Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia

Tyttöydessä on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta villiyttä, pitelemättömyyttä ja selittämättömyyttä. Samalla se on hämmentävän samanlaista monin paikoin: täynnä juonia, noloutta ja uhmaa.

Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia on kahdentoista novellin kokoelma, jonka kertomukset on kirjoitettu 1990–2000-luvuilla. Alkuosan novellit kertovat moskovalaisen tyttökoulun oppilaista 1950-luvulla, vuorotellen uudesta näkökulmasta ja uuden päähenkilön kautta. Novelleissa irvaillaan neuvostojärjestelmälle, koetaan niin rakkauden kuin rahan puutetta, hymähdellään lempeydellä tyttöjen jutuille.

Ulitskajan kerrontatapa on konstailematon mutta koukuttava. Novelleissa edetään verkkaisella vauhdilla, mutta niiden koukut kantavat. Tyttöjen ajatukset ja keskinäiset suhteet houkuttelevat lukijan mukaansa, ja ympärillä vellova Neuvostoliitto tuo oman jykevän elementtinsä novellien maailmaan.

Toisen puoliskon novellit ovat otsikon Lapsuus –49 alla. Ne ovat selvästi lyhyempiä, pieniä viipaleita elämänkulusta. Niissä keskeisiksi teemoiksi nousevat orpous, sukupolvien vaihtuminen, lapsuuden loppuminen. Koetaan yllättäviä käänteitä perhe-elämässä ja ihmissuhteissa, ymmärretään elämän rajallisuus ja muutosten väistämättömyys.

En ole aiemmin lukenut Ljudmila Ulitskajaa, mutta Tyttölapsia vakuutti minut siitä, että olisi syytä. Hän tavoittaa tekstissään jotain sellaista yleisinhimillistä ja koskettavaa, jonka havainnoiminen tekee ihmiselle hyvää kiireisessä arjessa ja muutenkin. Samalla hänellä tuntuu olevan pilke silmäkulmassa, joka muistuttaa lämmöllä siitä, että ihminen on nokkela olento, joka kyllä lopulta selviää niin diktatuurissa kuin nuorten naisten käsittämättömissä hierarkiarakenteissa.


Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia
Suomentaja: Arja Pikkupeura
Ulkoasu: ?
Siltala 2015
218 s.
Kokoelmaan sisältyvät kokoelmat Tyttölapsia ja Lapsuus –49 (1993, 2003, 2011)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä  

Haasteet: 60. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 23. Käännöskirja, Frau, Signora & Bibi (kirjan alkuperäiskieli on venäjä), Novellihaaste (12 novellia)

Perheiden kiemuroita mantereelta toiselle – Huhtikuun Kuukauden lyhyet

Hyvää toukokuuta! Tämä kevät on kyllä imenyt naisesta kaikki voimat, eikä huhtikuussa tullut edes oikein luettua. Jumittaa ja harmittaa, kun apeus valtaa mieltä ja arki on puurtamisesta painavaa. Viikonloppuna koettu lumisade ei piristänyt mieltä sen suuremmin, mutta ehkä nyt kuun vaihduttua on olemassa jokin toivo oikean kevään alkamisesta.

Alkuvuodesta aloittelin Kuukauden lyhyet -postaussarjaa, jonka toinen osa tulee nyt. Lukeminen ei tosiaan ole oikein maittanut huhtikuun aikana, ja valitettavasti bloggaaminen luetusta vielä vähemmän. Tässä siis kootusti kolme kirjaa, jotka kaikesta huolimatta luin. (Han Kangin Vegetaristista aion kirjoittaa vielä täyspitkästi.)

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia
WSOY 2014
200 s., e-kirja

Omasta hyllystä.


Joni Skiftesvik on minulle jostain syystä tuntematon kirjailija, vaikka muistan hänen tuotantoaan suositellun minulle täällä blogissanikin. Minulle kirja-alet ovat helppo tapa "tyrkyttää" luettavaa, joten tämänkin kirjan klikkailin itselleni joskus e-kirja-alesta.

