Ei jännitä enää

Huh.

Opetusharjoittelu on nyt toden totta alkanut. Eilen pidimme kollegan kanssa puoliksi ensimmäisen yhteisen tuntimme ja tänään hikoilimme samaisen jampan kanssa ihan palkallisella sijaisuustunnilla. Hauskaa! Kunhan jaamme hurjan tuntiansion puoliksi, saamme varmaan pari tuoppia per nassu.

Näillä kahdella nyt jo olleella tunnilla opettajuus on tuntunut hyvältä. Eilen en järkytyksekseni jännittänyt ollenkaan aamukahdeksalta seistessäni lukiolaisten edessä kertomassa huonoja vitsejäni. Tunti meni hyvin, ja oman osuuteni hoidin tyylilleni uskollisesti läppää heittäen. Olin myös askarrellut hienot kulttuurikortit, joiden perusteella puhuttiin suomalaisesta kulttuurista ja meihin liittyvistä stereotypioista. Tein materiaalin huolella, sillä aion käyttää sitä tulevaisuudessakin. Sain kehuja sekä tovereilta että ohjaavalta opettajalta. Ihan punastuin, kun sanoivat, että olen todella luonteva, puhun elävästi, osaan ottaa tilan haltuun, enkä varmasti tule painimaan auktoriteettiongelmien kanssa. On kivaa olla kehuttavana (ja kyllä minusta tuntuu, että olen kaikki kehut ansainnutkin). Inhoan sitä, että ihmiset vähättelevät itseään ja oikein kerjäävät kehuja ja säälipisteitä. Aaaargh! Olkaa ihmiset huoletta tyytyväisiä itseenne ja tietäkää vahvuutenne. Niistä ja itsestään pitää olla ylpeä! Kukaan muukaan ei sitä puolestanne ole.

Kohtalon ivaa on se, että olen vannonut inhoavani sotahistoriaa (tai no, ainakaan se ei ole suosikkini), ja niin vain tänäänkin sujuvasti puhuin talvisodan syttymisen syistä ja perjantaina vedän powerpoint-shown Lapin sodasta. Koska olen pari viimeistä opiskeluvuotta ollut varsin tutkimusorientoitunut, olen keskittynyt lähinnä oman kiinnostukseni kannalta relevantteihin aihealueisiin ja teemoihin. Nyt voi huoletta vilkuttaa hyvästiksi spesialiteeteille: on ryhdyttävä riipimään pintatietoa kasaan joka hiton aiheesta. Niin kuin nyt vaikka noista sodista.