Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (ja kutsu Runokävelyyn 6.7.)

Aulikki Oksasen Kolmas sisar -runokokoelman nimikkohenkilö on seikkailija, kärsijä, väärinymmärretty ja silti rakastettu. Hän pääsee ääneen tai pikemminkin katseen kohteeksi vasta aivan lopussa, kokoelman päättävän monisivuisen runosikermän päähenkilönä. Runo on villi, ihastuttavalla tavalla runonlaulannan perinteelle kumartava saaga.

Kokonaisuutena Kolmas sisar on runoteos, joka houkuttelee lukemaan. Oksanen kirjoittaa luonnosta, ihmisen ja luonnon kohtaamisesta, tavoista ymmärtää luontoa. Luonto saa hahmoja ja muotoja, joita ihmisen on helpompi lähestyä, mutta kesyttää se ei itseään anna, vaan pysyy etäällä, omassa rauhassaan.

Kolmannen sisaren yleistunnelma on kujeileva. Maailmasta voi löytää aina jotain sellaista, jolle voi nauraa tai edes hymähtää: jopa myrskyllä on oma huvittava puolensa, eikä roolien ylläpitäminen kestä ikuisuuksiin.

Kokoelman alaotsikkona on Runoja ja laulurunoja. Mukana onkin tekstejä, joita ovat laulaneet esimerkiksi Vuokko Hovatta ja Vesa-Matti Loiri. Laulumaisuus näkyy tietynlaisena toisteisuutena, kuten kertosäkeissä tapana on. Runoja lukiessa se ei tuo varsinaista lisäarvoa, vaan sai ainakin kaltaiseni kevytrunonlukijan silmät pomppimaan nopeammin eteenpäin. Pidän kuitenkin paljon Oksasen runojen rytmistä, se on jotenkin keinuva ja houkutteleva. Ehkä laulumaisuus saa sen aikaan, kukaties.

Kirja on kuvitettu Oksasen omilla piirroksilla ja grafiikkatöillä, mikä lisää sen veikeää tunnelmaa. Oksasen kuvissa on samantyyppistä kujeilua kuin runoissa itsessään, ja kokonaisuus on toimiva. Runoissa on paljon tarinallisuutta: ne kertovat kiertävän runonlaulajan tapaan pienistä sattumuksista siinä missä traagisista rakkaustarinoistakin. On maagisia elementtejä mutta myös arkisinta arkea.

Huomattava osuus on välimerellisillä tuokiokuvilla ja tunnelmilla. Runojen mukana saattoi leijua jonnekin Välimeren rannalle, pieniin kyliin ja vuorten rinteille, yrttien ja räiskyvien kasvien huumaavaan tuoksuun, vuosituhantisen kulttuuriperinnön äärelle.

Erityisen paljon minua ilahdutti juuri nyt runo Kesä tulee käymään

Kesä tulee käymään.
Se viihtyy hyvin,
loikoo rannalla
ja saunoo kunnolla,
ja sammuu laiturille niin kuin eno.

Ja sitten se jo lähtee,
koska sille
on tullut joku kiireellinen meno.

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Siltala 2011
93 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä, Kirjava kammari

Haasteet: 70. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 22. Kuvitettu kirja, Runohaaste

______________

Ja sitten se Runokävely-vinkki! 

Järjestämme muutamien kirjabloggajakollegoiden kanssa torstaina 6.7., Eino Leinon ja Runon ja suven päivänä Runokävelyn Helsingissä. Tapahtuma alkaa klo 16.00 Runebergin patsaalla ja päättyy klo 19 Kansalaistorille. Kuljemme siis oheisen reitin mukaisesti Helsingin keskustassa, luemme (kotimaisia) runoja ääneen ja yksikseen ja kutsumme mukaan Juuri Sinut. Mukana kulkee myös Helsingin kaupunginkirjaston Runopyörä, josta voi lainata runoja luettavakseen. Tapahtuma ei edellytä mitään ennakkotietoja tai -valmiuksia, ja siihen voi osallistua vain lyhyeksikin toviksi missä tahansa reitin varrella.

