Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

Nuortenkirjallisuutta selkona ja ilman

Kuinka selvitä hengissä yläkoulusta

A) Älä tee itsestäsi numeroa.
B) Ole huomaamaton.
C) Ole keskiverto.
D) Äläkä rakastu koulun kauneimpiin tyttöihin.
E) Odota vaan lukion ja armeijan yli. Älä huoli, yliopistossa saa kyllä.


Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet on raikas nuortenkirja suoraan yläkoulumaailmasta. Kirjan on alun perin julkaissut Kustantamo S&S vuonna 2016, ja loppuvuodesta 2017 Opike julkaisi siitä selkomukautuksen, jonka on tehnyt Leena Kaivosoja.

Luin alkuperäisteoksen ja selkomukautuksen peräkkäin. Kannatti: vertailu oli helppoa ja pääsin suoriltaan toteamaan selkoversion olevan erinomainen. Siihen on valittu alkuperäisen kirjan olennaisimmat asiat, rönsyt on karsittu, mutta sisin on säilynyt olennaisesti mukana.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka laskee jo päiviä peruskoulun päättymiseen. Hän on parhaan kaverinsa Onnin kanssa kaikin tavoin tavallinen. Renen isoveljen, jo yliopistossa opiskelevan Rasmuksen antamat ohjeet ovat selkeät. Älä kiinnitä kenenkään huomiota, hankkiudu vain nopeasti eteenpäin elämässä. Rasmus on tiennyt, mistä puhuu, sillä häntä kiusattiin koulussa rankasti. Rene onnistuu välttämään kiusaamisen, mutta on muuten melkoinen seinäruusu.

Pikkupaikkakunnan elämä on hiljaista ja mitäänsanomatonta. Siihen Rene haluaa nyt muutoksen, jotain on Kiukaisissakin tapahduttava! Ja koska mitään ei tapahdu, ellei itse pane pökköä pesään, on Renen ryhdyttävä toimiin. Hän päättää perustaa poikabändin. Mukaan soppaan hän saa houkuteltua ja/tai pakotettua yhtä huomaamattoman Topin, kasiluokan neron Patrikin ja lopulta myös Onnin. Lapsuudenkaveri Hilda auttaa järjestämällä faniklubin ennen kuin bändi on edes järjestäytynyt.

Bändin ensimmäinen keikka sovitaan koulun Unkari-teemapäivään. Ja valmistautuminen voi alkaa!

Veistisellä on oiva tyyli puhua lukijalle. Rene hölinään liittyy useita alaviitteitä etenkin kirjan alkupuolella, mikä on mielestäni hauska tyylikeino. Rene on kertojana ja hahmona samaistuttava: tavallinen ja kuitenkin oma olennainen persoonansa. Renen elämästä, ajatuksista ja kokemuksista kehittyvä kuva muuttuu matkan varrella paljonkin, ja lukija saa kokea melkoisen yllätyksen tarinan edetessä. Mutta sellaistahan elämä on, yllättävää ja outoakin.

Kotitekoisen poikabändin alkeissa on ainekset hyvään lukukokemukseen heikommallekin lukijalle. Tarinan aikajänne on hallittava, henkilögalleria samoin. Tapahtumat ja juonenkulku pysyvät hanskassa. Tarinan teemaan pääsee sujahtamaan sisälle kummemmin ponnistelematta, mutta se tarjoaa pohdittavaa monella tapaa.

Alkuperäisteos ei ole mahdottoman hankalaa luettavaa, mutta Kaivosojan tekemä selkomukautus tiivistää olennaisen selkeämpään muotoon. Veistisen tyyli kertoa tarinaa on hauska ja hieman polveileva, joten selkomukautuksesta on jätetty pois suurimmat sivupolut.