Kyse on eräänlaisesta muistelmakirjasta, jossa Skiftesvik alkaa keriä auki muistojaan, kun hänen vaimonsa Hilkka pääsee sydämensiirtoleikkaukseen ja hän joutuu itse omien sydänvaivojensa vuoksi sairaalaan. Vakava paikka oman ja puolison terveyden äärellä synnyttää halun muistella, mitä kaikkea elämän varrelle on mahtunutkaan.

Skiftesvik kertoo lapsuudestaan Perämeren rannalla, elämästään yksinhuoltajaäidin poikana, jonka norjalainen isä tuli ja meni meren mukana, nuoruusvuosien touhuista ja sittemmin perhe-elämästä ja lehtimiehen urasta. On koettu ja nähty paljon, suuria henkilökohtaisia surujakin siinä missä historian käännekohtia. Kirjailijan uran alku paljastuu myös.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on leppoisa, rauhallinen teos, jonka lukeminen tekee mielelle hyvää, vaikka paikoin aiheet ovat kaikkea muuta kuin kepoisia. Se ei tempoile eikä touhota, vaan antaa lukijankin rakentaa rauhassa mielikuvansa ja käsityksensä. Luen ehdottomasti lisää Skiftesvikiä!

Haasteet: 59. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava 2016
334 s., e-kirja

Kirjastosta.


Miika Nousiainen on minulle haastava kirjailija siinä mielessä, että pidän todella paljon hänestä julkisuuden henkilönä ja esiintyjänä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että hänen kirjansa sen sijaan eivät oikein kolahda minuun. Olen lukenut aiemmin Vadelmavenepakolaisen ja nyt lukupiiriä varten tuoreimman Juurihoidon.

Pekka Kirnuvaara on juuri eronnut mainostoimiston copywriter, joka päätyy surkeassa kunnossa olevan purukalustonsa kanssa kalliolaiselle hammasklinikalle hoitoon. Hammaslääkäri on nimeltään Esko Kirnuvaara, eikä Pekalla mene kauaa selvittää, että se ovat velipuolet, jotka isä Onni on hylännyt jo varhain. Sukua alkaa paljastua lisää vähitellen, ja tuoreet veljekset lähtevät selvittämään omia juuriaan ensin Lieksaan ja sieltä Ruotsin kautta Thaimaahan ja Australiaan asti. Mukaan joukkoon liittyy yhä uusia sisaruspuolia, sillä Onni on ollut ehtiväinen perheenperustaja.

Juurihoito on lempeänhumoristinen perhesaaga ja tarina juurista ja juurettomuudesta. Sangen erikoinen perhekuvio on pitkällä absurdin puolella, mutta se ei ole tarinan ongelma. Omalla kohdallani haasteeksi muodostui eräänlainen naiivius: lukijalle tarjoillaan kaikki valmiiksi pureskeltuna ja selitettynä henkilöiden moraalisia pohdiskeluja ja päätelmiä myöten. Kirjan huumori on jotenkin vaaratonta, eikä naurattanut minua sen kummemmin. Latteaksi jäänyt lukukokemus, valitettavasti.

Haasteet: 54. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Muuttoliikkeessä-haaste (suomalaisten siirtolaisuus).

Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä
Suomentaja: Sari Selander
Like 2017
132 s.
Los afectos (2015)

Kirjastosta.


Hans ja Aurelia Ertl ovat muuttaneet toisen maailmansodan jälkeen Saksasta Boliviaan Hansin natsimenneisyyden vuoksi. Boliviassa koittaa uusi elämä, ympäristö ja kieli. Perheen kolme tytärtä taistelevat paikasta uudessa maailmassa ja perheen hierarkiassa. Isä on etäinen, omissa maailmoissaan ja äiti liian heikko tehdäkseen asioille mitään. Niinpä perheen sisäiset suhteet joutuvat koetukselle, eivätkä koskaan löydä tasapainoa. Vanhimmasta tyttärestä Monikasta tulee vasemmistosissi, joka sekaantuu Che Guevaran murhan jälkilöylyihin.