Tervetuloa mukaan!

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Häpeää, huumoria ja aikamatkoja – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuksi, kouluvuosi on saatettu päätökseen, aurinko paistaa jo toisella tavalla, kesäisesti. Omassa mielessä myllertää isoja asioita liittyen työelämään, omaan opettajuuteen ja tulevaan. En tiedä, minne tuleva syksy minut kuljettaa, toivottavasti johonkin suotuisaan suuntaan. Onhan tässä aikaa pohtia ja etsiä ratkaisuja. Juuri nyt loma ja aika tuntuvat kaikkein tarpeellisimmilta ylellisyystuotteilta. Nyt on se hetki, kun ihmisen kuuluu pysähtyä.

Olen onnellinen niistä nuorista, joiden kanssa sain tänä kouluvuonna tehdä töitä, ihan mahtavaa väkeä – vaikkei minua totisesti päästetty aina helpolla. Ysit ponnahtivat kohti maailman tuulia – olisivatpa ne heille myötäisiä ja olisipa heillä kaikilla vierellä joku silloin, kun vastatuuli yltyy kovaksi. Villin seiskaluokkani hyvästelin pala kurkussa, sillä vaikka meno välillä meinasi viedä järjen ja viimeisetkin mehut, ikävä tulee olemaan iso. Mutta muutokset ja hyvästit kuuluvat tähän työhön. Onneksi hyvät jäljet jäävät muistoiksi, itse kullekin.

Mutta olihan minulla kirja-asiaakin. Toukokuussa löysin vilpitöntä lukemisen iloa pitkästä aikaa ja kirjoja kertyi melkoinen pino. Olen vielä hieman ihan jumissa työhommien jäljiltä, joten hetki mennee, ennen kuin bloggaaminen taas alkaa kulkea. Nyt tuntuu parhaalta niputtaa muutama toukokuussa lukemani kirja tiiviiseen pakettiin.

Toukokuussa kävin ensimmäistä kertaa HelsinkiLit-tapahtumassa Savoy-teatterissa. Kokemus oli mieluisa ja twiittailin sieltä ahkerasti. Keskustelut olivat kiinnostavia ja monipuolisia, vaikken tuntenut juuri lainkaan käsillä olleita kirjoja ja kirjailijoita.

Jari Tervo haastatteli yhdysvaltalaista Garth Greenwellia, jonka esikoisteos Kaikki mikä sinulle kuuluu on jo ehditty määritellä aikamme suureksi homoromaaniksi. Greenwell oli erinomainen esiintyjä ja puhui kirjansa teemoista houkuttelevasti. Pakkohan tähän oli tarttua, vaikka kansi oli ensinäkemältä kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Kaikki mikä sinulle kuuluu on nimettömäksi jäävän yhdysvaltalaismiehen tarina. Mies asuu ja työskentelee opettajana Sofiassa Bulgariassa ja kohtaa Mitko-nimisen nuorukaisen etsiessään maksullista seksiä Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Mitkon ja minäkertojan suhde muodostuu monimutkaiseksi vyyhdiksi häpeää, valtaa ja himoa. Samalla kertojan oma identiteetti, lapsuus ja kipeä elämä keriytyvät auki.

Romaani on hiottu, tyylikäs ja ilmaisultaan jossain lakonisen ja melankolisen välimaastossa. Juhani Lindholmin suomennos on tottakai erinomainen. Mutta jokin kirjassa minua vaivasi. Tuntuu, ettei se aivan vastannut itselleen esittämäänsä haasteeseen, ei päässyt itsensä yli. Teemoiltaan se on voimakas , anteeksipyytelemätön. Silti se pysyy tarinana minusta etäällä, eikä jälkihehkua jää.


Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Suomentaja: Juhani Lindholm
Nemo 2017
216 s.
What Belongs to You (2016)

Lainattu.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara

Haasteet: 68. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (itse asiassa neljän: esikoisteos, käännöskirja, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, nimessä vähintään neljä sanaa).

Toiseenkin kirjatapahtumaan sain itseni toukokuussa roudattua, nimittäin Kansallisteatterin ja WSOY:n/Tammen Bloggariklubin kevään viimeiseen illanviettoon. Vieraina olivat Pirkko Saisio ja Sinikka Nopola. Saisio kertoi syyskuussa ensi-iltaan tulevasta Koivu ja tähti -näytelmästä (jonka näkemistä odotan todella!) ja Nopola puolestaan esitteli tuoretta tekstikokoelmaansa Onko teillä tämmöistä?.

Nopolan tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua, mutta kirjailijana hän on toki hyvin tunnettu ja tuotanto on monipuolinen ja laaja. Onko teillä tämmöistä? koostuu pääosin kolumnimaisista, tiiviistä teksteistä, joissa pohdiskellaan elämää niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Lisäksi niissä on mukana Nopolan omia muistoja ja lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Etenkin tekstisarja otsikon Mitä elämästä muistetaan alla, jossa Nopola kirjoittaa ensimmäisistä kokemuksistaan (nukke, lahjoitus, kirjeenvaihtotoveri, ihastus, kannanotto...), on hersyvää luettavaa.

Ansku ja Pera -sarja on myös hulvaton. Siinä aviopari Ansku ja Pera keskustelevat erinäisistä aiheista – pääosin toisiaan kuuntelematta – ja päätyvät Anskun ilmoitukseen "Mä otan eron", johon Pera toteaa "Asia selvä". Kyytiä saavat niin sisustusratkaisut, yhteiskunnalliset kysymykset kuin parisuhteen perusasiat.

Sinikka Nopolan tekstien lukeminen on hauskaa. Ei ehkä hervottomasti hekotuttavaa, mutta hymähdyttävää ja ilostuttavaa. Onko teillä tämmöistä? on tarkkanäköinen, viisaskin kirja luettavaksi. Se ei ota itseään liian vakavasti ja muistuttaa, ettei muidenkaan kannata.


Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?
WSOY 2017
175 s.

Arvostelukappale / kustantamon lahja.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: 67. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. 

Osuuskumman uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä raapaleantologia Ajantakojat ilahdutti minua monella kymmenellä satasanaisella raapalellaan. Kirjoittajia on pitkä rimpsu ja suurimmalta osalta mukana lienee useampi raapale.

Satasanaiset tarinat vaativat tiivistä ilmaisua ja tarkkaan harkittuja valintoja. Kirjoittajat onnistuvat jännitteen kehittämisessä ja yllätysten tarjoamisessa mainiosti. Yhdistävänä teemana on jollain tapaa aika: siinä matkustaminen, sen kuluminen, sen aiheuttamat muutokset ja esittämät vaatimukset. Tapahtumapaikkoina on niin maapallo, avaruus, vieraat planeetat ja -aikoina tämä, mennyt ja tuleva.

Kokoelman voi lukea järjestyksessä tai sitten seuraamalla kirjaan rakennettua polkua, jossa on ehdotuksia samasta teemasta jatkavista raapaleista. Kokeilin uteliaana tätä jälkimmästä, ja e-kirjaversiossa raapaleesta toiseen hyppiminen onnistuikin hyvin. Muutaman kerran jouduin tosin umpikujaan, josta ei päässyt enää eteenpäin, mikä hieman harmitti, sillä e-kirjassa on hankalaa löytää takaisin edelliselle luetulle sivulle, jos se ei ole "fyyisesti" heti edellinen tai seuraava.

Olin aikonut lukea Ajantakojat rauhallisella tahdilla, mutta pöh, pakkohan se oli ahmia nopeasti loppuun. Raapalekirjoittaminen on ihan oma taitolajinsa, jonka hallitsevia kirjailijoita ihailen. Tiivistämisen ja koukuttamisen yhtäaikainen taito on jotain, joka ei tule näkyväksi noin vain. Ajantakojissa se kyllä näkyy.


