Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Suomentaja: Taina Rönkkö

Ulkoasu: Jarkko Hyppönen

Otava 2011

224 s., e-kirja

Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, Sivu sivulta, Valopolku 

Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste 2

Jarkko Tontti: Vuosikirja

Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on alaotsikkonsa mukaan "elämänmuutosromaani", ja väitteeseen on helppo yhtyä. Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on nuori transmies Peetu, joka odottaa kesän kulumista. Syksyllä hän täyttää 18 ja pääsee sukupuolenkorjausprosessissaan seuraavaan vaiheeseen, rintojenpoistoleikkaukseen, tullakseen vähitellen lopulta omaksi itsekseen myös fyysisesti.

Kesän aikana Peetun isä vie poikaansa purjelentämään. Aluksi leijuminen taivaalla ilman moottoria pelottaa Peetua, mutta isän varmat otteet tuovat turvaa. Pienessä koneessa ei näe toisen kasvoja, joten keskustelu ja kuuntelu saavat uudenlaisia sävyjä. Peetu ja isä käyvät läpi tärkeitä aiheita, tai sitten he ovat hiljaa.

Maan pinnalla odottavat Peetun tyttöystävä Aamu, jonka luokse hän on jo muuttanut vanhempiensa luvalla asumaan sekä Peetun äiti ja isoveli, joilla on omat nieleskelynsä tehtävänään niin Peetun suhteen kuin omien asioidensa kanssa.

Luin Kesän jälkeen kaikki on toisin -pienoisromaanin lukumaratonilla. Vaikka se on kapoinen kirja, teksti ei ole ahmittavaa tai kepeää. Peetun syvä pohdinta omasta itsestä ja muiden ymmärryksestä itseä kohtaan on koskettavaa ja mietityttävää. Hän kamppailee ilon, helpotuksen, surun ja katkeruuden välillä: paikoin turhauttaa, kun toiset eivät ymmärrä ja möläyttelevät ajattelemattomuuksiaan, paikoin hän ei välitä. Kiusaamista ja vihaa hän on kokenut jo niin paljon, ettei se mahdu enää ajatuksiin, ainakaan aktiivisesti.

Kolun teksti on yhtä aikaa helposti lähestyttävää ja punnittua. Kirjan lopussa on linkkilista lisätietoihin ja sanastoihin, mikä on hyvä ratkaisu. Uskon kirjasta olevan vertaistueksi mutta ihan myös portiksi aihepiiriin, joka ei kaikille ole lainkaan tuttu. Koen, etten pysty itse arvioimaan, kuinka "aitoa" Peetun sukupuoli-identiteetin määrittely romaanissa on, mutta minuun se ainakin upposi. Toisaalta voiko olla olemassa yhtä "aitoa" tapaa kirjoittaa transnuoren elämästä? Ei tietenkään voi.

Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo tarinan, jota on syytä kuunnella. Se kertoo Peetun lisäksi myös hänen läheisistään: etenkin äidin, joka on vauhdikas ja liberaali, on lopulta – ainakin Peetun silmin – haastavaa elää aatteidensa mukaan, kun on luovuttava oman pikkuprinsessan ideasta, kuvitelmasta joka ei koskaan edes ollut totta.

Kunpa saisimme kaikki itse päättää, kuinka meidät määritellään.


Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava 2016
112 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjanurkkaus, Kirjavuori, Kujerruksia, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko  

Haasteet: 90. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen (purjelento), Suomi(ko) 100 -lukuhaaste (sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt).

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Toinen maailmansota on päättynyt ja suomalaiset sotilaat palaavat siviiliin. Helsingin Malmilla parikymppisiä kaksospoikia Olavia ja Kalevia odottavat kotiin äiti Ingeborg ja täti Lettu. Olavi on ainakin päällisin puolin veljeksistä vakaampi, löytää jälleen elämästä ilon ja hurvittelun tai ainakin päättää niin elää. Kalevi puolestaan ei pääse irti rintamakokemuksistaan, vaan alkaa kärsiä kovista painajaisista ja ahdistuksesta. Hänet viedään "lepäämään" Lapinlahden sairaalaan.

Mielenterveysvaikeuksien hoitomuodot ovat sodanjälkeisessä Suomessa karut ja karskit. Työnteon parantavaan voimaan uskotaan kivenkovasti, ja mielen järkkyminen ylipäätään tulkitaan heikkoudeksi joko yksilössä tai tämän perimässä. Kalevi sulkeutuu yhä tiukemmin omaan sisäiseen maailmaansa, ja itse sitä tietämättä joutuu äitinsä ja tätinsä vuosikausia jatkuneen valtapelin nappulaksi. Sen juuret puolestaan ovat naisten nuoruudessa, eikä helpotusta tunnu olevan luvassa.

