19. elokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie



Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.


"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)


John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

14 kommenttia:

  1. Voi! John Irving on minullekin ykkösten ykkönen, mutta hän ei ehkä ole sitten enää parhaassa loistossaan. Onneksi meille faneille jää monta mestariteosta lämmittämään sielua. Kaikki isäni hotellit, Ystäväni Owen Meany, Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari nyt ainakin. Minulla on kyllä vielä muutama muukin laadukas Irving lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irving on varmaan halunnut vähän uudistua ja siirtää katsetta pois anglo-amerikkalaisen maailman keskiöstä (nyyh, minulle se kyllä maittaisi). On tässäkin kirjassa hienoja, isoja teemoja, mutta niiden käsittelytapa on minun makuuni jotenkin tunkkainen. Vanhoihin kirjoihin voi onneksi aina palata.

      Poista
  2. Voi John, tosiaan. Ihmeiden tie oli minullekin pettymys. Tylsä romaani, oikeastaan.

    Onneksi aina voi palata vanhaan ja esimerkiksi Oman elämänsä sankari ja Kaikki isäni hotellit kestävät useamman lukukerran. Vesimies... Noh, se on varhaisromaani. ;)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tylsä ja sillä tavalla tasainen, ettei mikään herättynyt oikein sen kummempia reaktioita tai nostattanut sykettä. Ihan loppu on kyllä hieno, mutta.

      Kyllä minä sen Vesimiehen vielä luen... Muistelen aloittaneeni sen joskus nuorena, mutta silloin se jäi vain kesken.

      Poista
  3. Irving on tuottanut sen verran riemastuttavaa laatujälkeä, että omat odotukseni olivat tapissa. Ja siitä johtui kompurointini, kun sivukaupalla junnattiin pilleripöhnässä ees-taas lennellen ilmassa ja kukasta kukkaan. Vaikka tilannekomiikka ja filosofiset pilkahdukset tekstiä ryydittivät, ei parasta Irvingia, joten jospas seuraavan avaisi neutraalein asentein... Aurinkoista viikonloppua:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tuntuu, että omilla odotuksilla oli paljon tekemistä pettymyksen kanssa. Ei kukaan ulkopuolinen voi vastata täydellisesti oman pään sisällä muodostuneisiin vaateisiin. Onneksi vanhaa, upeaa tuotantoa on paljon, ja toivottavasti saamme vielä lisääkin Irvingiä.

      Poista
  4. Niin ne lukukokemukset voi paljonkin erota eri ihmisten välillä. Minun oli pakko tulla tänne soraääneksi ja sanoa, että tykkäsin! Ja paljon! Ja Lupe nimenomaan oli huippu :D Mutta hei, ei kaikesta voi tykätä - edes lempikirjailijan kaikista teoksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, hyvä vain että pidät soraääntä. Lukemisen parhaita puolia on juuri se, että mielipiteitä on laidasta laitaan. Kiva, että sait tästä hyvän lukukokemuksen!

      Poista
  5. Ostin tämä juuri äidilleni lahjaksi. Saapa nähdä mitä mieltä hän on! Minulle ehkä rakkain Irving on Viimeinen yö Twisted Riverillä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Twisted Riverin olenkin lukenut vain kerran... mutta fyysinen kirjakappale on minulle omistamistani tärkein, koska siinä on Irvingin signeeraus. ;)

      Poista
  6. Suuri pettymys tämä oli minullekin :/
    Sentään niissä lapsuusvuosien kuvauksissa oli jotain irvingmäistä, mutta se nykyisyyden sählääminen vain turhautti. Blaah. Olisi tehnyt mieli soittaa suoraan Irvingille, että nyt kyllä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, siinäpä vasta olisikin, kun rimpauttaisi perään. ;) Mutta näinpä, ei vain lähtenyt lentoon vaikka kuinka pinnistelin.

      Poista
  7. Voi ei, minulla on jokseenkin samanlainen suhde Irvingiin kuin sinulla, mutta tätä uutuutta olen kartellut ihan tietoisesti - olen lukenut nyt jo niin monta pettynyttä arviota!

    Muutenkin on ollut kuivakausi Irvingin suhteen, enkä edes muista(!), koska olisin viimeksi miehen teoksia lukenut. Ei ole ollut niiden aika. Mutta mikä onni on, että siitä syystä vanhempaakin tuotantoa on vielä vähän lukematta.

    Mutta harmi tosiaan, että tämä on niin monelle niin suuri pettymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä harmillista pettyä karvaasti innokkaan odotuksen jälkeen. Toisaalta tekee se hyvääkin: ei voi vaatia täydellisyyttä, vaan omia vaatimuksia pitää miettiä, jos ne eivät täyty. Vesimiehen luen pois alta vielä jossain välissä, mutta sitten tyynenä palailen vanhoihin, hyviksi havaittuihin Irvingeihin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!