7. lokakuuta 2009

Kaikella on aikansa

Mummi kuoli eilen illalla, rauhallisesti nukkuessaan. Sydän ei enää jaksanut. Suru on iskenyt päälleni kovempaa kuin uskoinkaan, luopuminen tuntuu ikuiselta. Kävimme tänään hyvästelemässä mummin sairaalan kappelissa. Hän oli rauhallinen, levollinen ja niin kovin kuollut. Mutta ehkä teki hyvää nähdä, että lähtö on tullut. Elämän kivut ja murheet eivät enää kosketa. Ja lepoahan hän on kaivannut, jo pitkään.

Asioiden järjestäminen vie oman aikansa. Hautajaiset pidetään Pohjois-Karjalassa, ja koska minä ja veljeni olemme mummin ainoat varsinaiset omaiset ja perijät, aika suuri vastuu kaatuu niskaamme. Ensimmäisenä on hankittava jokin paperi maistraatista, jotta saamme hoitaa mummin tiliä ynnä muita asioita. Perjantaina on tapaaminen hautaustoimistossa. Kuolinilmoitus pitäisi laittaa. Asuntoa hiljalleen tyhjentää.

Minulla on jo nyt ikävä mummia. Ei sitä mummia, joka makasi yli kuukauden sairaalassa surkeana ja surullisena, vaan sitä mummia, jonka kanssa opin 6-vuotiaana lukemaan, jonka kanssa tarkkailtiin isokoskeloa poikasineen, jonka luona sai maailman parhaat letut vattuhillolla, joka huolehti ja järjesti ja luotti ja rakasti.

En ollut vielä valmis tähän. Ja se viimeinen vierailu jäi tekemättä.

3 kommenttia:

Kiitos kommentistasi!