Yhdestä kahdeksi

Aaaaaaaargh, muutto on huomenna ja minä olen ihan hajalla. Tai no en nyt ihan, mutta melkein. Kama ei tunnu katoavan minnekään, vaikka tungen sitä yhä uusiin laatikoihin. Miten tätä tavaraa voi oikeasti olla näin paljon? Surutta olen heittänyt roskasäkkiin monenmoista (anteeksi maailma, etten jaksa nyt kierrättää aivan kaikkea), ja SILTI... V saa hepulin huomenna, kun tungemme tätä kaikkea uuteen kotiin. Helpotuksena voi todeta, että molemmilla on hepuli jo valmiiksi.

Olin menossa männäviikolla täyttämään olosuhdemuutosilmoitusta yliopiston opintotukitoimistoon. Kun olisi pitänyt rastita kohta "muutos perhesuhteissa" ja merkitä itsensä olemaan avoliitossa 30.1. alkaen, iski tenkkapoo. Enpä taidakaan täyttää tätä ihan vielä, eihän mulla ole kopiota vuokrasopimuksestakaan, jospa palautan tän joskus ensi viikolla... Ja hiippailin pois. On tässä tullut elettyä itsellisen naisen elämää sen verran kauan, että ajatus siviilisäädyn muutoksesta (hah) tuntuu aika rankalta. Sanokaa hölmöksi, mutta minusta se tuntuu ihan oikeasti oudolta. Minä olen minä vaan, en osaa ajatella, että minut määriteltäisiin itseni sijaan jonkinlaisen yhteenliittymän kautta. Kai tähän uuteen olotilaan on vain sopeuduttava, ja toki siihen sopeudunkin, mutta kaikenlaisia tunteita se herättää. Onneksi V käy samanlaisia läpi - tuntuisi pahalta, jos olisin ainoa, jota ahdistaa ja joka venkoilee muutosta vastaan. Toisille tällainen on varmasti helppoa, jopa toivottua ja odotettua. Jotkut eivät voi sietää yksin olemista. Jotkut peelot vielä säälivät yksinasujia, ja ajattelevat, ettei noilla raukoilla ole oikein kokonaista elämää. Oliskohan jo aika päästä eroon kyseisestä ajatusmallista, varsinkin, kun Tilastokeskuksenkin mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin? Ei se ole siis mitenkään outoa tai poikkeavaa. Inhottaa ylipäänsä se, että kaksin olemista pidetään jonakin normina. Kai nyt sentään saa ihan vapaasti valita oman elämäntapansa? Juu, tiedän kyllä, että noin yleensä ottaen parin etsiminen/löytäminen on jotenkina luontaista ihmiselle, mahdollistaahan se joissakin tapauksissa jopa lisääntymisen, mutta ihan yhtä luontaisena voi pitää omassa rauhassaan olemista ja elämistä.

Oli miten oli, ensi yö on viimeinen, jonka nukun yksin yksiössäni, virallisesti sinkkuna. Unettomuus tuskin vaivaa, sillä tarkoitus olisi tänään huhkia kunnolla: palauttaa kirjoja kirjastoon, käydä postissa, kaupassa ja salilla, pakata loppuun. Valmistautua huomiseen voimainponnistukseen.

Ja niin, ei pidä käsittää väärin. Olen onnellinen ja innoissani, on hurjan vänkää muuttaa yhteen miehen kanssa ja kokea, millaista se paljonpuhuttu yhdessäasuminen on. Odotan jo uutta kotia, uusia vempeleitä, tavaroiden laittamista paikoilleen, Helsingin matkakortin hankkimista, kolisevaa nelosen ratikkaa, merinäköalaa.

Mutta saa kai muutosten edessä hieman pelottaakin, saahan?

Ylpeydestä ja ennakkoluuloista makoisaan lukuelämykseen

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

Etenen kohti klassikkotenttiä hitaasti mutta varmasti. Jane Austen sulatti sydämeni täysin tällä hupsulla tarinalla pöljästä Bennetin perheestä ja sitä ympäröivistä piireistä. Olen lukenut Austenilta Järjen ja tunteet joskus teininä, ja pidin sitä hieman tylsänä, mutta nyt sain lopulta tartuttua tähänkin - eikä harmittanut.

