Viikonloppu oli ihana. Aurinkoista, lämmintä, viiniä Pyynikinrannassa teinien keskellä, Plevnan terassi, jääteetä Runossa, hiljaista tuhinaa nenät vastakkain peiton alla, avoimesta ikkunasta kuuluvat kaupungin äänet, uudet punaiset kesähousut, yhteisiä ruokahetkiä. Tätä ottaisin lisääkin, milloin tahansa.
Mustavalkoiset lakkipäät juhlivat eilen, onnea kaikille heille. Miksei muillekin, vaikka mielestäni ylioppilaslakissa on silti edelleen jotakin taianomaista: edes hetken aikaa tulevaisuus tuntuu mahdolliselta tavoittaa ja jokainen polku vaihtoehdolta seurata. Muistan minäkin, millaista se oli. Ja omat valintani tuntuvat hetki hetkeltä oikeammilta.
Huomenna alkaa töissä kesäkausi, ja joka tunti pitäisi olla valmius lähteä vetämään kierroksia vieras kieli keskellä suuta. Englannista saatan jo selvitäkin, ruotsi hiertää vielä ja saksa on aivan toisissa sfääreissä. Tuhruinen pää ei halua ottaa vastaan uusia sanoja, harjoitella lauserakenteita eikä miettiä ääntämistä. Ei vielä huomenna saksaa tai ruotsia, please?
Niskani on jumissa, eikä edes kauratyyny auttanut kuin hetken. Lakanat ovat lionneet kahden ihmisen hiessä, kenties huomenna olisi aika vaihtaa ne. Minä haluaisin nyt mökille, riippumattoon, laiturinnokkaan, kalliolle. Tuulta hiuksiin ja kylmää juomaa lasiin. Miksei meillä ole edes parveketta?
Ilta-aurinko nuolee vastapäisen talon seinää. Ihmiset istuvat parvekkeillaan, hymyilevät, ihot alkavat saada kuparista pintaa koko talven kestäneen kalkkauksen tilalle. Nyt on hyvä, juuri näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!