Olimme äsken V:n kanssa pelaamassa sulkapalloa. Se oli hauskaa. Haluan mennä uudestaankin. J on ilmoittautunut pelikaveriksi, mutta vielä emme ole saaneet aikaiseksi. Ehkä ensi viikolla, tai sitä seuraavalla. Liikunta maistuu mukavalta, nyt taas, kun olen pakottanut itseäni vähitellen ylös alakulosta. Ei sen voi antaa viedä kaikkea, ainakaan vaivalla aloitettua ja vakiinnutettua liikuntaharrastusta. Sitä paitsi - elämän on pakko palata uomiinsa. Ei mihinkään uriin, vaan hyvältä tuntuviin, vaihtelevan sopiviin uomiin, jotka helpottavat arkea ja tuovat siihen ryhtiä. Uusi koti on vieläkin kesken, tavaraa roikkuu ruokapöydällä ja pahvilaatikot seisovat nurkassa suurena pinona. Aamulla jouduimme tosissaan tekemään töitä, jotta mahtuisimme syömään puurot pöydän ääressä.
Mikäli ei jo ole tullut selväksi, en ole mikään kodin hengetär. Kävin yökylässä serkkuni luona, jolla on omakotitalo ja kaksi lasta. En kadehdi, minä en ikinä saisi sellaista rakennelmaa pysymään kasassa, en ikinä. Toisaalta se vituttaa, toisaalta - mitä väliä. Toistaiseksi riittää oikein hyvin, että saan jotakuinkin pidettyä itseni kunnossa ja asuntoni kaaoksen inhimillisessä mittakaavassa. Muuta huolehdittavaa ei ole, kuin että itse menen töihin ja luennolle silloin kun kuuluukin ja kissa saa ruokaa ja puhtaan hiekkalaatikon. Tyytykäämme siihen minkä saamme. Minä olen saanut taidon olla olematta hyvä kodinhoidossa.
Taivas on harmaa ja niin olen minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!