Stoorin pointtina on kertoa, kuinka Bennetin perheen viisi tytärtä yritetään saada naimisiin mahdollisimman edullisesti ottaen huomioon perheen suhteellisen alhaisen aseman. Kylläpä siinä riittääkin purtavaa typerälle (ja uskomattoman ärsyttävälle) Mrs. Bennetille. Mr. Bennet ei ota mitään kovin vakavasti, eikä hänen varaansa kannata paljonkaan laskea. Keskipisteenä on toiseksi vanhin tytär Elizabeth, jolla on tarpeeksi älliä vaikka mihin. Vastaparinaan hänellä on naapuriin majoittuva Mr. Darcy. Ah!

Kaikenmoista kiipeliä ehtii tapahtua, skandaalinpoikanenkin pärähtää käyntiin, ja kaiken aikaa Austen keskittyy pisteliäin kääntein kuvaamaan aikansa seurapiirien pyrkyryyttä ja tekopyhyyttä. Naimakaupat ovat nimensä mukaisesti kaupantekoa sukujen välillä. (Tämä kannattaisi ajoittain muistuttaa mieleen niille, jotka sylki roiskuen vastustavat sukupuolineutraalia avioliittoa ja pauhaavat miehen ja naisen välisen raamatullisen yhteyden perään... kaupankäynnistä naimisiin menossa on ennenkin ollut kyse. Rakkaus on ihan uusi juttu.) Jokainen haluaa omalle nimelleen ja suvulleen parasta, tietenkin.

Nautin joka ikisestä rivistä Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Tarina etenee soljuvasti, henkilöt herättävät tunteita ja mielipiteitä, missään vaiheessa ei junnata (paitsi Mr. Collinsin puheenparsissa) ja loppu on onnellinen. Ylpeys karisee ja ennakkoluulot haihtuvat. Tietysti.

Oi, nyt se oli taas menoa. Mikä tunnelma. Aah.

Emily Barker & The Red Clay Halo.

Jotkut käy töissä

Jaahas, aika on rientänyt. Enää viikko muuttoon. Isännöitsijä oli käynyt tänään kämpillä (minä olin töissä) ja jättänyt perässään paperin, jossa huomautti asuntoni (epä)siisteydestä sekä muuttosiivoushinnaston. Haha. En kai mä nyt ennen sitä muuttoa siivoa? Tulee uudelleen jossain vaiheessa, toivottavasti vasta maanantaina muuton jälkeen.

Olen ollut kaksi päivää kuluttamassa jalkoja ja kasvolihaksia Matkamessuilla, vielä kaksi päivää on jäljellä. Ihan hauska kokemus, joskin kaikenmoiseen on jo saanut vastata, välillä vähän sinne päin... Hupaisaa seurata vierestä "business-ihmisten" bondailua ja verkostoitumista, selkääntaputtelua ja käyntikorttien vaihtamista. Tuntuu jotenkin pirun kaukaiselta itselle. Minä oon vaan töissä täällä.

Töistä puheenollen huomasin erittäin kiinnostavan työpaikkailmoituksen, johon ajattelin reagoida. Pitäisi vielä saada nykyinen pomo joskus kiinni ja pyytää suositukset, niin avot! Täytän ja itse asiassa osin jopa ylitän kaikki esitetyt vaatimukset, mitä pidän aika erikoisena tilanteena - kyseessä on kuitenkin ihan oman alan duuni. Katsotaan, katsotaan.

Viikko meni sukkelaan, NettiOpsuun ropsahti 8 opintopistettä, nytkäytin eteenpäin ainedidaktisen tutkimuskurssin tutkimustani (kerron joskus lisää sen kurssin pelleydestä), lueskelin, ilmoittauduin kahteen tenttiin, aloitin filosofian kurssin, join kaljaa. Hyvä viikko. Ja nyt tosiaan teen neljä päivää ahkerasti töitä - ihan kuten kunnon kansalaiset konsanaan.

Hyvinvoinnin perässä

Eilen vaiko toissapäivänä hs.fi uutisoi tutkimuksesta, johon oli haastateltu ulkomailla työskenteleviä suomalaisia nuorehkoja henkilöitä. Heiltä oli kysytty muun muassa sitä, aikovatko he tulla takaisin Suomeen ja jos eivät, niin mikseivät. Perässä seurannut keskustelu oli taattua hesarikamaa (miksi, miksi, MIKSI minä luen niitä?).