Jenni Linturin Jälleenrakennus on tiivistunnelmainen, haastava romaani. Se tarkastelee hahmojaan etäältä ja silti kurkistaa heidän maailmaansa, ajatuksiinkin, vähintään tekoihin ja sanoihin, jotka ovat kovia ja armottomia. Romaanin kuvaama perhe on palasina, eikä rikkinäisyys johdu pelkästään sodasta, vaan kaikesta, mitä ennen sitä on jo tehty ja sanottu.

Jälleenrakennus vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Se on mitaltaan lyhyt mutta sisällöltään painava. Helppoa luettavaa se ei ole, sillä Linturin hiottu kieli etäännyttää. Lauseet ovat kirkkaita ja huolellisia, mutta tarinan tempoon ne eivät ime.

Samalla henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä. He ovat rikkinäisiä, satutettuja, mutta yhtä lailla itsekin pahanteossa tavalla jos toisellakin. Etenkin sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat omien rooliensa, odotustensa ja muistojensa vankeja: kumpikin on halunnut paljon ja jäänyt saamatta sen suurelta osin. Katkeruus, kauna ja eräänlainen sokeus tukahduttavat ilman heidän kotonaan ja perheessään.

Jälleenrakennus ei juhli sodan saavutuksia, ei kiillota kunniamerkkejä tai kohota kotirintamaa. Se paljastaa hymyttömänä ne railot, joita sota aiheuttaa yksilölle ja yhteisölle. Samalla se muistuttaa, kuinka lyhytnäköistä on kanavoida syytteet säpäleinä olevasta mielestä ja rikkinäisistä perheistä vain sotaa kohtaan: myös rauhan aikana ihmiset ovat halutessaan petoja toisilleen, armotta. Toisen ihmisen ymmärtämisellä on lopulta hyvin lyhyt mitta.

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Ulkoasu: Tuomo Parikka

Teos 2017

232 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mrs. Eriksson's Room 

Haasteet: 83. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 -haaste (mielenterveyden vaikeudet), Helmet-haasteen kohta 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

Kesälukumaratonille!

Emmin, emmin, mutta houkutus kasvoi suureksi. Blogistanian toinen tämän kesän yhteislukumaraton on käynnissä, ja päätin reilu tunti sitten, että mukaan on lähdettävä. Aloitin lukemisen klo 18 lauantaina, eli oma urakkani jatkuu sunnuntaihin klo 18 asti. Tämänkertaista yhteislukumaratonia emännöi Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Lukumaratonin ideahan on lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin ennättää ja haluaa. Olen maratoonannut useita kertoja, joten aika hyvin jo aavistelen, miten homma tulee menemään. Huomiselle on yksi muutaman tunnin lukuajastani vievä meno, mutta muuten tässä ollaan aivan vapailla vesillä tekemään mitä vain.

Omasta maratonistani on nyt kulunut ensimmäinen tunti ja luettuna on yksi kirja ja 128 sivua. Parvelan, Sortlandin ja Pitkäsen mahtava Kepler62-sarja on edennyt jo pitkälle, ja luin nyt sarjan neljännen kirjan, Pioneerit. Kaukaiselle planeetalle lähetetty retkikunta on saapunut perille ja alkaa tutustuminen uuteen kotiympäristöön. Kepler62 vaikuttaa jopa hieman liian hyvältä ollakseen totta, eikä vastoinkäymisiltä vältytä. Tässä osassa kertojavuoro on jälleen norjalaisella asetehtailijan tyttärellä Mariella.

Pasi Pitkäsen kuvitus on yhtä henkeäsalpaavaa kuin ennenkin, ja tarina etenee vauhdikkaasti. En voi kuin todeta, että Kepler62 tuo huomattavaa lukuiloa ihan tällaiselle varttuneemmallekin lukijalle. Suosittelen!

Seuraavaksi ehkä novelleja, niihin on hinku.

Aikaa kulunut: 1 h
Luettuna: 1 kirja / 128 sivua

Pioneerien jälkeen luin neljä novellia Maria Peuran kokoelmasta Tunkeilijat (yhteensä 22 sivua), mutta oli hieman vaikeuksia päästä kiinni Peuran vaativaan kerrontaan, joten jätin kokoelman toistaiseksi rauhaan.