Kiintymyksiä on lyhyestä mitastaan huolimatta hyvin tiivistä ja intensiivistä luettavaa. Jouduin hidastelemaan useassa paikassa, selailemaan kirjaa takaisinpäin ja selvittelemään tapahtumia, kertojia ja teemoja mielessäni tavallista tarkemmin. Hyvä niin – ei kirjallisuuden pidäkään aina päästää lukijaa helpolla – mutta valitettavasti kirja osui luettavaksi sellaisena aikana, jolloin en varmastikaan saanut siitä kaikkea irti.

Perhesuhteiden ajautuminen kohti väistämätöntä irtaantumista ja välien katkeamista on romaanin hienoin anti. Kuinka pieleen voivatkaan asiat mennä, kun ei kyetä tai haluta selvittää niitä, puhua ja sopeutua. Toisaalta voi miettiä, kuinka paljoon ihmisen on perheensä vuoksi taivuttava, mikäli joku perheenjäsenistä on henkilö, jonka kanssa ei voi tehdä yhteistyötä tai päästä yhteisymmärrykseen.

Kiinnostava mutta haastava pienoisromaani, joka oli ensimmäinen kosketukseni bolivialaiseen kirjallisuuteen.

Haasteet: 55. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Nikotteleva Maailmanvalloitus etenee Boliviaan.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä

Ylläolevassa kuvassa näkyy ehdottomasti arvokkain omaisuuteni, eikä se ole kirjastosta lainassa ollut Anu Partasen erinomainen tietoteos Pohjoinen teoria kaikesta. Sen sijaan Partasen kirjan lukeminen sai minut silittelemään aarrettani ja miettimään, kuinka voin omalta osaltani huolehtia siitä, että sen arvo vain nousee.

Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella yksi maailman parhaista maista monilla mittareilla. Meillä on erinomainen koululaitos, turvallinen yhteiskunta, lähes paras lehdistönvapaus (kröhöm pääministerille meileineen), mahdollisuuksien tasa-arvo ainakin periaatteen tasolla, toimiva vankeinhoito ja niin edelleen. Yhdysvaltoihin maahanmuuttanut Anu Partanen on journalisti, joka on päättänyt uppoutua pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen salaisuuksiin huolella ja hartaudella verraten sitä Yhdysvaltoihin.

Partanen on asunut jo vuosikaudet Atlantin toisella puolella, ja kirjoittaa kirjassaan sekä omien kokemustensa että haastattelujen ja tekemänsä tutkimustyön perusteella elämästä, mahdollisuuksista ja valinnanvapaudesta siellä. Hyytävää luettavaa, totean. Vaikka Yhdysvaltoja pidetään vapauden paratiisina ja äärettömien mahdollisuuksien aarreaittana, arki on monelle perheelle ja yksilölle täynnä ylitsepääsemättömiä haasteita ja jatkuvaa taloudellista epävarmuutta. Kun yhteiskunnan varaan ei voi laskea juuri mitään, perheiden on varauduttava kaikkiin elämän käänteisiin itse. On maksettava itse äitiyslomat, lasten koulutus esiopetuksesta yliopistoon ja avustettava aikuisiakin lapsia. Kun itse vanhenee, on tukeuduttava omiin lapsiin – joilla samaan aikaan on jo omakin perheensä elätettävänään. Työelämä vaatii äärimmäiset panostukset ja sitoutumisen, jonka vastineeksi saattaa toki saada erinomaista palkkaa, mutta eniten toivotaan työnantajan tarjoamaa sairausvakuutusta. Jos sairastuu, on vain toivottava, että monikymmensivuisten vakuutusehtojen viidakosta löytyy korvausperuste juuri itseä koskettavalle operaatiolle, hoidolle tai lääkitykselle. Jos se vakuutus siis ylipäänsä on.

Partasen mukaan Pohjoismaissa luotetaan Yhdysvaltoja huomattavasti enemmän yksilöön, niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa. Täällä halutaan olla tilanteessa, jossa ihmiset eivät ole ainoastaan sitovissa ja velvoittavissa verkostoissa keskenään, vaan voivat luottaa siihen, että yhteiskunta kannattelee ja tukee tietyissä elämänvaiheissa ja tilanteissa. Näin niin sanottu pohjoinen rakkauden teoria toimii: ihminen on vapaa elämään omien läheistensä kanssa ilman, että joutuu olemaan täydellisessä vastuussa sekä heistä että itsestään kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa.

Kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi pohjoisamerikkalaiselle yleisölle, ja ymmärtääkseni se on jonkin verran herättänytkin keskustelua. Tästä lähtökohdasta johtuen osa kirjan sisällöstä – suomalaisen vanhempainvapaa-, päivähoito- ja koulutusjärjestelmän selittäminen esimerkiksi – on selvästi nimenomaan suunnattu yhdysvaltalaisille, mutta hyvää tekee suomalaisillekin kerrata mielessään, kuinka hienosta järjestelmästä saamma nauttia. Partasella on jo sen verran pitkä etäisyys Suomessa asumiseen, että vaatimattomuus on karissut kehuista. Tietenkään suomalainenkaan elämänjärjestys ei ole täydellinen, mutta vaikka Partanen ei sen kolhuja ja virheitä korosta, hänen suomansa kehut eivät ole turhia.

On tosiaan paikallaan havahtua miettimään, kuinka paljoon hyvään on oikeutettu omistamalla Suomen passin tai asumalla vakituisesti täällä. Itse olen asunut vain hetken väliaikaisesti muualla, enkä ehtinyt silloin vielä alkaa kaipaamaan kotimaata etuineen, mutta jos nyt lähtisin, ikävä voisi tulla nopeasti. Kuten todettua, Suomikaan ei ole täydellinen maa, mutta sangen hyvällä tolalla asiat ovat – ainakin toistaiseksi.

Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.


Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä
Suomentajat: Sami Heino ja Anu Partanen
Ulkoasu: ?
Tammi 2017
362 s.
The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: INAhdus

Haasteet: 57. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Maailma voi loppua niin monella tapaa, ja niin moneksi voi loput ymmärtää. Philip Teirin uusi romaani Tällä tavalla maailma loppuu porautuu Pohjanmaan rannikolla vietetyn kesän pinnan alle kipeästi ja ilkikurisesti. Julian ja Erikin perhe suuntaa kesäksi Helsingistä Maitolahteen, Julian lapsuudenkesien maisemiin. Julian pitäisi kirjoittaa toista romaania, Erikillä on paljon lomaa jemmassa. Itse asiassa sitä on hamaan tulevaisuuteen asti, sillä juuri ennen lähtöä päättyneet YT-neuvottelut ovat tuoneet hänelle kenkää. Perheelle sitä on vaikeaa sanoa, aina voi odottaa huomiseen.

Lapset, teini-ikään tullut Alice ja pari vuotta nuorempi Anton joutuvat keksimään monenlaista puuhaa viihdyttääkseen itseään vieraassa maastossa. Naapuritilalla majaansa pitää maailmanloppua odottava ympäristöliike, jonka johdossa on Julian lapsuudenystävä Marika miehensä Chrisin kanssa. Myös Erikin maailmanmatkaajaveli Anders palaa epäonnistuneelta Vietnaminmatkaltaan Suomeen ja liittyy seuraan.

Tällä tavalla maailma loppuu on takakannen mukaan hauskanhaikea, johon määritelmään on helppo yhtyä. Kirja on kepeä muttei heppoinen, helpostiluettava ja kuitenkin huolella kirjoitettu. Viehätyin erityisen paljon Teirin tavasta kuvata hahmonsa. He ovat monipuolisia, aiheuttavat kitkaa toisilleen ja jäävät sopivalla tavalla arvoituksiksi. Näkökulman vaihtaminen, uusien tapahtumien ja puolien paljastaminen ja hillitty salaaminen onnistuvat kautta linjan.

Tapahtumat kesän kuluessa eivät ole ylen dramaattisia, ja silti niihin tuntuu kiteytyvän paljon olennaista. Avioliiton saranat narisevat monella tapaa, lapsuus muuttuu nuoruudeksi, nuoruus aikuisuudeksi. Omista muistoista on rimpuiltava irti, annettava niiden maailman päättyä omaa rataansa. Myös unelmilla on joskus tapana kohdata loppunsa, niin nytkin. Samalla luonto ja ympäristö Maitolahden ympärillä elää ja muuttuu, kuten tekee myös talo, jossa Julian ja Erikin perhe kesää viettää.

