19. kesäkuuta 2017

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää



Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!


Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

24 kommenttia:

  1. Hienosti vedät klassikon yhteen ja monesta näkökulmasta. En ole lukenut, mutta elokuvan tietenkin nähnyt muutamaan kertaankin. Jollei ole erityistä motiivia, klassikkohaaste esim, näitä ei tule helposti luettua juuri sen vanhahtavuuden takia. Esim juuri rotukuvaukset saattavat olla niin vastenmielisiä, mustat nöyrinä alistuneina ja yksinkertaisina etc eli yhteiskunnan luokat staattisina ja ylhäältä siunattuina. Ihmisen aikakin on niin lyhyt, että useimmiten kokee oman aikalaistensa sanovan sittenkin jotain itselle oleellisempaa. Klassikoissa on sitten se eksoottisuus ja pako arjesta ja ajasta kyllä helposti tarjolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, aikalaistekstissä on useimmiten jotain itselle oleellisempaa, se on varmasti yksi syy, miksi uudempia kirjoja ja vastajulkaistavia seuraa ja lukee kiinnostuneempana. Toisaalta klassikon asemassa olevissa on jotain sellaista, joka houkuttaa tutkimaan, miksi sukupolvet ennen itseä ovat kyseisestä kirjasta innostuneet. Onneksi on myös tilaa ja mahdollisuus kyseenalaistaa juuri vanhentuneita käsityksiä ja kuvauksia.

      Poista
  2. Voi että, kuinka kattava ja kiintoisa postaus:) Tuulen viemää, tämä monipuolinen aikakautensa tuote ja klassikko, oli yksi ensimmäisistä lukemistani "aikuisten" kirjoista ja siksi mieliinpainuva.
    Ja entä niitä leffateatterissa vedettyjä henkäyksiä: Clark Gable komeana viiksiniekkaisena sankarina taivuttamassa Vivien Leighiä syliinsä... Kyllä teinitytön sydän iloisesti pompahti.
    Jep: todellinen seikkailu; toivottavasti palautumisesi onnistui ja kesäisiä uusia päiviä:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monella tämä tuntuu olevan (varhais)nuoruudesta tuttu ja rakas kirja. Mikähän minussa meni pieleen, kun ei koskaan tullut mieleenkään lukea tätä? ;) Leffaa on suositeltu, täytyyhän se varmaan jossain vaiheessa katsoa, vaikka olenkin niin huono keskittymään liikkuvaan kuvaan nykyään...

      Poista
  3. Hyvät perustelut! Muistikuvieni mukaan olen lukenut kirjan - yllätystyllätys - teininä. Parhaiten mieleeni jäivät sotakuvaukset, jotka koin pitkäveteisinä.

    Osa klassikoista saattaa järkyttää nimenomaan asenteillaan. Esim. Karen Blixenin "Unelma Afrikasta" pöyristytti minua todella karkeilla asenteilla mustaihoisia kohtaan. Parhaillaan luen erästä klassikkoa, jossa ei tapahdu mitään - ainakaan nykymittapuun mukaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä tuskin olisin teiniä innostunut kirjan sotakuvauksista myöskään. Nyt aikuisena ja historia-alan ihmisenä on tietysti ihan eri tilanne. Klassikoissa, kuten tässäkin, on ilman muuta omat ongelmansa. Toisaalta niistä heijastuvat asenteet ovat kiinnostavaa ajankuvaa ja kertovat omaa kieltään maailman muuttumisesta.

      Poista
  4. Hienot perustelut ja tähänkin klassikkoon ihastuneena, olen samaa mieltä. Jos olisit lukenut jatko-osan Scarlett, saisit huomata, että Scarlett ei muutu.

    Minulla oli ihan toisinpäin kuin sinulla eli luin jo varhaisteininä venäläiset klassikot ja sitten Tuulen viemää, Jalna-sarjan ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan Humisevasta harjusta Syrjästäkatsojan tarinaan.

    Scarlett on itse itsensä pahin vihollinen ja tuskin koki muuta onnea kuin sen yhden yön lemmen Rhettinsä kanssa...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En taida tarttua jatko-osaan, kun se ei ole Mitchellin kynästä. Eiköhän tämä riitä Scarlettista. Mutta leffan voisin joskus yrittää selättää, jos jostain löytyy neljä (!) tuntia ylimääräistä aikaa tai sattuisi tulemaan tv:stä.

      Minua tosiaan harmittaa, että jäi teininä klassikkokausi sangen kapoiseksi. Sillähän siitä olisi selvitty, eikä tarvitsisi nyt paikkailla jälkiä, heh. Mutta mennyttä ei voi muuttaa, kuten sangen hyvin tiedämme, joten ei pidä antaa harmittelulle liikaa tilaa.

