Pitäisi hieman kasailla ajatuksia tästä blogista, sillä jonkinmoinen punainen lanka voisi olla tarpeen. Aloitin opeopintoblogin wordpressiin, mutta koska se toimii portfoliona ja koska siellä kirjoitellaan kaikenlaista hyvinkin raadollista opiskeluun liittyvää, blogi on salasanojen takana, eikä näkyvissä muille kuin auskuryhmälle ja ohjaajille. Joten tänne pitäisi kai edelleen suoltaa sitten muunlaista rompetta. Yritetään. Tällä hetkellä opeblogi kiinnostaa enemmän, kun samalla saa opiskella uuden blogialustan käyttöä, mutta ei hätää - en hylkää teitä, rakkaat lukijani.
Aloitin mediakasvatuksen peruskurssin, koska se liittyy osaltaan pedagogisiin opintoihin valinnaisena aineena. Kurssin aikana tulee tehdä erinäisiä tehtäviä, joista kaksi ensimmäistä minulla on edelleen rästissä. Kotonani ei ole toimivaa tietokonetta, mikä tietenkin vaikeuttaa elämää huomattavasti nyt, kun opinnot taas alkoivat ja viestinää pitäisi harjoittaa hyvinkin kovalla vauhdilla. Korjausoperaatiota aloiteltiin perjantaina, mutta emme vielä päässeet puusta pitkään. Ensi viikolla jatketaan. Kunhan saan rahaa kasaan, hankin uuden tietokoneen. Ompun. Mediakasvatus on herättänyt mielenkiintoni, sillä se tuntuu omien opetettavien aineiden olennaiselta kumppanilta: yhteiskuntaopissa ja historiassa on tärkeää olla perillä myös tästä päivästä ja sen tapahtumista. Nytkin minun pitäisi kirjoittaa mediapäiväkirjaa yhden vuorokauden mediankäytöstäni sekä tarkkailla julkisessa keskustelussa tapahtuvaa mediakasvatukseen liittyvää debattia. En ole löytänyt sopivaa kohdetta. Ehkä voisi vaikka vilkuilla Hesarin keskustelupalstan BB-osiota, sieltä löytyy varmasti jeesustelua aivan riittämiin.
Kasvavan sähköisen median edessä tunnutaan olevan hieman hukassa. Aikuisia pelottaa, koska lapset osaavat käyttää teknologiaa paremmin kuin vanhempansa. Vieras ja outo tarkoittaa yleensä uhkaa, eikä netti- ja teknologiapelosta tunnuta selviytyvän, vaikka 2000-luku on jo pitkällä vempaimineen. En nyt väitä, etteikö digitaalisessa maailmassa olisi ongelmia tai vaaroja, mutta vainoharhaisuus ja yltiöpäinen kontrollointi eivät ainakaan ole ratkaisu niihin - niin kuin eivät ole missään muussakaan asiassa. Toisaalta uudistukset pelkän uudistumisen vuoksi eivät nekään ole mistään kotoisin, mutta asia, joka kehittyy omalla painollaan, on mitä ilmeisimmin niin täynnä toteutumistaan odottavaa potentiaalia, ettei sen tukahduttaminen oikein nappaa.
Itsehän siirryn nykyaikaan muutaman viikon kuluttua, kun saan postitse uuden älypuhelimeni. Kun menin testailemaan mallia, en aluksi löytänyt nappulaa, josta koko koneen saa päälle. En antanut asian häiritä, näpyttelin menemään ja muutaman minuutin venkslaamisen jälkeen olin jo aivan sinut uudenlaisen teknologian kanssa. Tottumista se tietenkin vaatii, luultavasti muutamia hermoheikkoja hetkiäkin, mutta ei niiden edessä pidä nöyrtyä. Uuden vastustaminen sillä perusteella, että aina ennenkin on tehty näin, ei enää mene läpi. Nykyajan penskat eivät ole kännykätöntä maailmaa nähneetkään, ja se pitää aikuisten hyväksyä ja ymmärtää. Lapset ja nuoret elävät digitaalisen todellisuuden kanssa sujuvasti lomittain, eivätkä pelkää sitä.
Itse kuulun siihen sukupolveen, joka ei syntynyt kännykkä korvalla, vaan sai elää teininä sen mullistavan ajan, jolloin internetistä tuli joka kodin väline ja kännykästä käden jatke. Lama-ajan lapsena ala-asteella ei paljon ATK:ta opiskeltu, mutta kirjastossa pääsi kerran viikossa tunniksi Kiss FM:n chattiin. Koen itseni onnekkaaksi, sillä olen saanut elää kahdessa erilaisessa maailmassa: ajassa juuri ennen it-vallankumousta ja ajassa sen jälkeen. Yksi mullistava muutos on siis jo elettynä, vaikkei se mikään suoranainen perinteinen sukupolvikokemus (kuten sota tai pula-aika tai 60-luku) olekaan. Onpahan silti jotakin kättä pitempää.
Mikä ihmisiä pelottaa uudessa niin paljon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!