25. toukokuuta 2017

Kate Atkinson: Elämä elämältä ja Hävityksen jumala



Olen tykästynyt kovasti brittiläisen Kate Atkinsonin hyvällä tavalla jaarittelevaan tyyliin, mutta jostain syystä Kirjabloggaajien Globalian vuonna 2015 pokannut Elämä elämältä on jäänyt pitkäksi aikaa odottamaan lukuvuoroaan. Lukupiirissä päätimme tänä keväänä lukea sekä sen että rinnakaisteos Hävityksen jumalan. Onneksi!

Elämä elämältä kertoo yläluokkaiseen brittiperheeseen vuonna 1910 syntyvän Ursula Toddin tarinan, tai oikeastaan kaikki tarinat, jotka olisivat voineet olla mahdollisia. Useampi tarinalanka kulkee kirjan läpi ja vangitsee verkkoonsa. Miten elämä olisi mennyt, jos. Entä jos silloin. Entä jos ei. Atkinson leikittelee Ursulan kohtalolla, kaikilla mahdollisilla kohtaloilla, mutta säilyttää romaanin rakenteen ja tarinan terävänä ja hallittuna. Kunnes pimeys lankesi.

Elämä elämältä on sekä Ursulan ja hänen perheensä tarina että kertomus Euroopan 1900-luvusta. Ensimmäinen ja toinen maailmansota, ääriliikkeiden nousu, rauha ja jälleenrakennus, brittiläisen yhteiskunnan väistämätön muutos, naisen asema, perhe-elämä ja tietenkin myös yksilön elämänvaiheet punoutuvat kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Atkinson luotaa ihmissielua monesta näkökulmasta, paljastaa luonteen heikkouksia ja vahvuuksia, kiusoittelee ja hämääkin.

Kyse on paksusta romaanista, tiiliskivestä, jos sallitte ilmaisun. Lukeminen on nautintoa ja iloa, tarinan käänteet vievät mukanaan, hyville toivoo hyvää ja pahoille rangaistusta. Aina sitä ei saa. Yhdessä elämässään Ursula päätyy vastavalmistuneena kieltenopettajana kesäksi Saksaan ja rakastuu siellä saksalaismieheen, josta tulee myöhemmin natsi. Osuus on mielestäni kirjan heikoin, jokin pitää sen elottomana, kulissimaisena. Samoin elämä, jossa Ursulasta tulee kadulla sattumalta kohtaamansa opettajamiehen vaimo ja raa'an kotiväkivallan ja alistamisen uhri, on tarinallisilta valinnoiltaan jotenkin turhan ilmeinen.

Sen sijaan varsin hallitsevaan osaan nousevan toisen maailmansodan kuvaukset Isosta-Britanniasta käsin ovat laatua parhaasta päästä. Pommitusten keskellä elävä Lontoo tulee liki, ja Ursulan työ suojelu-, pelastus- ja raivaustehtävissä hätää kärsivässä kaupungissa koskettaa. Muutenkin Atkinsonilla on upea taito sekä kiteyttää että laverrella. Kirjan tarinan mukana elää, sivut kääntyvät kuin itsestään ja lukija hyrisee tyytyväisenä, kun viimeisetkin säikeet solmitaan yhteen. Hieno romaani!

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Hävityksen jumala ei ole jatko-osa vaan rinnakkais- tai sisarteos. Siinäkin leikitellään kronologialla, mutta muuten pitäydytään vain yhdessä elämässä: keskiöön nousee Ursulan veli Teddy, joka osallistuu toiseen maailmansotaan pommikoneen kapteenina, selviytyy vankileiriltä hengissä ja elää pitkän, vaiherikkaan elämän pitkälle 2000-luvun puolelle.

