Die Stadtmusikanten und ein bischen Beck's

Lähdin matkaan torstaiaamuna 9.4. Paunun bussi kulki kätevästi suoraan Pirkkalan lentokentälle, joka oli ensinäkemältä aika järkyttävä paikka. Ladoksi sitä kai piireissä kutsutaan, ja siltä ne näyttikin. Eestiläiseltä neuvostoladolta. Olin tehnyt on-line-check-inin (voisiko joku please keksiä tuolla jonkun oivallisen suomenkielisen termin?), joten marssin suoraan turvatarkastukseen.

-- sähköinen lähtöselvitys! Sieltähän se tuli! --

Join ladossa kalliin kaakaon ja kuuntelin viereisten pöytien hermostunutta lomallelähtöläppää. Ryanair ei ollut ihan niin paha kuin olin etukäteen ajatellut. Eihän se kirkkaan sinikeltainen sisustus nyt suoranaisesti silmää hivellyt, mutta mitäpä sen on väliä. Lisäksi en voinut uskoa, että pääsisin Saksaan samassa ajassa, joka menee junamatkaan Tampereen ja Helsingin välillä. Kun lentokone laskeutui Bremeniin, vieressäni istunut mamma puhkesi onnellisiin ja äänekkäisiin aplodeihin.

Lindan ohjeilla talsin lentokentällä varsinaiseen terminaaliin, jonka keskeltä löysin infon. Yritin selvittää saksaksi, mikä olisi paras ratikkalipputyyppi neljän päivän loman ajaksi, mutta koska infopisteen mies vastasi itsepäisesti englanniksi ja sekoitti pasmani, sain lopulta käteeni kalliin 10 kerran lipun, joka paljastui myöhemmin suorastaan paskaksi ostokseksi. Bremenissä kannattaa tosiaan kulkea raitiovaunuilla, sillä ne kulkevat kätevästi ja helposti. Lipuksi on mahdollista ottaa esimerkiksi 5,90 euroa maksava päivälippu, joka on koko päivän voimassa. Ei kannata mennä yksittäisillä lipuilla. Uskokaa suosiolla.

Matkasin ratikalla numero 6 lentokentältä Domscheideen (noin vartti) ja ihastelin kaunista vanhaa keskustaa, kunnes emäntäni pääsi luennolta. En eksynyt (enhän minä koskaan). Kävimme viemässä reppuni Lindan asunnolle, kävimme kaupassa ja lähdimmekin melko pian ihmettelemään Bremenin yliopistoa, sillä Lindalla oli vielä toinen kurssi.

Yliopisto muistutti huomattavasti Tampereen yliopistoa, joskin se oli vielä hieman nukkaisempi ja 70-lukulaisempi kokolattiamattoineen kaikkineen. Ja toki hieman suurempi. Mutta varmasti aivan oivallinen opinahjo.


Linda jäi yliopistolle ja minä hyppäsin jälleen ratikkaan ja ajelin lähemmäs keskustaa. Matkalla oli kauniita taloja ja puistoja. Ja niitä pyöräteitä. Uhmasin kohtaloa ja kävelin alikulkutunnelissa, joka taisi olla vain autoille ja pyörille, ainakin pyöräilijöiden mulkoilusta päätellen. Mutta selvisin!

Päästyäni takaisin vanhaan kaupunkiin aloitin kuvausoperaation. Yleensä olen matkaseurana hieman rasittava, sillä tykkään räpsiä kuvia lähes kaikesta liikkuvasta ja ennen kaikkea liikkumattomasta näköpiiriin tulevasta. Erityisen paljon pidän kirkoista.

Bremenin tuomiokirkko, St. Petri Dom.


Etualalla Neptunuksen patsaan/suihkulähteen hevoset, taustalla Rakkaalle Rouvallemme omistettu kirkko, Unser Lieben Frauen Kirche.

Pidän kirkkojen lisäksi patsaista ja ritareista. Molempia oli Bremenissä.

Rathaus on 1400-luvun alusta. Linda kertoi Bremenin olleen voimakas hansakaupunki, jossa porvarit pitivät lähestulkoon suurempaa valtaa kuin kirkko. Tästähän eivät papit luonnollisestikaan oikein pitäneet, ja kirkko ja hansakauppiaat olivatkin lähes jatkuvasti tukkanuottasilla.

