Missä mennään

Syys saa, saako?

Kai se saa. Parvekepuutarha alkaa hiljalleen hiipua (sato jäi laihaksi, mutta pianhan on taas uusi kasvukausi), aamuisin tarvitsee takkia (jonka saa heittää kainaloon iltapäivällä) ja luonto alkaa selvästi valmistautua varisemiseen ja hiljenemiseen. Syksy onkin suosikkivuodenaikani, joten ei minulla ole mitään vuodenkiertoa vastaan.

Tämä alkanut koulusyksy on tosin ollut tähän mennessä pääsääntöisesti raskas. Aloitin uudessa työtehtävässä tutussa koulussa, ja alku on ollut haipakkaa menoa. Ei, vieläkään en tee sitä, mihin minulla (muun muassa) on koulutus, mutta menee se näinkin. Kouluarki on asettunut nopeasti uomiinsa, mutta paljon on sellaista, mikä mietityttää ja mihin aika ei tunnu riittävän. Onneksi yhteistyössä on voimaa, mutta ei se silti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että oma ammtillinen identiteetti on kovassa pyörityksessä ja ajatukset siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä, ovat käymistilassa.

Kesällä en tainnut juurikaan kirjoitella kuulumisia kirjojen lomassa. Nopeastihan tuo taas meni, joskin paljon ehti tapahtua. Kolme viikkoa sitten minusta tuli täti, mikä on aivan ihmeellisen ihanaa. Veljenpoika tupsahti maailmaan varsin huolellisen ja uutteran loppurutistuksen jälkeen, ja olen aivan myyty. Täysin! Täti. Se kuulostaa hienolta ja arvokkaalta.

Kotikaupunki näytti kesän aikana moneen kertaan parhaita puoliaan – kyllä ihmisen on hyvä Helsingissä elää, sen vain sanon. Ja hyvä on ihmisen myös mennä aika ajoin Pohjois-Karjalaan, mistä ylläoleva kuvakin on. Vieläkään ei kesän mökkiöiden määrä noussut ylettömän suureksi, mutta yhden niistä vietin saaressa sentään aivan yksin (no kissan kanssa), mitä pidän melkoisena voimainkoitoksena. Mummini, jolta minä ja veljeni mökkisaaren olemme perineet, vietti siellä pääsääntöisesti kaikki lomansa ja melkeinpä aina yksin. Hän viihtyi, minä taas voin yhden yön kokemuksella todeta, ettei ehkä ihan ollut minun juttuni. Grilliruokakaan ei maistu niin hyvältä yksin.

Se, mikä taas on maistunut hyvin yksinkin, on Pokémon GO, johon hurahdin heinäkuun puolivälissä. Kyllä. Näin kävi. Olen kävellyt pitkälti yli 200 kilometriä bittiöttiäisten perässä, eikä loppua ole näkyvissä, paitsi ehkä sitten kun sataa loskaa eikä kännykkä selviydy olosuhteista. Todella hauska peli, ensimmäinen sitten yläkouluikäisenä aktiivisesti hakkaamani Tekkenin, jonka pelaamisesta olen oikeasti pitänyt, innostunut ja, no, koukuttunut. Yhteenkuuluvuus muiden hiippareiden kanssa on hauska sivujuonne, joskin olen huomannut alkuhuuman karisseen jo aikaa sitten – enää ei joka kulmalla pyöri joku samoissa puuhissa.

Lukenut olen, ja se on sentään valunut blogiinkin asti, mutta hitaasti. Vielä on heinäkuultakin luettavaa bloggaamatta (Seitsemän veljestä! Sain sen lopultakin luettua, ihme!), mutta enköhän tässä, pikkuhiljaa.

Syksyn suunnitelmiin kuuluu lähinnä työelämän kanssa tasapainoon pääseminen, puolison siskon häät, hengailua ja haaveilua. Ja lukemista, tietenkin.

Valoisaa syksyn alkua!