Seuraavassa esimerkki, jossa voi vertailla alkuperäistä ja selkoversiota:

Ja tämä ei ollut edes sen päivän pahin nimenunohdus. Pahimman todistin juuri ennen lounasta huomatessani jonkin punaisen tipahtavan loskaan.
     "Hei, sä pudotit hanskan!" huudahdin. Onni ihmetteli vieressäni, kun nostin Sofian hanskan ja kiristin askeleitani edessäni keinahtelevan ihanan alkunaiseuden luo.
     Sofia havahtui viiveellä, sofiat havahtuvat aina viiveellä, jos joku muu kuin vanhempi tai koulun ulkopuolinen poika puhui heille. Virnistin silti tyytyväisenä ja ojensin hänelle viininpunaista nahkahanskaa.
     Hän hymyili. Sofia hymyili minulle. Minulle. "Kiitti Reino."
     Minä nyökkäilin tyytyväisenä enkä korjannut. Tietenkään. Mutta Onni nauroi räkäisesti: "Reino? Vau. Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta eikä se muista sua."

(Alkuperäinen, s. 10–11)


Sofialta tippui hanska maahan.
Nostin hanskan, juoksin Sofian luo ja sanoin:
– Hei, sä pudotit hanskan!

Sofia hymyili minulle.
Siis hymyili minulle!
– Kiitti Reino,
Sofia sanoi.

Minä nyökkäilin tyytyväisenä.
Mutta Onni nauroi vieressäni:
– Reino!
Ollaan oltu samalla luokalla kolme vuotta,
eikä se edes muista sun nimeä.

(Selkomukautus, s. 8–9)


Toki selkosuomen lukemiseen vaaditaan totuttelua, jos sitä ei ole aiemmin lukenut, mutta toisaalta on myös virkistävää lukea kieltä, joka on hyvin selkeää ja olennaiseen keskittyvää. Selkosuomesta hyötyvät suomea toisena tai vieraana kielenä oppineet ja oppivat, mutta yhtä lailla lukivaikeuksien kanssa elävät tai ne, joilla on muusta syystä korkea kynnys lukemiseen.

Nuortenkirjojen selkomukautukset ovat ehdottoman tärkeä juttu, ja niitä soisi ilmestyvän huomattavasti nykyistä enemmän. Ymmärrän kyllä, että ne eivät ole mikään taloudellinen hitti, mutta sitäkin tärkeämpää niitä on saada kirjastojen ja koulujen kokoelmiin ja nuorten (ja miksei vanhempienkin) saataville. Mitkä tahansa keinot lukemisen helpottamiseksi tuntuvat tarpeellisilta nykyaikana, joten rohkeasti kimppuun vain!


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2016
203 s.

Kirjastosta.

Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Ulkoasu: Birgit Tulla
Opike 2017
96 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (alkuperäinen ja selkoversio), Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä, Ja kaikkea muuta, Lukuaikaa etsimässä

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 57. Kirja, joka on suunnattu nuorille / nuorille aikuisille.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola

Kirjastoreissulla sattui silmään JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarjakuvan kahdesta ensimmäisestä osasta vastikään julkaistu uusi painos Pelinavaus (WSOY 2017, 1. painos Arktinen Banaani 2013). Villimpi Pohjola on ollut minulle nimenä etäisesti tuttu, mutta muuten tuntematon suuruus. Onneksi satuin nyt huomaamaan sen – kolahti nimittäin sen verran kovaa, että kaikki seuraavatkin osat, Kypsyyskoe, Lapsus ja Valomerkki, oli saman tien lainattava ja luettava.

Villimpi Pohjola kertoo samannimisen yliopistokaupungin elämästä ja eräästä tietystä kaveriporukasta siellä. Porukka muodostuu erilaisista persoonista, joilla on kuitenkin sen verran yhteistä (ainakin palauttamaton gradu, ihmissuhdehärdelli ja kolottava kaljahammas), että välit ovat tiiviit.

Pelinavauksessa on koottuna Ahosen alkupään strippejä, ja niiden piirrosjälki onkin sangen erilaista kuin myöhemmissä osissa. Ihmishahmot ovat hieman karrikoidumpia, nimenomaan hahmomaisempia, kun myöhemmin ihmismäisyys nousee selkeämmäksi.