Rathausin edessä seisoo yksi suurimmista Rolandeista, noin viisimetrinen kolossi, joka vartioi vapaata Bremeniä ja katsoo kohti Tuomiokirkkoa - pitää siis pappeja silmällä. Niin kauan kuin Roland seisoo paikallaan, Bremen on vapaa kaupunki. Siispä patsaan ympärillä on suoja-aita, ja kuulemma Rathausin kellarissa on vara-Roland siltä varalta, että tälle alkuperäiselle sattuu jotain.

Bremenin soittoniekat (Die Stadtmusikanten) heiluivat kyllä ympäri kaupunkia korteissa, ovikoristeissa, suklaalevyissä, kirjanmerkeissä, kirjoissa... Tässä sitten itse patsas. Harmi, että olin matkalla vain käsimatkatavarat mukanani - satukirja ei millään olisi mahtunut mukaan.

Torstai-iltana kävimme ravintola- ja bilekaupunginosassa, Viertelissä, istuksimassa Lindan vaihtokavereitten kanssa. Samaa teimme myös perjantaina, joskin silloin aloitimme Weser-joen varren Biergarteneista. Tykästyin kovasti Beck'siin! Olen aina paikallisten erikoisuuksien vietävissä (paitsi Lapin Kullan, hyh!). Perjantai-ilta päättyi melkoiseen saksalaiseen humalatilaan, sillä yhdessäkin baarissa oli häppäri kymmeneen saakka - kaksi juomaa yhden hinnalla, ja juomat oli aina pakko ottaa. Heh. No, mehän otimme.

Perjantaina patikoimme Bürgerparkissa, joka on oikein kaunis ja viihtyisä (ja suuri!) puisto. Siellä oli eläimiäkin!


Muitakin tuttuja oli liikenteessä.

Lauantaina kiertelimme kirjakaupoissa ja Schnoorissa, joka on siis Bremenin vanhinta aluetta kapeine katuineen ja sympaattisine taloineen. Toki voisi ajoittain muistaa, että meidän turistisilmin kokemamme idyllisyys ei keskiajalla ole ollut ihan vastaavaa - kadut ovat luonnollisesti lainehtineet roskista, jätteistä ja ihmisten ja eläinten eritteistä. Ei se silti vähennä kokemusten arvoa tai aitoutta.


Keskiaikainen arkkitehtuuri on kaunista ja mielenkiintoista, vaikka muut asiat keskiajassa eivät minua henkilökohtaisesti juuri kiinnostakaan. Olen usein aistivinani menneessä aivan erilaista kauneutta kuin tässä päivässä. Sitäpaitsi keskiajalla ainakin asuinrakennukset ovat olleet nimenomaan asumista (nukkumista ja työntekoa) varten, ihmisiä varten ja sellaisia, jollaiseksi he hyvän asuintalon kokivat. Poikkeuksen aiheuttavat tietenkin julkiset rakennukset, kirkot ja raatihuoneet ynnä muut (myös linnat, kuten tuleva työpaikkani), joiden funktio on ollut (ja on edelleen) varsin erilainen. Eräänlaista ihmisläheistä käytännöllisyyttä kaipaisin nykyaikaiseenkin asumiseen. Tilaa on tietenkin kivaa olla, mutta joskus sitä on liikaa. No, sisävessoissa ei toki ole vikaa niissäkään. Tai juoksevassa vedessä...

Lauantai-iltana ajoimme bussilla bremeniläiseen kerrostalolähiöön Lindan "studybuddyn" syntymäpäiväjuhliin, jotka olivat grillibileet parvekkeella. Beck's maistui, samoin tarjoilut, mutta nopeassa saksankielisessä keskustelussa en ihan pysynyt mukana. Emme olleet kovin myöhään, mutta hauska kokemus toki sinänsä sekin.

Sunnuntaiaamuna jouduin heräämään (ja herättämään Lindan) jo neljältä, sillä lento lähti aikaisin, eikä ratikoita mene sunnuntaiaamuisin kuin kerran tunnissa. Kotimatka sujui kaikin puolin mallikkaasti, mutta olisin voinut vielä jäädäkin. Kasvot saivat jopa hieman väriä saksalaisessa kevätauringossa! Ihmeitä tapahtuu.