      Tosiaan, Scarlettia ei lopulta kukaan muu uhkaa niin paljon kuin hän itse...

      Poista
  5. Ah - Tuulen Viemää. Tämä on ollut jo jonkun aikaa mielessäni uudelleenlukukirjaehdokkaana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä riitti kyllä lukemista – ja riittää varmasti uudelleenluettavaksi myös!

      Poista
  6. Täytyy lukea jonakin päivänä :) Postauksesi perusteella kirjaa alkoi kiinnostaa enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen! Alku on hieman tahmea, mutta kun sen yli pääsee, 900 sivua sujahtaa vauhdikkaasti.

      Poista
  7. Olen lukenut Tuulen viemää monta kertaa - ensimmäisen kerran esiteininä. Scarlett on se, mikä minua eniten vetää kirjan pariin. Hän on juuri sellainen kuin sanot, selviytyjä, eikä todellakaan mikään yksinkertainen hahmo. Hänen itsepetoksensa (Ashley/Rhett) koskettaa joka kerta, mutta niinhän pitää olla, jotta tämä kirja olisi se, mikä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Scarlettissa riittää kyllä pureskeltavaa, todella kiehtova kirjallinen hahmo (joskin myös todella ärsyttävä, aaaaaargh!), joka on koko romaanin kantava voima.

      Poista
  8. Taas kerran heräsi kiinnostus lukea tämä - viime kesänä jo pitelin kirjaa käsissäni, mutta se oli niiin painava... ;) Tuo historianäkökulma on mielenkiintoinen (erityisesti kuvattu aika, mutta myös kirjoittamisajankohta), ja siksi siis taas tästä kirjasta innostuin. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä todella on hauiksenrasituskirja, jäätävän kokoinen möhkäle. Mutta kaikkeen tottuu, valtavan kokoiseen kirjaankin. Kannattaa lukea, ehdottomasti!

      Poista
  9. Kiitos hienosta postauksesta :) Olen lukenut tämän joskus nuorena, tietysti elokuvan innoittamana. Scarlett on vain niin mainio henkilöhahmo ja romanssi on aina plussaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka Scarlett ei ristiriitaisuudessaan jättänyt minua rauhaan, pidin paljon Mitchellin valinnasta kirjoittaa hänestä monipuolinen ja ketään kumartelematon hahmo. Melkoista kyytiä saivat kuvatun ajan vaatimukset vaimolle, äidille ja naiselle Scarlettin kyseessä ollessa!

      Poista
  10. Luin tämän pari kesää sitten ja tykkäsin todella paljon! Vaikka Scarlett on kamala ihminen, pitää häntä ihallaikin. Ihmissuhteissa hän ei ole ehkä paras esikuva, mutta sinnikkyydessä ja luovuttamattomuudessa kyllä. Ja totta kai ihana "huomenna on uusi päivä", jolla huomaan lohduttavani itsenäni usein.

    Leffakin on ihana, suosittelen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Scarlettilla on tosiaan melkoisia selviytymiskeinoja, joista voi hyvin ottaa mallia itselleen, mutta ihmissuhteissa hänen esimerkkiään ei kyllä kannata seurata. Kiinnostava hahmo kaiken kaikkiaan, monipuolinen kaikella tapaa.

      Poista
  11. Luin tämän klassikon nuorena monta kertaa, ja sittemmin olen pohtinut, pitäisikö rohjeta tarttua tiiliskiveen uudelleen. Annoit ainakin riittävän monta syytä, kiitos niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaa sanoa, kannattaako nuoruuden kokemukselle hankkia aikuisuuden vastine, kun itselläni ei sitä nuoruuskokemusta ole tämän kirjan osalta. Mutta kyllä tämä kiehtovaa luettavaa oli, vaikka pitkä prosessi tulikin.

      Poista
  12. Onnittelut Suketus! Milloinkahan itse rohkenen tarttua kirjahyllyssäni jököttävään järkälemäiseen Tuulen viemään? Ehkäpä ehdotan itsekin tätä lukupiirikirjaksi hih! Mutta minulla on siis tiileskiven kokoinen aukko klassikoissa. Leffaa olen joskus katsonut, mutta en kokonaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en olisi kyllä ikinä saanu tätä luettua ilman lukupiirin kannustusta, joten... ;) Mutta uskallan siis suositella, vaikka aikaa ja vaivaa tähän menee. Onpa nyt luettu!

      Poista

Kiitos kommentistasi!