21. joulukuuta 2016
Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Helmet-lukuhaaste 2016 alkaa vedellä viimeisiään. Kaksi kohtaa vielä puuttuu ja nyt enää yksi, sillä sain luettua kohtaan 40. Eläkeläisen suosittelema kirja lopultakin jotakin. Kysyin oloneuvoksena elelevältä appiukoltani jo alkuvuodesta jotakin kirjasuositusta, ja hän kehotti lukemaan Mika Waltaria. Selvä!
Waltari ei ole minulle aivan tuntematon. Sinuhe egyptiläinen oli huikea lukukokemus silloin neljä vuotta sitten. Viime vuonna luin omaan hyllyyn mummin jäämistöstä eksyneen Feliks onnellisen, joka ei ollut ihan niin huikea. Keväällä luin Istanbulin matkan innoittamana Lähdin Istanbuliin. Mutta siinä se, sen enempää en ole tätä kotimaista suurklassikkoa lukenut, höh!
Kirjastossa etsiydyin W-hyllylle ja kehtaan tässä tunnustaa, että nappasin sieltä kaikkein ohuimman Waltarin, joka paikalla oli. MarikaOksa oli suositellut minulle Komisario Palmun erehdystä, mutta koska sitä ei silloin ollut saatavilla, käytin "ohuin mahdollinen" -strategiaa.
Päädyin siis lukemaan Neljä päivänlaskua, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1949. Se on romaani romaanin kirjoittamisesta, vuodesta, jolloin Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläistä. Kyse ei kuitenkaan ole päiväkirjasta, vaan fiktiosta, ja varsin villistä sellaisesta.
Naulakauppiaan ammattiin kyllästynyt mies alkaa kirjoittaa mielessään kolisevista egyptiläisistä romaania. Vaimo ja tytär puuhailevat omiaan. Oma sydän on jäänyt vahingossa naispuolisen ystävän pielukselle, ja ilman sydäntä on hieman orpoa. Perhe lähtee viettämään kesää maalle, teksti etenee ja mielikuvitus laukkaa. Lopulta sydän on kuitenkin saatava takaisin, oman ja perheen hyvinvoinnin vuoksi, mutta myös siksi että romaani tulisi valmiiksi.
Jotenkin oli hankalaa päästä tämän kirjan maailmaan, vaikka mittaa on vain 138 sivua. Teksti tempoilee sinne tänne ja sen seassa olevat loppuviitteet sotkevat lukemista. Tyylissä on selkeää symbolismia, mutta olin lukiessani liian väsynyt jaksaakseni pohdiskella lukemaani tarkemmin hengessä "Mitä tämä kaikki oikeasti tarkoittaa?". Puhuvat eläimet, sienten syöminen ja monenlainen metsän aiheuttama homma hymähdytti.
Paikoin Waltarilla on tässäkin romaanissa hienoja lauseita ja ajatuksia etenkin mielikuvitukseen liittyen. Onko ihminen ja hänen työnsä koskaan valmis – kannattaako edes olla? Vai onko valmiiksi tuleminen lähinnä valmiutta kuolla pois? Lohduttavaa, että voi ajatella keskeneräisyyden olevan valmiutta tavoiteltavampaa.
En kokenut suuria hetkiä tämän romaanin parissa, lähinnä se oli pakkopullaa. Tulipa kuitenkin luettua. Seuraavaksi luen Waltarilta rohkeammin jotain paksua!
Nyt Helmet-haasteesta puuttuu enää yksi kohta eli 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. Suunnitelma on jo...!
Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2003 (1. painos 1949)
138 s.
Kirjastosta.
_______
Seitsemäs lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Tunnisteet:
100 kirjaa,
1900-luku,
Helmet-haaste,
Kirjailijat,
Kirjastosta,
Mika Waltari,
Minä ja klassikot,
Perhe,
WSOY
19. joulukuuta 2016
Kaksi kokoelmaa novelleja (naisista)
Kepeitä askelia, liian pieniä kenkiä, karvaisia sääriä, korkokenkiä, nuorallatanssin epävarmuutta...
Viikonlopun novellimaratonilla luin hyviä ja erinomaisia novelleja varsin erilaisista aihepiireistä. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit ja Zinaida Lindénin Nuorallatanssija solahtivat alusta loppuun viikonlopun aikana. Niitä yhdistää naisnäkökulma, monellakin tapaa.
Haurun novelleissa on vinksahtanut meininki. Kerronta on minämuotoista ja naisen elämä tulee tutuksi varsin monesta vinkkelistä. On fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, ylenpalttisuutta ja olemattomuutta, ihmissuhteita ja niiden puutetta. Novellien järjestykselläkin on väliä, sillä kokoelmassa kuljetaan pääosin kronologisesti nuoruudesta vanhuuteen, mutta mitenkään orjallinen tämä järjestys ei ole.