Toisaalta lopussa voi olla uuden alku, kun vanhat jäänteet ja painolastit kipataan pois. Ehkä maailma ei vielä lopukaan, ehkä jotain uutta tulee tilalle.


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Sanna Mander
Otava 2017
287 s.
Så här upphör världen (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirja hyllyssä, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 56. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan

Runot, nuo pirulaiset. Olen lähtenyt mukaan Ompun käynnistämään Runohaasteeseen ja olen myös mukana järjestämässä kirjabloggaajien Runokävelyä Helsingissä 6.7. tulevana kesänä (lisää tietoa seuraa!). Silti runot hieman tempoilevat vastaan, pelottavat jotenkin. Rasittavaa.

Omasta hyllystäni löysin Riikka Palanderin esikoiskokoelman Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010), johon päätin nyt lopultakin tarttua. Kirjan ostin jo silloin pian sen ilmestyttyä, sillä tunnen Riikan nuoruusvuosilta (ah, nuoruus!) ja halusin tietää, millaiset runot olivat päätyneet kansien väliin.

Noloa, että lukemiseen meni lopulta näin kauan, monta vuotta. Palanderin runot eivät nimittäin ole lainkaan raskasta luettavaa, päin vastoin.

Kokoelma on jaoteltu löyhien väliotsikoiden alle: Perillä putoat kartan läpi, Puu ja sen varjo, Korvan yksinäisyys, Taivaanompelija, Ken tulen läpi tahtoo, Kahlaaja, Ainoa porras. Otsikot ovat kuin runoja itsekin, kutkuttavia.

Maa muistaa matkustajan on eräänlainen matka. Palander hyödyntää teemoja monipuolisesti, runoissa on toisteisuutta, joka tukee sisältöä. Kulkeminen, kartat, puut, vesi, käärme, kieli. Lukiessa näkee ja kokee muutoksen: päätepisteessä on aina toisaalla kuin mistä matka alkoi. Edellisessä runossa sanan merkitys on yksi, seuraavassa toinen – vastuu ja päättely on lukijalla.


Askel putoaa maan alle,
nostaa maan alta uuden askeleen,
astun tien tieksi.

Vain tuttuun eksyy kartan verkko on ansa.

Suljen, kädelläni suljen jokaisen jäljen,
askeleeni sulkevat tien.


Palanderin runoja makustelee mielessään ja kielellään. Niiden rytmi on rauhallinen, muoto hiottu. Osa tuntuu tarinoilta itsessään, herättää uusia kysymyksiä, vahvoja mielikuvia ja näkyjä. Osa on siipaleita pienestä, ohimenevästä hetkestä, jonka olennainen sisin on jo esillä.


Sanat haurastuvat, tulevat reikiä täyteen.
Sanan lupaus on löytää sisältään toinen.
Olen oppinut painovoiman, voinko oppia sen pois,
sana on puhuttu suuhuni,
voinko puhaltaa sen suustani kuin linnun?


Tulkitsen runoissa olevan paljon kasvua, muutosta. Useamman runon puhuja muodostaa uutta identiteettiä tai etsii ylipäänsä omaansa, sitä minkä luulee tuntevansa, muttei ehkä tunnekaan. Toisaalta runoissa kaikuvat kolhut, pettymykset, väärät valinnat. Aina valittu tie ei tosiaan ole se oikea, joskus suunta on aivan väärä, eikä sana tarkoita sitä, mitä luuli.

Ihastelen Riikka Palanderin vaivatonta ilmaisua, runoihin valittuja teemoja, rikasta sanastoa. Maa muistaa matkustajan on kokoelma, jota jää selailemaan uudelleen, palaa takaisin, löytää uutta.


Kartta on muisti, muistiin matkaaja unohtuu,
unohtuu askeliinsa, askelten väliin jäävään etäisyyteen,
laulu unohtuu matkaajan huulille, laulu laulaa,
askel astuu, ja hiekkaan jää jalanjälki:
maa muistaa matkustajan,
hiekansirut tuntevat hänen jalkapohjiensa uurteet.



Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan
Ulkoasu: Johnson Mluge
Sanasato 2010
58 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Keskisuomalainen

Haasteet: 51. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Runohaaste, Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.