Nostalgiaa

Viime päivinä olen jäänyt useampaan otteeseen muistelemaan kaikenlaista mennyttä. Käytyjä paikkoja, tehtyjä tekosia, tavattuja ihmisiä, puhuttuja asioita. Viime viikonlopun muistelosessiot luultavasti avasivat nämä portit - perjantaiyönä luuhasimme polttarikäytössä olleen mökin tuvassa kuka enemmän, kuka vähemmän humalassa, ja muistelimme yläasteaikoja. Voi niitä. Elämä oli niin täynnä draamaa, tekemistä, näkemistä ja kokemista. Ja suurin huoli oli se, onko se kundi ihastunu muhun vai ei ja soittaako se vai ei. Ruokaa sai jääkaapista ja elämä rytmittyi kouluviikkojen ja - ah! - elämännälkäisten viikonloppujen mukaan. Se se oli elämää!

Tai en nyt tiedä. En enää pystyisi käsittelemään sitä tunneskaalaa ja ihmissuhdekuvioiden verkostoa, en mitenkään. En jaksaisi olla selvillä kaikesta ja kaikista, koettaa uida piireissä sopivasti ja hankkia lonkeroa ja Ofeliaa salassa äidiltä. Onneksi teini-ikä ei tule koskaan takaisin!

Sitä kyllä kaipaan, että oli enemmän aikaa ihmisille. Ystäville. Ihastuksille. Epämieluisillekin tuttavuuksille. Oli aikaa harrastuksille, menemiselle, lukemiselle, breikkujen kirjoittamiselle. Ei luuhattu saakeli Facebookissa kaikkea vapaa-aikaa, eikä muutenkaan hukattu elämää netissä. Eihän todellakaan kaikilla ollut edes tietokonetta kotona. Meilläkin äiti oli varsinainen natsi netinkäytön suhteen, liekö sain edes joka päivä kuluttaa kallista modeemiaikaa. ("Tänään pääsee kattoo mailit, ihanaa!") Ei nyt pidä ihan väärin ymmärtää: en todellakaan tuomitse nykyteinien nettielämää. Ajassa eletään ajan mukaan. Mutta toki vertailu omaan teini-ikään herättää suloisia (ja kultareunaisia) muistoja siitä, kuinka ihastuksia oli pakko lähestyä ihan oikeassa elämässä, jos halusi jotain saada aikaan. Olihan se pirullista, noloa ja niiiiiin vaikeaa, mutta pakotti kuitenkin ottamaan kontaktia (ja kestämään pakkeja).

Kaipaan monia ihmisiä, jotka olivat tärkeitä nuorena, mutta joihin yhteys on syystä tai toisesta laimentunut tai kokonaan kadonnut. Tietoisesti en ole koskaan halunnut eroon kuin muutamasta mulkvistista, muuten välien hyytyminen on johtunut milloin mistäkin - tai ei välttämättä suoranaisesti yhtään mistään. Kaikkien kanssa ei vain ole yhteisiä asioita koko iäksi, niin se vain on. Nykyaika helpottaa kuitenkin jonkintasoisen kontaktin ylläpitämistä niihinkin, joihin ei enää elävässä elämässä törmää. On mukavaa tietää, että ihmiset voivat niin kuin voivat ja tekevät asioitaan, vaikka heidän kanssaan ei juuri kommunikoisikaan. Minä kun tykkään juoruista, seuraan innolla esimerkiksi juuri naamakirjan tapahtumia. Arki piristyy kummasti, jos huomaa jonkun puolitutun tai menneisyyden ihmisen pariutuneen, lisääntyneen, valmistuneen tai mitä tahansa.

Tosin on niitäkin ihmissuhteita, jotka haluaisin takaisin. Sellaisia ystäviä, jotka ovat olleet tärkeitä, mahtavia tyyppejä, empaattisia, hauskoja ja tienneet minusta paljon, mutta jotka ovat kaikonneet. On ollut ja on niitäkin, joiden kanssa voi vaikka vuoden tauon jälkeen jatkaa, kuin ei missään erossa oltaisi oltukaan, mutta luulen, ettei se jatku ikuisesti. Kuinka sitten lämmittää vanhaa suolaa? Se vaatisi tietenkin kontakteja, tapaamisia, yhteydenpitoa, elämän jakamista, luottamista. Onko ihmisillä enää aikaa sellaiseen? Tai halua? Ovatko kaikkien elämät niin uudenlaisia, täysiä ja kypsiä, ettei tilaa menneisyyden ihmisille enää ole? Annetaanko kaipuun mielummin pysyä kaipuuna, nostalgiana, muistoina? Riittävätkö ne uudessa elämässä sen sijaan, että nykyisen elämän osaksi otettaisiin sittenkin palanen vanhaa, tehtäisiin kokonaan uusi sekoitus?

En haluaisi itse olla sellainen, jolla ei ole aikaa menneelle. Ettei olisi aikaa ihmisille, heidän tapaamiselleen ja kohtaamiselleen. Täytynee siis potkaista itseään persuksille ja lähteä valloittamaan takaisin niitä, jotka ovat karanneet. Joskin kyllä sen onnistumiseen kaksi tarvitaan.