Onnea uuteen kotiin

Helmikuuta on kulunut jo tovi ja minä olen nykyisin helsinkiläinen.

Muutto sujui oikein mallikkaasti, avuliaat perheenjäsenet ja ystävät hoitivat hommat humps hei vaan. Tosin äitini hinkutti jo siivoamiani kämpän nurkkia viimeistä päivää, eikä meinannut millään uskoa, että olin jo kertaalleen pessyt hammasharjalla hellan nappulat. Tiedetään, en tosiaankaan ole mikään marttakerhon kunniajäsen, mutta oli ne nyt jo ihan puhtaat hei. Muutto ei sinänsä tosiaan ehtinyt aiheuttaa stressiä paitsi siis etukäteen, ja ensimmäisen kerran tiuskimme V:n kanssa toisillemme vasta uuden kodin eteisessä. Nyt se valtava muuttokuorma on purettu, edellisten asukkaiden jäljet siivottu ja taulut ripustettu. Täällä näyttää ja tuntuu kodilta. Meidän kodilta.

Totuttautumista toki on vaadittu. Itse olen reissannut kuluneet 1,5 viikkoa Helsingin ja Tampereen väliä laittoman paljon, ja vasta äsken palasin taas kolmen päivän reissulta. Mutta näin se nyt vaan on. Ei tätä loputtomiin jatku. Viikko viikolta matkanteko vähenee, kun saan pidettyä puuttuvia harkkatunteja ja osallistuttua muihin menoihin. Varsinainen yhdessäasuminen on siis vasta alkutekijöissään. Hyvältä kuitenkin näyttää, uskallan todeta.

Helsinki on ihana ja Katajanokka etenkin. Melkein takaovelta lähtee viiden minuutin välein ratikka, lähikauppa on joka päivä yhteentoista auki, merituuli kutittelee mukavasti ja ikkunasta näkyy jäänmurtajia ja merta. Vielä kun olisi aikaa ottaa kaupunki haltuun kävellenkin, voisin alkaa väittää todella asuvani täällä. Olevani helsinkiläinen.

Avovaimon identiteetti on edelleen hukassa, ja posti olikin näköjään tuonut opintotukitoimiston utelukirjeen nykyisistä asuinoloista. Täytynee panna paperit postiin mahdollisimman pian. Jotenkin vain asiat taas ovat roikkuneet, sillä kalenterin uhkaava täyttyminen on pitänyt mielen yliviritettynä ja aistit kykeneväisinä tiedostamaan vain yhden päivän kerrallaan.

Tähän kaikkeen soppaan lisättäköön, että menen ensi viikolla työhaastatteluun, ja jos onnistun vakuuttamaan riittävän hyvin, alkaa sellainen kalenterin raivaus, ettei tosikaan. Mutta jos näin kävisi, se olisi hyvä asia. Täytynee treenata itsensä huippuvireeseen.

Kotihommat kutsuvat. Kahden J:n patjalla vietetyn yön ja hurvitteluhengessä kulutettujen iltojen jälkeen todellisuus odottaa ja tiskit samoin.