Aluksi henkilöiden elämä toki muutenkin on erilaista. Opinnot ovat kaikilla kesken ja arki ja juhla nivoutuvat tiiviisti luentosalien, tenttiinlukemisten, ainejärjestöbileiden, peli-iltojen ja enemmän ja vähemmän onnistuneiden yhdenyönjuttujen ympärille.

Henkilögalleriaan kuuluvat "yksinäinen susi" Anna, "pelimies" Rontti, "muiden peesailija" Verneri, "kuvioista pian katoava" Jaana, "toinen häipyjä" Topi, "setämies" Juhani, "teinipoika aikuisen naisen kehossa" Minna, "huoleton hengailija" Otto, "romantikko" Ukko ja "murehtija" Muusa. Hahmot ovat hauskoja, mutta keskenään myös melko samantapaisia, mikä puolestaan hidastaa aluksi heidän erottamistaan toisistaan.

Kaverusten väliset suhteet ovat monenlaiset Ukon ja Muusan avoliitosta Oton ja Minnan kämppiksinä elelyyn ja Rontin ja Annan kännisiin jatkoihin, joiden seuraukset tai pikemminkin eräs aivan tietty seuraus nousee hyvin keskeiseen rooliin myöhemmin tarinassa.

Villimpi Pohjola kolisee muun muassa siksi, että tunnistan siitä hyvin paljon tuttuja elementtejä opiskeluvuosilta. Krapulassa luennolla (check), epämääräiset opiskelijabileet (check), täyttä hepreaa olevat tenttikirjat (metafysiikka check), yliopiston erikoiset opettajapersoonat (check), olutseireenien vastustamaton huuto (check), yöelämän kuvitelmat vastaan todellisuus (check)... ymmärtänette kaavan. Toisaalta tarinoissa on myös kipeästi osuvia huomioita elämän olennaisista asioista ja väistämättä edessä olevasta aikuiseksi kasvamisesta.

Tarina etenee soljuvasti. Paikoin stripeissä on ronskia huumoria, absurdeja tilanteita ja villiksi yltyviä kuvitelmia. Sohvaperunasta kasvaa ituja, sydän revitään rinnasta, tatti kasvaa otsaan ja niin edelleen. Realismin ylittävät efektit sopivat tarinaan erinomaisesti, eikä niiden mahdollisuutta kyseenalaista millään muotoa.

Villimmän Pohjolan ydin on sen henkilöhahmoissa ja näiden välisessä napakassa dialogissa. Sarjan aikana kaikki sen henkilöt kasvavat ja muuttuvat tavalla tai toisella, osa enemmän ja osa vähemmän. Graduja valmistuu, työpaikkoja etsitään, suhteita syntyy ja kuolee, yksi vauvakin saadaan (vahingossa) aikaiseksi, toista taas ei millään. Ajankuva välittyy populaarikulttuuriviittausten ja kehittyvän sosiaalisen median kautta.

Toisaalta tarinassa on riittävästi ilmaa, jotta erilaisissa elämäntilanteissa olleet ja kokemuksia keränneet voivat löytää siitä tuttua ja ymmärrettävää. Henkilöiden perhetaustoista annetaan vain pieniä viipaleita, olennaisinta on tämä hetki ja ehkä jopa tulevaisuus, jos sinne asti joku uskaltaa kurkistaa.

Pidän erityisen paljon siitä, kuinka epätäydellisiä Villimmän Pohjolan henkilöt ovat. Jokaisella on omat kompastuskivensä ja heikkoutensa, ja vaikka niitä välillä koettaa peitellä, ystävät ovat tarkkasilmäisiä ja ymmärtäväisiä. Tai ainakin yrittävät olla. Ainakin välillä. Edes huumorilla. Ehkä.

Mikä onnekas löytö tällainen erinomaisesti omaan makuun ja kokemusmaailmaan osuva sarjakuva onkaan! Ja vieläpä ihan sattumalta! Kiitos jälleen kirjastolle siitä, että esille nostetaan erilaisia kirjoja asiakkaiden huomattavaksi ja kiinnostuttavaksi.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus
WSOY 2017
160 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe
Arktinen Banaani 2011
88 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus
Arktinen Banaani 2014
96 s.

JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki
WSOY 2015
96 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirjojen keskellä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Oksan hyllyltä, Hurja Hassu Lukija, Sabinan knalli  

Haasteet: Avaan täten Sarjakuvahaasteen saman tien neljällä suorituksella. Kirjastohaasteen kohta 19. Lue sarjakuva, Helmet-haasteen kohta 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa (alun perin Aamulehdessä).

David Mitchell: Luukellot

Tiedote (Vapaa julkaistavaksi heti)

Vuoden paras romaani nyrjäyttää mielen sijoiltaan

Eniten minua kiinnostaa tie -blogin kirjoittaja Suketus luki vuoden 2017 parhaan kirjan, brittiläisen David Mitchellin Luukellot (suom. Einari Aaltonen, Sammakko 2017), kun vuosi oli jo lopuillaan ja tiimalasin hiekka valunut lähes loppuun. "En käsitä tätä kirjaa", autuaana hymyilevä kirjabloggaaja huokaa. "Miten jotain näin mahtavaa on taas päässyt Mitchellin kynästä ja mistä nämä kaikki ideat kumpuavat? Hemmetin Mitchell saa ihmisen ihan sekaisin kirjallaan!".

Monin silmin nähtynä

David Mitchell on kirjoittanut useita kokeilevia, kaleidoskooppimaisia romaaneja, joista bloggari Suketus on pökertynyt ennenkin. Luukellot jatkaa tyynesti samanlaista, laadukasta ja haastavaa kirjallisuudenlajia – sitoen romaaninsa myös osaksi muiden teostensa jatkumoa pienin elein ja vihjein. Luukellojen päähenkilö on teini-ikäinen brittityttö Holly Sykes, joka kyllästyy vanhempiensa rajoitteisiin ja petolliseen poikaystäväänsä ja karkaa kotoa kesällä 1984. Tästä matkasta alkaa seikkailu, joka kestää Hollyn koko elämän ajan.

"Holly on tarinan päähenkilö, mutta romaanin myöhemmät vaiheet kerrotaan aina uusien henkilöiden näkökulmasta, ja aika vain jatkaa sinnikkäästi kulkuaan", Suketus kertoo. Romaanissa kohdataan omahyväinen opiskelijanuorukainen Hugo Lamb sveitsiläisessä hiihtokeskuksessa 1990-luvun alussa, Hollyn puoliso, sotatoimittaja Ed Brubeck ja heidän tyttärensä Aoife Irakin sodan pauhatessa taustalla, kaikin puolin epämiellyttävä kirjailija Crispin Hershey, salaperäinen tohtori Marinus sekä kokonainen kylällinen ihmisiä Irlannin rannikolla vuonna 2043, kun maailmanloppu tuntuu olevan ovella ja ihmisyyden rippeet valmiit heitettäväksi ihmiskunnan tunkiolle.

"Holly on tavalla tai toisella mukana kaikissa osioissa, mutta minäkertojaksi hän pääsee vain aluksi ja lopuksi. Muun osan kirjasta lukija pääsee mitä erikoisempien henkilöiden näkökulmien sisään", bloggaaja koettaa tiivistää. Tarinan aikajänne kattaa kuutisenkymmentä vuotta kesästä 1984 vuoteen 2043 saakka. Yksi kokonainen ihmiselämä – mutta niin paljon muutakin.


Taistelua aikaa ja ajattomuutta vastaan

Luukellot on kokeileva, maagisesta realismista ja fantasiasta ammentava romaani, jonka keskeisenä teemana on aika ja sen kulku, kuolema, kuolemattomuus, sodankäynti ja elämän sattumanvaraisuus. Siinä missä tavalliset kuolevaiset ovat – tietämättään – heikkoja "luukelloja", maailmassa on myös ajassa kulkevia ja sitä hallitsevia horologeja ja ankoriitteja. Horologit ovat kuolevaisten puolella, ankoriitit puolestaan käyttävät näitä oman kuolemattomuutensa vahvistamiseen väkivaltaisten riittien kautta. He näyttävät tavallisilta ihmisiltä, mutta ovat kaikkea muuta – ja tietävät liikaa.