Bremen on todella kaunis ja sympaattinen saksalainen kaupunki, jolla on historiaa, mutta joka elää myös nykyajassa. Hyödyin tietenkin suunnattomasti paikallisesta oppaasta ja oikean elämän näkemisestä, suurkiitos vieraanvaraiselle emännälleni. Tosin tuskin olisin Bremeniin edes lähtenyt, ellei Linda siellä olisi ollut vastassa, joten molempi parempi!

Tämä taisikin olla minun tämänvuotinen kesälomani.

Gute Reise!

Lähden huomenna Bremeniin, Saksaan. Ihanaa! Matkakuume onkin jo poltellut Rooman jäljiltä.

Lupaan jälleen informatiivisen matkakuvauksen kuvineen kaikkineen.

Deutschland, Deutschland, über alles...

Verkkoa kiristää

Pään ympärillä tuntuu olevan jonkinlainen kiristyvä vanne. Olen sotkeutunut korviani myöten jälleen vanhaan tuttuun partiostressiin. Eihän siitä eroon pääsystä olekaan kuin vasta pari hassua vuotta. Pakkoko oli palata takaisin, häh!? Ärsyttää. Joskus ihmisten tavoittaminen on vaikeaa, yhteyden luominen vieläkin hankalampaa ja delegointi lähes mahdotonta. Olen aina tottunut hoitamaan asiat itse - ei ole tarvinnut jakaa vastuuta ja koettaa luottaa siihen, että muutkin hoitavat oman osansa. Usein olen pettynyt, jos olen luottanut, siispä olen lakannut luottamasta. Tällä kertaa tilanne on hieman kinkkinen, sillä olen tapahtuman vastaava tiedotuspäällikkö, mutta en pääse paikalle tapahtumaan kesätyön takia. Nyt on pakko luottaa, sillä en voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa (valitettavasti). Kunpa vielä löytäisin jonkun, joka edes hämärästi vaikuttaa luotettavalta. Ei se aina ole helppoa edes partiossa, vaikka yksi partioihanteistakin on olla uskollinen ja luotettava.

Muun elämän vanne on hieman hellittänyt: olen saanut historian aineopinnot ja yleisen etnologian perusopinnot valmiiksi. Kaikki tarvittava on opintorekisterissäni, ja enää pitäisi toimittaa tiedekunnan kansliaan kandidaatin todistusta varten vaadittavat dokumentit. Ajattelin tehdä sen huomenna. Mañana, mañana! On aika miettiä tulevaa ja mennyttä. Minun on ihan oikeasti kohta alettava pohtia, mikä minusta tulee isona. Hassua!

Kesätyö hieman mietityttää näin kahden koulutusviikonlopun jälkeen. Paljon vastuuta luvassa, paljon vaatimuksia ja paljon opittavaa ja mokattavaa. Kaksi viikkoa aikaa tutustua jaettuun materiaaliin niin hyvin, että pystyn harjoittelemaan opaskierrosta neljällä kielellä seuraavassa koulutuksessa. Huh. Mistäköhän oikosulusta työpaikan saaminen oikein johtui? Mietityttää.

Olen lukenut muutamia dekkareita, mutten lainkaan sitä, mitä olisi pitänyt. Koetan korjata tilannetta menemällä nyt sänkyyn lukemaan. Aamulla jaksan jälleen herätä uuteen päivään urheilemaan.

Kantaaottamattomuus

Helsingin Sanomien tilaus loppui jo melkein kuukausi sitten. Hieman ennen tilauksen päättymistä postissa tuli Aamulehden mainos, jonka palauttamalla kyseisen läpyskän sai ilmaiseksi kuukauden ajaksi. Tein tilauksen ja olen siitä saakka vältellyt vastaamasta outojen numeroiden soittoihin, sillä en halua maksaa lehdestä. Kohta ilmainen kuukausi on kulunutkin. Lehden vaihdoksen huomaa hyvin helposti: tyyli, rakenne ja visuaalinen ilme ovat erilaisia. Lehden selailukin tuntuu oudolta, kun on tottunut tietynlaiseen ja yhtäkkiä kahvimukin edessä onkin toisenlainen. Yhtä helposti huomaa, kuinka puolueellisia sanomalehdet ovat. Aamulehti nyt esimerkiksi on ihan perseestä. Juttuaiheetkin ovat puolueellisia pääkirjoituksista puhumattakaan. Onneksi kuukausi on kohta ohi. Toisaalta sen jälkeen istun tietokoneella entistä enemmän aamusta saakka, sillä aamukahvin kanssa on yksinkertaisesti vain saatava uutisia.