Ihmiset väittelivät tietenkin siitä, onko ulkomailla hyvä olla, miksi ja miksi ei. Mikä siellä on paremmin, miksi sinne mennään. Minusta on ihan "normaalia" (miten kukin normaaliuden määritteleekään) haikailla ulkomaille, jos työelämä ei kotimaassa avaa oviaan - miksei muutenkin. Esimerkiksi omalla alallani (siis humanistisella noin yleisesti) töitä ei suoranaisesti tarjottimella ojenneta, joten voisin ihan hyvin kuvitella lähteväni mualimalle, jos nyt tuon kumppanin kanssa sopisi suunnitelmat yhteen ja mahdollisuuksia ilmenisi. En koe sinänsä olevani velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle saati Kunnialliselle Suomalaiselle Veronmaksajalle™ siten, että minun pitäisi jäädä tänne väkisin tekemään töitä, joita ei edes välttämättä ole. En myöskään suostu ottamaan suoranaista vastuuta opiskelualani valinnasta niin, että minun pitäisi potea huonoa omatuntoa siitä, että kouluttaudun alalle, joka ei esimerkiksi kansantalouden näkökulmasta suoraan huuda ammattitaitoani. Kaikkea ei mitata rahassa ja bruttokansantuotteessa, sano. Syy on laajemmin koulutuspolitiikassa, ei yksittäisten ihmisten valinnoissa. Jos jokin ala tuottaa liikaa ammattilaisia, sisäänottopaikkoja pitää supistaa. Simppeliä. Tosin suhdannevaihtelut ovat nopeampia kuin koulutuspolitiikka, joten ajan hermolla on vaikea pysyä. Mutta jotain tarttis kuitenkin tehdä. Vaikka edes näön vuoksi.

Hesarin keskustelussa kummeksuttiin sitä, kuinka nuoret hankkivat "ilmaisen" koulutuksen Suomessa ja sitten painuvat kiittämättöminä ulkomaille paremman liksan ja työtarjonnan perässä. Maksavat perkeleet veronsakin sinne ulkomaille, eivätkä Suomeen, jonne ovat vähintään periaatteen tasolla "velkaa". Sitten palataan himaan lapset helmoissa hankkimaan niillekin "ilmainen" koulutus, jonka Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ kustantaa. On tässä maailmassa niin suuri virhe, että! Samoin palataan ottamaan vanhuuden turvaksi terveyspalveluita, jotka nekin ovat - arvatkaa kenen - veroeurojen ansiota.

Tässä nillityksessä Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ unohtaa sylki roiskuen eräitä olennaisia asioita. Esimerkiksi sen, että tarpeeksi kauan ulkomailla asuttuaan suomalainenkin menettää Kelan etuudet. Esimerkiksi sen, ettei se suomalainen terveyspalvelu nyt ihan niin loistokasta aina ole - muuallakin maailmassa hoidetaan sairaat, vammaiset ja vanhukset. Esimerkiksi sen, että Suomeen palaavat ulkomailla työskennelleet ihmiset alkavat palattuaan maksaa veroja Suomeen (jos saavat töitä ulkomaisen työkokemuksensa perusteella) ja siten osallistuvat lastensa koulutuksen kustantamiseen yhtä lailla kuin Kunniallinen Suomalainen Veronmaksajakin™. Ja ehkä olennaisimpana sen, että oman hyvinvoinnin maksimointi on ihmiselle täysin luonnollista ja "normaalia" käytöstä. Ihminen on aina pyrkinyt saamaan itselleen ja läheisilleen mahdollisimman hyvän elämän, yleensä mahdollisimman pienellä panostuksella. Ihminen on aina liikkunut toimeentulon, ruoan ja lisääntymismahdollisuuksien perässä. Ihminen on aina paennut huonoja elinoloja, sairautta, köyhyyttä. Aina.

Mitä ihmeteltävää on siis siinä, että suomalaiset korkeakoulutetut (mikseivät toki muutkin!) lähtevät ulkomaille havittelemaan parempia palkkoja, työsuhteita, asuntoja, verotusta, terveydenhoitoa, koulutusta, ylipäänsä elämää? Ja miten voi olla niin vaikeaa käsittää, että kun jokin tällaisen ihmisen arvostama asia tuntuukin jossain vaiheessa olevan Suomessa paremmin, laukut pakataan ja paluulippu hankitaan? Ihminenhän siinä vain maksimoi hyötyjä ja minimoi haittoja. Eli tuskin on maailmalle häipyvän suomalaisen ongelma, jos Kunniallinen Suomalainen Veronmaksaja™ ei itse tee samaa - johon hänellä on periaatteessa aivan samat mahdollisuudet. Ja jos niitä ei käytä, kyseessä on ihan oma valinta.

Jösses että ihmiset osaavat olla tyhmiä.