Pidin erityisen paljon novelleista Nainen liian varhain, Variseva naiseus, Ja ylpeä vartalostaan, Jumalalle kaikkensa antanut sekä Naisen loppu. Niissä Hauru kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, sairaudesta, toisen vartalon ihannoinnista, synnyttämisestä ja vanhuudesta. Pidän kokoelman novellien erityisenä vahvuutena tarkkaa rajausta. Ylimääräistä ei ole, lyhyimmillään novellit ovat vain parisivuisia. Näkökulma on kussakin novellissa selkeä: on asia tai teema, josta kerrotaan ja se siitä.
Haurun kieli on tiukkaa, ja vaikka ylenmääräinen kuvailu on hiottu pois, paljon saadaan silti sanottua. Huumoriakin on, vaikka paikoin mustaa, sopivalla tavalla ivallista. Hauru ei kuitenkaan kirjoita pilkatakseen, vaan nimenomaan, jotta lukija katsoisi aiheita hieman uudella tavalla, ehkä saisi niistä jotain tartuttavaa, mutta ainakin katseen, jota ei voi kääntää pois.
Zinaida Lindén on uusi kotimainen suosikkini. Hän on Venäjältä Suomeen muuttanut kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoittaa tuotantonsa ruotsiksi. Nuorallatanssijan kymmenen novellia käsittelevät juuri venäläisiä maahanmuuttajia pääosin Suomessa, pääosin naisia. Keskeinen teema ovat ihmissuhteet: parisuhteen syntyminen ja hiipuminen mutta myös ystävyyssuhteet ulottuvuuksineen.
Parhaita novelleja kokoelmassa ovat Ruusun suudelma, Esperal, Juice ja muita huolia sekä Romeo ja Julia. Niissä kulttuurierot kohtaavat ihmiselämän eri tilanteissa ja novellien henkilöt joutuvat tekemään valintoja ja päätöksiä sekä miettimään omaa suhtautumistaan. Lindénin kynä on myös terävä, joskaan ei aivan yhtä viiltävä kuin Haurun. Huumoria ei hänkään ole unohtanut, joskin se on lämpimämpää ja hienovaraisempaa kuin Liian pienissä sandaaleissa. Lähinnä se tulee vastaan arjen sattumuksissa, väärinkäsityksissä ja virhetulkinnoissa.
Jos novellien lukeminen arveluttaa, mutta esiin nostamani teemat kiinnostavat, suosittelen mielummin Nuorallatanssijaa. Lindén on lukijalle armollisempi, novellit ovat helpommin aukeavia ja selkeämmin tarinallisia kuin Haurun paikoin hyvinkin kapea-alaiset vilahdukset. Yhtä kaikki aion itse tutustua tarkemmin Haurun tuotantoon, johon Liian pienet sandaalit oli ensimmäinen, hyvin positiivinen katsaus.
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2009
179 s.
Lindanserskan (2009)
Kirjastosta.
Toisaalla: Leena Lumi
Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Ulkoasu: ?
Like 2010
94 s.
Kirjastosta.
Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kirjapolkuni, Morren maailma, Järjellä ja tunteella
#novellihaaste saa luonnollisesti näistä 27 novellia lisää, lukemieni yhteismäärä on nyt 65 novellia.
Lindénin kirjalla jatkan Suomi(ko) 100 -haasteen maahanmuuttajateemaa.
Nämä ovat 8. ja 9. kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.
Tunnisteet:
#novellihaaste,
100 kirjaa,
2000-luku,
Gummerus,
Hanna Hauru,
Ihmissuhteet,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Like,
Naiseus,
Novelleja,
Suomi(ko) 100,
Vieraalla maalla,
Zinaida Lindén
17. joulukuuta 2016
Novellimaraton, novellimaraton!
![]() |
| Tästä pinosta vai jostain muualta? Jää nähtäväksi! |
Tuli selittämätön himo novellimaratoniin, ja onneksi kannattaa himoistaan (yleensä) julkisestikin huudella, koska Omppu suostui sellaisen vielä yhteisesti järjestämään. Ja se maraton on tänään.
Pointtina on siis lukea 24 tunnin aikana niin monta novellia kuin ehtii ja haluaa. Aloittelen tuossa yhdeksän jälkeen ja päivitän tänne väliaikatietoja siitä, kuinka touhu etenee. Twitterissä huutelen varmaan aktiivisemmin tai ainakin nopeammalla tahdilla.