Christine Thorel & Kari Välimäki (toim.): Ajantakojat. Kummalinnun munia 3.
Osuuskumma 2017
136 s., e-kirja

Arvostelukappale.

Toisaalla: Evarian kirjahylly

Haasteet: 61. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Siirtolaisuuden taustalla on yleensä halu saada jotain sellaista, mikä ei kotimaassa ole mahdollista. Kelle se on parempi työ, koulutus, elintaso, kelle yksinkertaisesti halu selvitä. Toimittaja Maija Salmen kirja Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa kertoo erään jatkuvana virtana siirtolaisia imevän reitin tarinan. Tuo reitti kulkee Etelä-Meksikosta Yhdysvaltoihin ja se kuljetaan "Paholaisen junalla". Kyse on tavarajunasta, jonka kyytiin siirtolaiset hyppäävät suoraan vauhdista, ja jolla kulkiessa on muistettava kolme sääntöä:

Älä nuku

Älä luota kehenkään

Rukoile

Salmen kirja on hengästyttävää ja ahdistavaa luettavaa. Keski-Amerikan maista lähtevät siirtolaiset, joita Salmi on haastatellut kirjaansa varten kymmeniä, lähtevät pakon edessä. Joko he ovat päätyneet rikollisiksi tai rikollisten uhreiksi, vailla työtä ja toimeentuloa tai kykenemättömiä jatkamaan elämäänsä sellaisena kuin se on ollut. Vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole.

Suurimmalla osalla suuntana on Yhdysvallat, mutta läheskään kaikki eivät koskaan pääse edes rajalle asti. Osa jää Meksikoon matkan varrelle, osa käännytetään, osa kääntyy itse takaisin, osa kuolee. Matkakertomukset ovat hyytävää luettavaa. Salmi on itse ollut mukana ylittämässä laittomasti Guatemalan ja Meksikon rajaa, yöpynyt siirtolaisten turvakodeissa ja kulkenut siltojen alla ja raiteiden vierustoilla. Kirjaan nostetut tarinat ovat kauhistelemattomia mutta ankeita. Vaihtoehdottomuuden tuntu on käsinkosketeltava.

Turvakodit ovat oma maailmansa, jonka säännöt ja lainalaisuudet Salmi esittelee samalla kun kuvaa silminnäkijän kokemuksia. Turvakodit ovat joko kirkon tai erilaisten järjestöjen ylläpitämiä, eikä niiden organisoijia aina katsota hyvällä. Paholaisen junan ohituspaikkakunnilla siirtolaiset näkyvät voimakkaasti, eivätkä paikalliset ihmiset suhtaudu heihin välttämättä kovin suurella ilolla.

Oma ulottuvuutensa on siirtolaisvirran yhteys rikollisuuteen. Rikollisjärjestöt käyttävät sumeilematta hyväkseen jo valmiiksi altavastaajana olevia siirtolaisia: ryöstöjä, raiskauksia ja kidnappauksia tapahtuu jatkuvasti. Lunnaiden vaatiminen, kidutus, murhat ja uusien jäsenten pakottaminen mukaan rikolliseen toimintaan kuuluvat junareitin varren todellisuuteen massiivisella voimalla.

Paholaisen junan lukeminen avaa silmiä. Se tuo epäoikeudenmukaisuuden konkreettisesti esiin, pakottaa katsomaan asioita, joiden olemassaoloa ei ole aiemmin juuri pohtinut ja kolkuttaa omatuntoa olematta saarnaava tai moralisoiva. Maailman globaali epätasa-arvoisuus, hyvinvoinnin kasautuminen yhä pienemmälle marginaalille ja keinot, joilla rikkaat länsimaat pyrkivät ratkomaan siirtolaisuuden tuomia massiivisia ongelmia (saati ongelmia, joista siirtolaisuus saa alkunsa) mietityttävät pitkään.