Nappasin luettavakseni Markku Pietikäisen nuorille suunnatun dekkarin Painajainen leirikoulussa, joka oli kevyttä mutta hieman hailakkaa tavaraa. Luokka lähtee kevätlukukauden loppupuolella tiukan opettajansa kanssa leirikouluun syrjäiselle vanhalle kyläkoululle, jota isännöi persoonallinen taiteilija Väiski Kolu. Kummalliset ja pelottavat tapahtumat alkavat pian häiritä leirikoulun ohjelmaa,  ja vaaditaankin tiukkaa yhteispeliä ja kekseliäisyyttä, että pinteestä selvitään.

Aivot tuntuvat olevan hieman tahmeat, mutta enköhän jotakin vielä lue ennen nukkumaanmenoa.

Aikaa kulunut: 4 h 30 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 4 novellia / 318 sivua

Uusi päivä, ah! Illalla lueskelin vielä hieman Alice Munroa, mutta uni vei kesken kaiken. Luin siis novellin Chaddeleyt ja Flemingit (45 sivua) kokoelmasta Jupiterin kuut loppuun heti ensimmäiseksi aamulla. Novelli on kaksiosainen, ja sen minäkertoja pohtii suhdettaan äitinsä ja isänsä sukuihin. Miten paljon suvut vaikuttavat? Miksi sukulaisiin ei osaa suhtautua neutraalisti? Miksi häpeää heitä, vaikkei olisi syytäkään? Munron tuttu, rauhallinen tyyli näkyy tässäkin novellissa.

Munron jälkeen otin luettavakseni Pekka Saurin Ratkaisemattomien kysymysten kirjan (160 sivua). Se on eräänlainen miniesseiden ja aforismien kokoelma, jossa pohditaan elämän merkitystä, taloutta, yhteiskuntaa ja yksilöä. Kirkkaita, teräviä ajatuksia, joihin palaan vielä tarkemmin. Erinomaista luettavaa kerta kaikkiaan.

Nyt olisi muutama tunti aikaa, ennen kuin lähden hetkeksi muihin menoihin. Vaikea valita seuraavaa...


Aikaa kulunut: 17 h
Luettuna: 3 kirjaa ja 5 novellia / 523 sivua

Saurin kirjan perään luin kaksi novellia Katherine Mansfieldin kokoelmasta Kanarialintu. Pikkutyttö (7 sivua) on karheankipeä kuvaus siitä, kuinka lapsen näkemys isästä muuttuu. Kaupan nainen (17 sivua) on puolestaan jopa hieman hyytävä novelli matkalaisista, jotka päätyvät yöpymään syrjäisen puodinpitäjän luokse. Roolit karisevat, yksinäisyys jäytää.

Novellien jälkeen otin lukuun Kirsti Kurosen Pahan puuskan (75 sivua), joka on runoelman muodossa oleva kertomus nuoren itsemurhasta ja sen vaikutuksesta läheisiin. Runoelmamuoto toimii tällaisen teeman kanssa hyvin, suru ja epätietoisuus ja suuttumus näkyvät, ja vähitellen aika korjaa.

Minulla on nyt selvästi rauhallisempi tahti kuin yleensä lukumaratonilla, mutta hyvä näin.


Aikaa kulunut: 18 h
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 622 sivua

Maalissa!

Viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi otin Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (112 sivua), joka kuvaa nuoren transmiehen Peetun kesää. Peetu odottaa syksyllä koittavaa täysi-ikäisyyttä ja sukupuolenkorjausleikkausta ja käy isänsä kanssa purjelentämässä, jolloin on aikaa ajatteluun ja keskusteluun. Herkkä, kipeäntuntuinen romaani.

Viimeiseksi luin Alice Munroa, novellin Levää (31 s.) kokoelmasta Jupiterin kuut. Vastikään miesystävänsä jättämäksi tullut Lydia on matkalla pienellä saarella ja kohtaa siellä muissa majatalon vieraissa sekä outoutta että tuttuutta – ja ennen kaikkea itsensä ja elämänsä.

Tällainen rennohko vauhti tuntui sopivan tähän hetkeen, mutta hieman harmittaa, etten voinut aivan täysillä keskittyä lukemiseen, vaan piti hoidella muitakin asioita välissä. Vaan ei se mitään, kunhan lukee!

Aikaa kului siis 24 tuntia ja luettua tuli 5 kirjaa ja 8 novellia, yhteensä 765 sivua:

Timo Parvela, Bjørn Sortland ja Pasi Pitkänen: Kepler 62 – Kirja neljä: Pioneerit

Markku Pietikäinen: Painajainen leirikoulussa

Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Maria Peura: Tunkeilijat (osittain)

Katherine Mansfield: Kanarialintu (osittain)

Alice Munro: Jupiterin kuut (osittain)