Huom! Jos innostut vielä mukaan, ihan mahtavaa! Tässä maratonissa on joustavat rajat, eli jo yksikin novelli tämän päivänä aikana luettuna riittää! No ei ole paha, ei! Ilmoittaudu Ompulle!
Tämän päivän ohjelmaan tulee itselläni kuulumaan muutakin, sillä illalla menen ystäväni kanssa kuorokonserttiin jne., mutta himo mikä himo – nyt mennään!
***
Klo 9.30–10.30
Aloitin matkani George Saundersin Sotapuiston perikato -kokoelmalla (Siltala 2016), jonka ostin Helsingin kirjamessuilta. Rakastin Joulukuun kymmenettä, joten oli itsestäänselvää, että tutustuisin muuhunkin Saundersin tuotantoon.
Luin uuden suomennoksen kolme ensimmäistä novellia. Niminovelli Sotapuiston perikato (26 s.) on kuin rähjääntynyt Westworld (joka taas on sivumennen sanottuna parasta, mitä TV:ssä on tapahtunut sitten... en edes tiedä minkä! Katsokaa, katsokaa!). Se marssittaa esiin elämyspuiston, jossa asiakkaat pääsevät osaksi Yhdysvaltojen sisällissodan ilmapiiriä ja tapahtumia. Paha vain, että paikalliset nuorisojengit tekevät kaikkensa puiston sabotoimiseksi, ja puiston toistaitoiset pikkupomot ovatkin hätää kärsimässä. Karua, karua, mutta niin nautinnollista!
Toinen novelli on Isabelle (8 s.), joka esittelee niin rujon yhteisön ja elämän, että tekisi pahaa – ellei Saunders tarjoaisi edes pilkahdusta toivoa ja välittämistä. Hirveissäkin oloissa on ripaus inhimillisyyttä, lopulta, ehkä.
Kolmantena luin Aallontekijä alamäessä (12 s.), jossa pikkupojan kuoleman aiheuttanut vesipuiston työntekijä kärsii syyllisyydestä niin, että suunta on vain alaspäin. Tätä lukiessa nauroin ääneen, vaikka novelli onkin vakava: siinä on teräviä huomioita ja viiltävää sanottavaa ilmapiiristä, jonka keskellä elämme. Ja nämä novellit ovat sentään 20 vuotta sitten kirjoitettuja!
Nyt vaihdan kokoelmaa, ettei tule a) turtumusta ja b) yliannostusta viiltoja.
Luettuna: 3 novellia / 46 sivua
***
Klo 10.45–12.00
Nappasin pinosta Hanna Haurun novellikokoelman Liian pienet sandaalit (Like 2010), jonka teemana on naiseus ja naisen elämänkaari. Muutaman sivun mittaisia novelleja on kokoelmassa 17 ja aivan huomaamatta luin ne kaikki!
Novellit nostavat esiin erilaisia naisen elämälle tyypillisiä ja epätyypillisiä aiheita. Karvoja, kuukautisia, rintoja, rinnattomuutta, painon, seksiä, seksin puutetta, raskauden, synnytyksen, vanhenemisen. Novelleissa on minäkertoja, joka on kuitenkin aina eri. Haurulla on taito muuttaa näkökulmaa, tuoda persoonallisia ääniä esiin.
Pidin kaikista kokoelman novelleista, mutta erityisen paljon kolahti Nainen liian varhain (jossa äiti ei kykene juttelemaan tyttärensä kanssa naiseksi kasvamisesta, ja ympyrän kehä jatkuu aina vain), Variseva naiseus (jossa sairaus saa todellisuuden paljastamaan kasvonsa), Ja ylpeä vartalostaan (jossa tyttö haluaa tulla ylipainoisen ja tyytyväisen mumminsa kaltaiseksi), Jumalalle kaikkensa antanut (jossa lestadiolaisäiti pohtii vartalonsa merkitystä) sekä Naisen loppu (jossa elämä on valmis).
Haurulta on onneksi ilmestynyt muitakin novellikokoelmia, tätä lisää kiitos!
Sitten taas uuden tekijän kimppuun.
Luettuna: 20 novellia / 130 sivua
***
Klo 12.15–13.00
Jani Saxell on yksi kotimaisia kirjailijasuosikkejani, ja nyt olikin hyvä tilaisuus aloittaa kirjamessulöytöni, hänen novellikokoelmansa Huomispäivän vartijat (Avain 2007). Luin kokoelman avausnovellin Vapauden kaiho 2012 (68 s.), jossa ihmissuhteissaan ja elämässään tölväisyn saanut Joona matkustaa rentoutumaan Floridaan, mutta joutuu lentokentällä terrorismista epäiltynä yhdysvaltalaisen homeland securityn kynsiin – melkoisen moninaisin seurauksin. Novelli on taattua Saxell-laatua vimmaisen kielensä, villien tapahtumiensa ja tarkkasilmäisen ajan (tässä tapauksessa tulevaisuuden) kuvauksiensa puolesta. Kyytiä ja kritiikkiä saavat Yhdysvaltojen sisäpolitiikka, sotavoimat, terrorismin vastainen sota ja vankilabisnes. Hyrisyttää!