Ihminen menee, minne ihmisen on mentävä ja tekee, mitä on tehtävä. Mutta millä hinnalla?

Maija Salmi: Paholaisen juna – Matkalla kohti amerikkalaista unelmaa

Ulkoasu: Ville Lähteenmäki

Atena 2015

222 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Toinen todellisuus, Kirjavinkit

Haasteet: 66. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

Kate Atkinson: Elämä elämältä ja Hävityksen jumala

Olen tykästynyt kovasti brittiläisen Kate Atkinsonin hyvällä tavalla jaarittelevaan tyyliin, mutta jostain syystä Kirjabloggaajien Globalian vuonna 2015 pokannut Elämä elämältä on jäänyt pitkäksi aikaa odottamaan lukuvuoroaan. Lukupiirissä päätimme tänä keväänä lukea sekä sen että rinnakaisteos Hävityksen jumalan. Onneksi!

Elämä elämältä kertoo yläluokkaiseen brittiperheeseen vuonna 1910 syntyvän Ursula Toddin tarinan, tai oikeastaan kaikki tarinat, jotka olisivat voineet olla mahdollisia. Useampi tarinalanka kulkee kirjan läpi ja vangitsee verkkoonsa. Miten elämä olisi mennyt, jos. Entä jos silloin. Entä jos ei. Atkinson leikittelee Ursulan kohtalolla, kaikilla mahdollisilla kohtaloilla, mutta säilyttää romaanin rakenteen ja tarinan terävänä ja hallittuna. Kunnes pimeys lankesi.

Elämä elämältä on sekä Ursulan ja hänen perheensä tarina että kertomus Euroopan 1900-luvusta. Ensimmäinen ja toinen maailmansota, ääriliikkeiden nousu, rauha ja jälleenrakennus, brittiläisen yhteiskunnan väistämätön muutos, naisen asema, perhe-elämä ja tietenkin myös yksilön elämänvaiheet punoutuvat kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Atkinson luotaa ihmissielua monesta näkökulmasta, paljastaa luonteen heikkouksia ja vahvuuksia, kiusoittelee ja hämääkin.

Kyse on paksusta romaanista, tiiliskivestä, jos sallitte ilmaisun. Lukeminen on nautintoa ja iloa, tarinan käänteet vievät mukanaan, hyville toivoo hyvää ja pahoille rangaistusta. Aina sitä ei saa. Yhdessä elämässään Ursula päätyy vastavalmistuneena kieltenopettajana kesäksi Saksaan ja rakastuu siellä saksalaismieheen, josta tulee myöhemmin natsi. Osuus on mielestäni kirjan heikoin, jokin pitää sen elottomana, kulissimaisena. Samoin elämä, jossa Ursulasta tulee kadulla sattumalta kohtaamansa opettajamiehen vaimo ja raa'an kotiväkivallan ja alistamisen uhri, on tarinallisilta valinnoiltaan jotenkin turhan ilmeinen.

Sen sijaan varsin hallitsevaan osaan nousevan toisen maailmansodan kuvaukset Isosta-Britanniasta käsin ovat laatua parhaasta päästä. Pommitusten keskellä elävä Lontoo tulee liki, ja Ursulan työ suojelu-, pelastus- ja raivaustehtävissä hätää kärsivässä kaupungissa koskettaa. Muutenkin Atkinsonilla on upea taito sekä kiteyttää että laverrella. Kirjan tarinan mukana elää, sivut kääntyvät kuin itsestään ja lukija hyrisee tyytyväisenä, kun viimeisetkin säikeet solmitaan yhteen. Hieno romaani!