Siinä missä Elämä elämältä oli nopeasti ahmittavaa herkkua, Hävityksen jumala eteni hitaammin ja varovaisemmin. Tarinan rakenne on kutkuttava ja arvoituksellinen – Teddyn elämän käänteet paljastuvat vähä vähältä ja lisää haluaa tietää – mutta jostain syystä se ei vedä niin suurella voimalla kuin Elämä elämältä. Hävityksen jumala jäi minulta moneksi viikoksi keskenkin, mutta kun lopulta päätin pinnistää sen loppuun muiden kirjojen tieltä, luin sitä ilolla.

Teddy on yksi ihastuttavimmista romaanihenkilöistä, joita olen lukijaurallani kohdannut. Hän on empaattinen, lempeä, rauhallinen, fiksu ja oikeudenmukainen. Mitään sädekehää hän ei kuitenkaan päähänsä saa, sillä hyväkin ihminen tekee huonoja valintoja, potee syystäkin syyllisyyttä ja joutuu punnitsemaan elämässään saamiaan arpoja. Vastapainona Teddylle toimii hänen kaikin puolin vastenmielinen tyttärensä Viola, joka tempoilee, pyrkyröi ja uppoutuu omaan itsekkyyteensä. Toisaalta pidin Violan ärsyttävyydestä ja luin tarinaa eteenpäin odottaen, mitä hän vielä voi keksiä.

Hävityksen jumala kuvaa sotaa tarkasti, jopa yksityiskohtaisesti. Kun Elämä elämältä -kirjassa koetaan pommitukset maan pinnalta käsin, Hävityksen jumala vie mukanaan korkeuksiin, pommikoneen ohjaamoon ja hetkeen, kun luukut avataan ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Vaikka sota on olennainen teema ja tapahtumaympäristö romaanin kannalta, se ei vie kaikkea tilaa – joskin paljon se painaa myös myöhemmin, rauhan jo pitkään vallittua.

Atkinsonin kirjoitustyyli ja Kaisa Katteluksen hieno suomennostyö ovat mieleenpainuvia. Laaja tarina hellii lukijaa, eikä viisisataasivuinen romaani tunnu pitkitetyltä tai tyhjää jauhavalta. Pikemminkin päin vastoin: sivujen vähitellen huvetessa en olisi millään halunnut päästää irti Teddystä ja lukunautinnosta, jonka Atkinson minulle soi (siitäkin huolimatta, että kirja nökötti pitkään tauolla).

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat laadukasta, nautinnollista luettavaa. Ne rakentuvat elämän sattumanvaraisuuden ja arkisuuden ympärille, vaikka kertovatkin monella tapaa poikkeuksellisista henkilöistä ja aikakausista. On helppo solahtaa maailmaan, joka tuntuu kaikessa fiktiivisyydessäänkin tutulta, kotoisalta. Sellaiselta, jonka luo haluaa palata, jossa haluaa edes hetken elää kaikessa rauhassa mukana.


Kate Atkinson: Elämä elämältä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu:
Schildts & Söderströms 2014
595 s.
Life after Life (2013)

Lainattu ystävältä.

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Luetut, lukemattomat, Lukuisa, Pieni kirjasto, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena

Haasteet: 41. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja


Kate Atkinson: Hävityksen jumala
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Kustantamo S&S 2016
495 s.
A God in Ruins (2015)

Kirjastosta.

Toisaalla muun muassa: Ullan luetut kirjat (Ulla, muistoasi lämpimästi kunnioittaen), Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Taikakirjaimet

Haasteet: 64. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 21. Sankaritarina

8 kommenttia:

  1. Oiva postaus, jota lukiessa tuli nyökyteltyä useaan kertaan!
    Kerrankin lukusilla on tavallisen miehen tarina, josta muodostuu epätavallisen hienoviritteinen kuvaus sympaattisen Teddy Toddin matkasta halki poikkeuksellisten olosuhteiden ja aikakauden.

