18. maaliskuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä


Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

14 kommenttia:

  1. Taisn lukea muutaman Neiti Etsivän, mutta jostakin syystä näistä ei ole jäänyt paljon mielikuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taisin lukea melkein kaikki Neiti Etsivät, suorastaan ahmimalla. Nämä ovat kyllä matalan kynnyksen kirjoja lapsille.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus. Minulla on ollut hyvin samanlaisia mietteitä tästä kirjasarjasta. Toisaalta se on ihana ja nostalginen, mutta toisaalta täynnä ärsyttäviä piirteitä kuten täydelliset ja tekopyhät päähahmot sekä epärealistiset tapahtumat. Inhoan etenkin tuota Bessin mollaamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, luulen että nostalgisointi tämän sarjan osalta riittää, etten ärsyynny lisää ja kadota mukavia lukumuistoja menneestä.

      Poista
  3. Luin muutaman Neiti Etsivän, kun tarjolla olevat (siis melkein kaikki) Viisikot ja Kolme Etsivät oli luettu. Kirjastossa olin katsovinani viereisen hyllyn kirjoja, mutta poimin siinä sitten muina miehinä Neiti Etsiviä kainaloon.

    Vaikka Neiti Etsivistä ei ole jäänyt samanlaista nostalgista muistoa kuin Viisikoista, minulle kirjoissa oli merkittävä panos. Jos olisin nimittäin paljastunut, tämä tyttökirjallisuus oli tahrannut maineeni pysyvästi. Vain näin, köh köh, nimimerkin takaa uskallan edes mainita asiasta.

    Muistelen, että näiden seikkailukirjojen ja Punasulka-sarjan jälkeen oli vaikea löytää uutta luettavaa. Hiljaisena kesänä uudelleen joitain Viisikoita ja Sudenpyytäjiä ja petyin. Agatha Christiet antoivat jatkuvasti lupauksen jostain upeasta mysteeristä, mutta teeleipien ja juna-aikataulujen takaa ei lopultakaan löytynyt kihelmöivää jännitystä paria poikkeusta lukuunottamatta.

    Yläasteella jännityksen nälässä luisuin Alastair MacLeanien suuntaan niin syvälle, että pystyin tiivistämään kirjojen toistuvan juonirakenteen. Fantasian (ja sanakirjan) kautta aukeni ovi englanninkieliseen kirjallisuuteen, mutta oikeastaan vasta Stephen King oli riittävän kyynistä syljeskelevän lähiönuoren makuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, kaappi-neitietsivöitsijä! Kiitos tunnustuksen tekemisestä, kiinnostavaa tietää, että myös miespuoliset lukutoukat ovat saattaneet tarttua Neiti Etsiviin (vaikkakin salaa). Itse muistelen, että sarjasta/kirjasta toiseen eteneminen tapahtui hyvin omatoimisesti hyllyjä tutkaillen, en tainnut koskaan kysyä kirjastonhoitajiltakaan mitään suosituksia, eikä 1990-luvulla ollut vielä mitään kirjavinkkauksia tai vastaavaa.

      Poista
  4. Minä luin myös melkein kaikki Neiti Etsivät ja pidin kovasti. Mutta uskon, että voisi käydä niin, että uudelleen lukemalla häipyy nostalgia ja pettyy, koska on kriittisempi. Mutta nuorena tykkäsin todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, eivät nämä aikuisen silmin enää tunnu juuri miltään, mutta kyllä ymmärrän sen, miksi lapsilukija viehättyi aikoinaan. En kyllä tiedä, uppoavatko nämä nykymuksuihin, kun ovathan nämä jo vähän pölyisiä miljööltään ja tapahtumiltaankin.

      Poista
  5. No huh, olisikin kiinnostavaa lukea Neiti Etsivä -kirjoja näin aikuisena. Ahmin kaikki kirjat, jotka käsiini sain kotikaupunkini kirjastosta. Silloin viehättivät kovasti. Nyt tosiaan maailma voisi olla kovin erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös luin varmaan kaikki, mitkä vain kirjastossa oli saatavilla. Ja osan moneen kertaan. Olivat nopealukuisia jo lapsena. Kyllä minusta oli ihan avartavaa lukea näitä parinkymmenen vuoden tauon jälkeen aivan uusin silmin, mutta taidan tosiaan jättää kokeiluni vähitellen tähän, etteivät muistot aivan varise...

      Poista
  6. Luin myös jokusen kappaleen Neiti Etsiviä (enkä ollut edes ainoa, eli Juhan tyyliin ei täällä asiasta sen kummempaa stigmaa tullut vaikkei ne nyt mitään ykköslukemisia ollutkaan), ja täytyy myöntää että en kyllä muista niistä oikein mitään muuta kuin että Paulalla oli punaiset hiukset ja Bess oli lihava.

    Sarjasta toiseen liikkumista tosiaan harrastettiin, Viisikoista muistan vähän enemmän (mutten niistäkään paljoa), Kolmesta etsivästä jo kohtalaisen paljonkin.
    Eikä kirjavinkkausta tosiaan kauheasti harrastettu, jotain lukuvinkkejä poimin Koululaisesta mutta muuten mentiin sumealla logiikalla ja mitä käteen osui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oooh, toinenkin mieslukija Neiti Etsivillä, ennakkoluuloni ja -oletukseni saavat kyytiä niin että pärisee! Nuohan ne juuri olennaiset seikat kirjoissa valitettavasti tuntuvat olevan: henkilöiden ulkonäön yksi kärjistetty piirre. Tosi rasittavaa!

      Olisinkohan minäkin jostain lehdestä joskus saanut jonkin kirjavinkin... En rehellisesti sanoen muista. Jostain sitä uutta luettavaa kuitenkin aina vain löytyi! Toisaalta olihan valikoimaa ja julkaistavia nimikkeitä huomattavasti vähemmän kuin nykyään.

      Poista
  7. Minulla käy tuo sama, että unohdan mitä tulin huoneesta hakemaan tai jops menen väärään huoneeseen. :D

    Neiti Etsiviä en ole lukenut kuin muutaman. Ne olivat ihan jännittäviä ja hyviä, mutta eivät sen kummoisempia tai syvällisempiä. Muistan kuinka kiinnostuin Neiti Etsivä ja Siniparran huone -osasta nimestä, mutta itse Sinipartaa ei taidettu edea mainita koko kirjassa. Jossain osassa, en muista oliko juuri tuossa vai jossain toisessa, Paula pähkäili tunteitaan kahden uuden miehen kanssa. Tämä sivujuoni jäi häiritsemään, varsinkin kun hän ei sitten päätynyt jompaankumpaan edes kirjan lopussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kevään haperoittamaa muistia on siis muuallakin! Ei auta kuin koettaa relata sen verran, että lähimuistin toiminta palaa normaaliksi. ;)

      Tuo Siniparran huone on yksi mieleenpainuneista Neiti Etsivistä, samoin Lentävän lautasen arvoitus, joka oli melko... villi. Minua aina ihmetytti tuo ihmissuhdehomma, eli Paulan uudet viritelmät, koska mielestäni hahmo noin muuten ei mitenkään kehity sarjan myötä (eikä tarvitsekaan, välttämättä), joten se tuntui vähän päälleliimatulta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!