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Hävityksen jumala ei ole jatko-osa vaan rinnakkais- tai sisarteos. Siinäkin leikitellään kronologialla, mutta muuten pitäydytään vain yhdessä elämässä: keskiöön nousee Ursulan veli Teddy, joka osallistuu toiseen maailmansotaan pommikoneen kapteenina, selviytyy vankileiriltä hengissä ja elää pitkän, vaiherikkaan elämän pitkälle 2000-luvun puolelle.

Siinä missä Elämä elämältä oli nopeasti ahmittavaa herkkua, Hävityksen jumala eteni hitaammin ja varovaisemmin. Tarinan rakenne on kutkuttava ja arvoituksellinen – Teddyn elämän käänteet paljastuvat vähä vähältä ja lisää haluaa tietää – mutta jostain syystä se ei vedä niin suurella voimalla kuin Elämä elämältä. Hävityksen jumala jäi minulta moneksi viikoksi keskenkin, mutta kun lopulta päätin pinnistää sen loppuun muiden kirjojen tieltä, luin sitä ilolla.

Teddy on yksi ihastuttavimmista romaanihenkilöistä, joita olen lukijaurallani kohdannut. Hän on empaattinen, lempeä, rauhallinen, fiksu ja oikeudenmukainen. Mitään sädekehää hän ei kuitenkaan päähänsä saa, sillä hyväkin ihminen tekee huonoja valintoja, potee syystäkin syyllisyyttä ja joutuu punnitsemaan elämässään saamiaan arpoja. Vastapainona Teddylle toimii hänen kaikin puolin vastenmielinen tyttärensä Viola, joka tempoilee, pyrkyröi ja uppoutuu omaan itsekkyyteensä. Toisaalta pidin Violan ärsyttävyydestä ja luin tarinaa eteenpäin odottaen, mitä hän vielä voi keksiä.

Hävityksen jumala kuvaa sotaa tarkasti, jopa yksityiskohtaisesti. Kun Elämä elämältä -kirjassa koetaan pommitukset maan pinnalta käsin, Hävityksen jumala vie mukanaan korkeuksiin, pommikoneen ohjaamoon ja hetkeen, kun luukut avataan ja toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Vaikka sota on olennainen teema ja tapahtumaympäristö romaanin kannalta, se ei vie kaikkea tilaa – joskin paljon se painaa myös myöhemmin, rauhan jo pitkään vallittua.

Atkinsonin kirjoitustyyli ja Kaisa Katteluksen hieno suomennostyö ovat mieleenpainuvia. Laaja tarina hellii lukijaa, eikä viisisataasivuinen romaani tunnu pitkitetyltä tai tyhjää jauhavalta. Pikemminkin päin vastoin: sivujen vähitellen huvetessa en olisi millään halunnut päästää irti Teddystä ja lukunautinnosta, jonka Atkinson minulle soi (siitäkin huolimatta, että kirja nökötti pitkään tauolla).

Elämä elämältä ja Hävityksen jumala ovat laadukasta, nautinnollista luettavaa. Ne rakentuvat elämän sattumanvaraisuuden ja arkisuuden ympärille, vaikka kertovatkin monella tapaa poikkeuksellisista henkilöistä ja aikakausista. On helppo solahtaa maailmaan, joka tuntuu kaikessa fiktiivisyydessäänkin tutulta, kotoisalta. Sellaiselta, jonka luo haluaa palata, jossa haluaa edes hetken elää kaikessa rauhassa mukana.


Kate Atkinson: Elämä elämältä
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu:
Schildts & Söderströms 2014
595 s.
Life after Life (2013)

Lainattu ystävältä.

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Luetut, lukemattomat, Lukuisa, Pieni kirjasto, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena

Haasteet: 41. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 2. Kirjablogissa kehuttu kirja


Kate Atkinson: Hävityksen jumala
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Anders Carpelan
Kustantamo S&S 2016
495 s.
A God in Ruins (2015)

Kirjastosta.

Toisaalla muun muassa: Ullan luetut kirjat (Ulla, muistoasi lämpimästi kunnioittaen), Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Taikakirjaimet

Haasteet: 64. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 21. Sankaritarina