Puolueellisuus sinänsä ei tietenkään ole pahasta. Ihmisellä on oltava mielipiteitä, ja painetulla sanalla on valtava voima. Helsingin Sanomia lukiessa saattaa joskus nyökytellä keskenään ja mutista, että noinhan se on. Yleensä en tosin reagoi uutisiin juurikaan, sillä vuosikausia jatkunut viherstalinistien aivopesu on tuottanut tulokseksi sen, että otan Helsingin Sanomien uutiset normina ja muut lisätietona tai poikkeuksena. Aamulehteä lukiessani olen useimmiten vain purrut huultani ja kääntänyt sivua pohtien samalla, kuka idiootti ottaa tämän kaiken vakavasti. Parin viikon takainen juttu kasvissyönnistä oli rimanalitus: jutussa vertailtiin kasvissyönnin eri muotoja ja päädyttiin lopulta tulokseen, että kai se sitten on mahdollista elää ihan tervettä elämää ilman lihaa ja kai ne hiton kasvissyöjät sitten päättävät tosissaan ihan itse valinnoistaan - jutussa todettiin, että uusimmat mielipidekyselyt osoittavat, että kasvissyöjäksi ryhtyminen tapahtuu usein nuorena aikuisena, ei niinkään teininä muotivillityksen perusteella, kuten kai usein ajatellaan. Juttu sinänsä oli ihan hyvin kirjoitettu ja informatiivinen, mutta siitä näkyi kilometrin päähän asenne, jolla sen tekoon oli lähdetty. Ennakkoluulot. Jutun loppupäätelmä näytti tulleen kirjoittajalle yllätyksenä. Kasvissyönti on tietoinen valinta eikä muotia. Jännää!

Se, mihin tällä pyrin, on, että omia reaktioitaan on hauska seurata. Olen aina halunnut kuvitella olevani jotenkin terävä tai ainakin kaikkein läpinäkyvimpien huijausten ulottumattomissa, enkä ainakaan ihan helposti vietävissä. Aamulehden aiheuttamat reaktiot ovat kuitenkin saaneet minut huomaamaan, että taidan sittenkin olla tapojen ja tottumusten vanki. Koska ajattelen elämästä ja yhteiskunnasta tietyllä tavalla, ja koska näen ympäristöni tietynlaisesta perspektiivistä ja olen saanut näkemyksilleni vahvistusta jokapäiväisestä viestinnästä, poikkeus ja vastakkaisuus herättelee rajummin, kun olenkin yhtäkkiä toisenlaisen viestinnän kuluttaja. Minä reagoin! Joku on kanssani eri mieltä! Tietenkin on osin turhauttavaa lukea paskoja lehtijuttuja (niitä nyt on joka lehdessä puoluekannasta riippumatta), mutta se, että otetaan kantaa ei koskaan ole huono asia. Vielä parempaa on, että aamun sanomalehti pakottaa minut joka päivä miettimään, mitä mieltä itse olen. Jos tekee mieli heittää tikalla päätoimittajan kuvaa pääkirjoituksen luettuaan, tietää ainakin olevansa jotain mieltä. Tässä harmaan massan ja ikuisen konsensuksen ja toisaalta jatkuvan valittamisen ja kyräilyn maassa sietääkin ottaa kantaa, puolesta tai vastaan. Toki eroa on myös sillä, osaako esittää asiansa uskottavasti vai onko yksinkertaisesti pelle.