"Holly joutuu kohtaamaan sekä horologit että ankoriitit lähempää kuin kukaan haluaisi", Suketus toteaa. "Hän on syystäkin epäileväinen, mutta tapahtumat romaanin toiseksi viimeisessä osiossa lähtevät niin lujaa lapasesta, ettei Hollynkaan auta kuin hypätä kyytiin."

Kirjan juonta on lähes mahdotonta tiivistää selkeästi. Juuri siksi se nouseekin yli puolitoistasataa kirjaa vuodessa lukevan kirjabloggarin timanttisimpaan kärkeen. "Ei tässä voi muuta kirjalta edes toivoa", Suketus huokaa. "Luukellot on klassinen esimerkki kirjasta, joka vie totaalisesti mukanaan. Luin sitä päivällä ja luin sitä yöllä, nukkuminen ei tullut kyseeseenkään. Onneksi satuin ottamaan sen lomalukemiseksi, niin muu elämä ei kärsinyt, ainakaan paljoa", hän hymähtää.


Tyylilajien sankari

David Mitchell on noussut maailmanmaineeseen huikean Pilvikartasto-romaaninsa myötä. Se on vielä Luukellojakin vahvemmin erilaisista tekstityyleistä ammentava, monikerroksinen kertomuskudelma. Luukellot kietoutuu selkeämmin tietyn yksilön ympärille, ja Holly onkin eräänlainen avain koko romaaniin.

Mitchellin tekstissä on paljon tavaraa, mutta vaikka turboähkyn vaara on ilmeinen, se ei kuitenkaan toteudu. Kirjailija sitoo lankoja tarinaansa tavalla, jonka äärellä voi vain nyökytellä tyytyväisenä. Henkilöhahmoihin hän puhaltaa elämää taiturimaisesti, ja etenkin vastenmielisten, omahyväisten ja puutteellisten ihmisten kuvaajana hän on vailla vertaa.

"Mitchell on hymähdyttäjä, itkettäjä, pohdituttaja", Suketus summaa näkemyksensä. "Tässäkin tarinassa ihmisyys kaikkine puolineen nousee keskeiseen rooliin. Miten elämme, mistä nautimme, mitä teemme toisillemme, mihin olemme valmiita ja missä rajamme kulkevat. Suoria vastauksia kirja ei anna, vaan pakottaa itse miettimään. Viimeisen osion tulevaisuuskuvaus on dystooppinen ja kammottava. Siinä vaikuttaisi olevan sellaisia elementtejä, jotka antavat myös joitakin selityksiä Pilvikartastolle."

Suketus ei heti keksi ketään toista kirjailijaa, jolla olisi vastaavanlainen taika tekstissään. "Kyllä Mitchell on aivan ehdottomasti minulle kaikkein kovinta kärkeä, mitä parhaisiin kirjailijoihin tulee", hän ilmoittaa. "Vaikka luen paljon, välillä varmaan liikaakin, enää harvoin kohtaa sitä kaikkein timanttisinta tavaraa. Ehkä olen tullut nirsoksi."

David Mitchellin Luukellot nousee siis Suketuksen ykköskirjaksi vuoden 2017 lukuelämysten joukossa. Se on romaani, jonka kanssa lukemisen ilo nousee ylimmilleen ja mieli löytää yhä uusia väyliä, joita pitkin virrata. "Mitchell pitää kokea itse", bloggari toteaa. "Ei tätä pysty toiselle selittämään!"


David Mitchell: Luukellot
Suomentaja: Einari Aaltonen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2017
644 s.
The Bone Clocks (2014)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kirjavinkit, Laura Väänänen / Maailmankirjat