Helppo elämä?

Alkaa hieman kyllästyttää kiireestä hokeminen - se taitaa kuulua lähes jokaisen trenditietoisen urbaanin nuoren aikuisen elämään. Kateellisena luen ystäväni ajatuksia rauhan ja oikean paikan löytymisestä. Ehkä minäkin vielä löydän sen paikan, jossa on hyvä olla.

Tosin sen verran on avattava diagnoosien arkkua, että keväällä havaittu masennus alkaa olla mennyttä tavaraa, samoin koko viime talven vaivannut raastava unettomuus. Uni tulee sillä hetkellä, kun annan sen tulla, mieli ei enää ole maassa enkä vaivu siihen karseaan olotilaan, jossa mikään ei huvita, eikä mihinkään oikein pysty. Tammikuussa menen seuraavan kerran tapaamaan ihanaa lääkäriäni, ja luulen hänenkin olevan oikein mielissään, kun voimme aloittaa lääkityksen vähittäisen lopettamisen. En nyt siitä tiedä, kannattaako näistä aiheista niin paljon täällä intternetissä huudella, mutta mitäs väliä sillä on. Toukokuussa lääkäri, joka tämän kaiken minulle selvitti, tokaisi, että "kai sä ymmärrät, että tää on ihan samalla tavalla sairaus kuin toi sun migreeniskin. Saat lääkkeet ja sitten se paranee, kun sitä hoidetaan". No, niinpä. Vaikka välillä tuntuikin mahdottomalta. Osa kiitoksista menee ilman muuta tämän syksyn aikana tapahtuneelle elämän järjestäytymiselle: se, että saa tehdä jotakin sellaista, josta tulee hyvä olo, vaikka se kiireisenä pitääkin, on aika olennaisessa asemassa. Ja minä tykkään niistä teineistä, tykkään suunnitella niille tunteja, tykkään auskukavereistani aivan mahdottomasti ja tykkään siitä ajatuksesta, että joskus parin vuoden päästä tekisin tätä kaikkea työkseni. Ja erkkapedasta minä vasta tykkäänkin, sen olen tässä syksyn mittaan myös tajunnut. Eli voipi hyvinkin olla, ettei opiskelu sittenkään tähän jää, vaan hankin vielä täydennyskoulutuksena erityisopettajan manttelin.

Tiivistäen: kaikki tuntuu nyt olevan juuri niin kuin pitääkin. Vielä kun löytäisimme V:n kanssa sen yhteisen oman kotikolomme Helsingistä, ei mikään varmaan enää hiertäisi. (Vaikka tulemmekin tappelemaan sisustuselementtien ominaisuuksista useampaan otteeseen...) Joskin välillä tulee mietittyä, mitenköhän kaksi oman tiensä kulkijaa mahtuu saman katon alle. Omapäisiä pässinpäitä kaiken lisäksi. Jää nähtäväksi.

Lähipiiristä on putkahdellut mukavia uutisia, ne pitävät mielen hyvänä ja korkealla myös. Edes loskassa kastuvat mokkasiinit eivät vituta niin paljon, kun tietää asioiden kääntyvän parempaan. Tähän auttavat myös supervahvat D-vitamiininappulat, hiljalleen palaava liikuntainnostus ja - jumankauta - vapaa-aika! Tänäänkin olen aivan vapaalla, heräsin vasta tunti sitten ja aion vain hengailla itseni seurassa koko päivän. Käyn kirjastossa ja kaupungilla, ehkä kirpparillakin, enkä anna minkään vaivata.

Sitä paitsi pääsin tällä viikolla kahdesti nauttimaan ystävien seurasta kaljatuopposten äärellä, tein sopimuksen liittymisestä erääseen harrasteprojektiin ja olen jo melkein aloittanut tunkiokämppäni siivoamisen.