Itse olen vältellyt lähtemästä varsinaiselle kantaaottamisen tielle ainakaan tässä blogissa. Elävässä elämässä saatan kyllä möyhätä sylki roiskuen aiheesta kuin aiheesta, etenkin parin kaljan jälkeen ja hyvässä ja/tai provosoivassa seurassa, mutta kirjallinen argumentointi on toistaiseksi rajoittunut esseisiin. Tämän voisi mahdollisesti muuttaa, mutta en usko, että tyylilleni on sopivaa kirjoittaa tänne ainakaan kovin tulenaroista aiheista - etenkään jos en tarkkaan mieti, mitä kirjoitan ennen kuin klikkaan "julkaise teksti". En halua suoltaa intterneetin ihmemaailmaan tarpeetonta sontaa, joka ei kuitenkaan palvele mitään tarkoitusta. Mielummin käytänkin blogia henkilökohtaisena olotilamittarina, joka ei tietenkään sen enempää palvele mitään erityistä tarkoitusta, paitsi auttaa ehkä kirjoittajaa jäsentämään ajatuksiaan. Ja kikkailemaan kielellä toisinaan.

Minusta on tullut lopullisesti 2000-luvun ihminen, sillä hankin eilen Skypen ja tänään Spotifyn.

Orientaatio alkaa

Tämä päivä kului nopeasti kesätyökoulutuksessa. Ilokseni kuulin tulevilta kollegoilta, että koulutuksesta maksetaan palkkaa. Kolme viikonloppua luentoja ja harjoittelua luvassa, kyllä se minusta saa palkkakuitissakin näkyä. Etenkin, kun toukokuussa tunteja tulee olemaan hieman vähemmän aukioloaikojen suppeuden vuoksi. Koulutus tuntui alkavan tehokkaasti infoähkyllä. Jossain vaiheessa kuunnellessani englanninkielistä luentoa ruotsalaisen aateliston linnojen sisustuksesta mietin, miten koskaan osaan pitää ainoatakaan vieraskielistä opaskierrosta – suomeksikin asioiden käsitteleminen ja käsittäminen vaatii paljon. Onneksi tulevat työtoverit ovat kielitaitoista porukkaa, eikä yksin tarvitse asioita surra. Erikoinen olotila muutenkin, kun tietää saavansa koulutettuja, omaan ikäluokkaan kuuluvia työkavereita, jotka seikkailevat jotakuinkin samoilla aaltopituuksilla. Uusi tunne minulle. Mukava sellainen. Enää tarvitseekin tosiaan tarttua valtavan monistepinon ensimmäiseen sivuun ja aloittaa materiaaleihin tutustuminen. Suomalainen keskiaika ei toden totta ole minulle kaikkein tutuinta aikaa, ei sen puoleen muutama sen jälkeinenkään vuosisata. Olen modernisaation naisia. Mutta kaikkea voi oppia – niinhän väitän työhakemuksissanikin – joten ei auta kuin tankata. Kesän jälkeen minullakin on ehkä yhtä intohimoinen suhde Suomen linnoihin kuin tämänpäiväisillä luennoitsijoilla.

Viimeiset aineopintoihin tarvitsemani merkinnät olivat tänään päivittyneet nettiin, joten ensi viikolla menen ja haen aineopintojen kokonaismerkinnän. Hyvästi sympaattiset A3-kurssit! Kai tässä on alettava miettiä toden teolla seminaaria ja gradun aihepiiriä, syventäviä opintoja ja – herranen aika – tulevaa työelämää. Huomasin tänään, että kovin monella kesäoppaalla on jokin kieli sivuaineena. Kai sitä pitäisi olla itsekin aktiivinen ja harjoittaa saksaa ihan olan takaa. Ei ruotsikaan pahitteeksi olisi. Molemmat kielet tukisivat oikein hyvin tulevia gradujuttujani. Kielikurssille, mars!

Olen ollut jo muutaman päivän alttiina todella nihkeälle kevätflunssalle (mikä kevät, räntää tulee taivaan täydeltä ja aamulla meinasimme paleltua kuoliaiksi linnan pihalla opaskierroksen alkumetreillä), mutta kuume ei nouse. Muuten on paska olo senkin edestä. Onneksi on puolet tämän viikonlopun koulutuksesta jo hanskassa, huominen sujuu siinä samalla. Vaikka pää kainalossa ja raastin kurkussa.

Puolen tunnin päästä alkaa Earth Hour. Lisää teetä naamaan ja kohta peiton alle.