    Atkinsonilla on virtuoosimainen orkesterinjohtajan ote, hyvän kirjailijan ominaisuus heiluttaa tahtipuikkoaan, joka rivi riviltä ja kappale kappaleelta pysyy napakasti hyppysissä, aikatasoja ja persooniaan kumartamatta tai kavahtamatta, patenttiratkaisuja tarjoilematta, hienoista huumorinhäivettä unohtamatta. Kaikki tämä aivan erityisellä tavalla, joka jättää lukijalle vapaat kädet:
    lue tai ole lukematta; pidä tai ole pitämättä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin viehätti kovasti Teddyn tavallisuus. Hän on kuin kuka tahansa, ja kuitenkin niin tärkeä juuri sellaisena. Ja toki poikkeuksellinen monella tapaa, mutta silti lähestyttävä ja samaistuttava.

      Kaikki eivät varmaankaan viehäty Atkinsonin tyylistä, sillä onhan se aika lavea ja jaarittelevakin. Mutta minusta se on aivan ihastuttava, ja onneksi onkin vielä lukematonta tuotantoa odottamassa...!

      Poista
  2. Komppaan Takkutukkaa, oiva postaus. Mielenkiintoisesti käsittelet teosten eri puolia. En ole Hävityksen jumalaa lukenut, mutta Elämä elämältä oli minullekin hieno lukukokemus. Nostat ihan paikallaan olevaa kritiikkiäkin teoksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, essielina! Olen itse asiassa hieman hämmentynyt siitä, kuinka paljon näistä kirjoista pidinkään. Olin hieman ennakkoluuloinen suuren suitsutuksen vuoksi, mutta onneksi ei tarvinnut pettyä. Toisaalta oli hyvä, että jotain kritisoitavaakin löytyi.

      Poista
  3. Iloitsen tavastasi käsitellä rinnakkaisteoksia rinnan. Elämä elämältä -romaani säväytti minua kovasti, ja niin teki myös Hävityksen jumala, etenkin sen täysiverinen fiktiomaisuus - ja sillä viittaan loppukeikautukseen, joka sai minut melkein tolaltani. Atkinsonin kerrontataito herättää kunnioitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Atkinson on aivan mahtava! Onneksi on vielä jonkin verran lukematonta tuotantoa odottamassa (ja toivottavasti sitä tulee vielä lisää). Toddin perhettä ei olisi millään halunnut jättää, mutta onneksi fiktio jää elämään – ehkä vielä vahvempana kuin fakta...?

      Poista
  4. Hassua, miten joissakin kirjoissa pienet heikkoudet eivät haittaa yhtään, ja toisissa ne alkavat hallita koko lukumuistoa. Nautin aikoinaan kovasti Elämästä elämältä, mutta lukemisen jälkeen olen huomannut, että ne Saksa- ja Hitler-osiot ovat mielessäni koko ajan laskeneet kirjan arvoa. Ei kirja sentään huonoksi ole muistoissani muuttunut, mutta harmillisesti kirjasta tulevat aina ensimmäisenä mieleen juuri ne asiat, joista pidin kaikkein vähiten.

    Hävityksen jumalasta taas huomaan, etten muista kirjasta enää kovinkaan paljon. Olin esimerkiksi unohtanut Violan kokonaan, ja hänen henkilöhahmonsa oli kuitenkin minusta kiinnostavinta koko kirjassa. Missään nimessää kirjassa ei ollut samaa lumoa kuin Elämässä elämältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Joidenkin kirjojen kohdalla heikkoudet vievät lähes koko pohjan lukuelämykseltä, joidenkin osalta ne puolestaan lähes vahvistavat sitä. Toisaalta niihin heikkouksiin kiinnittää paremmin huomiota kuin vahvuuksiin, sillä ne ovat useimmiten helpommin yksilöitävissä. Kirjan vahvuus puolestaan on usein sellaista kokonaisvaltaisuutta, josta on hankalaa osoittaa yksityiskohtia.

      Poista

Kiitos kommentistasi!