Väliin taas jotain muuta, hyvältä maistuu novellikimara!
Luettuna: 21 novellia / 198 sivua
***
Klo 13.30–15.00
Joyce Carol Oatesin tuotantoon olen tutustunut hänen upeiden romaaniensa myötä. Joskus löysin antikvariaatista novellikokoelman Tavallinen rakkaus (Otava 1982), jossa on sikermä Oatesin novelleja 1960–70-luvuilta. Luin nyt kolme ensimmäistä novellia ja olen jossain horkassa, värisen ja tärisen ja syke on koholla. Mikä tunnelma!
Avausnovellissa Mies joka muuttui patsaaksi (15 s.) tyttö ja mies kulkevat hieman rähjäisinä jalkapatikassa syrjäseudulla. Tyttö on karannut kotoa ja mies haluaa suojella häntä. Samalla tilanteessa on jotain aika pahasti pielessä, ja se konkretisoituu vastaan tulevassa talossa.
Toinen novelli Tulvan kohotessa (21 s.) vie hurrikaanin aiheuttaman myrskyn keskelle. Stuart on keski-ikäistyvä mies matkalla kotiin isänsä hautajaisista, kun hän ajaa sananmukaisesti myrskyn silmään ja kohtaa oman isänsä heitteille jättämät sisarukset. Kamppailu luonnonvoimia vastaan on hengästyttävästi kuvattu, mutta suurin vaara on lopulta ihmisyys.
Kolmas novelli Minne menet, missä olet ollut? (22 s.) on tarina, jonka luetuttaisin paraatiesimerkkinä siitä, kuinka kirjallisuudessa rakennetaan ja muutetaan tunnelma. Tämä novelli kestäisi ties kuinka monta lukukertaa, se alkaa harmittoman kuuloisena, mutta päätyy kauhunväristyksiin ja palaan kurkussa. HUH.
Nyt vedän vähän henkeä, että palaudun tästä osiosta jotenkin.
Luettuna: 24 novellia / 256 sivua
***
Klo 15.45–17.00
Ihastuin viime viikolla peruuttamattomasti Zinaida Lindénin kahteen romaaniin, joten hänen novellikokoelmansa Nuorallatanssija (Gummerus 2009) on varsin luontevaa jatkoluettavaa. Luin kokoelmasta viisi ensimmäistä novellia (yhteensä 66 sivua) ja voin todeta, etteivät ihastuksentunteeni olleet mitään jonninjoutavaa haihattelua.
Lindénin novelleissa puhuu jälleen maahanmuuttajan ääni. Niissä eletään Suomessa, tutussa mutta vieraassa kulttuurissa, jossa on jotain ihmeellistä ja ärsyttävääkin. Novellissa Vuorenkuninkaan salissa ollaan retkeilymajassa Lapissa ja joudutaan kenties revontulien vuoksi oudon maagisuuden tainnuttamiksi. Imperiumin sirpaleet kertoo sukututkimuksesta ja aateluuden velvoitteista tai velvoittamattomuudesta. Ruusun suudelmassa haaveillaan ja hapuillaan kohti parisuhdetta. Esperal on novelli, jossa ahvenanmaalainen taiteilija ja venäläistaustainen tulkki kohtaavat painavin seurauksin. Nuorallatanssijassa venäläinen ja suomalainen käsitys ihmissuhteen painoalueista kohtaavat.
Lindén hallitsee lyhytproosan tyylillä. Hänen novellinsa ovat kurkistuksia, viipaleita, häivähdyksiä. Hienoja kokonaisuuksia, joissa ovat elementit kohdallaan.
Varmaankin jonkin novellin vielä luen, ennen kuin lähden ystäväni kanssa kohti kuorokonserttia. Myöhään illalla maratoonaus jatkuu tavalla tai toisella.
Luettuna: 29 novellia / 322 sivua
***
Klo myöhään illalla ja aikaisin aamulla
Illalla konsertista ja lasilliselta palattuani luin vielä lisää Saundersia. 200-kiloinen toimitusjohtaja (22 s.) on yhden ylipainoisen miehen työpaikkahelvetin kuvaus, varsin mainio sellainen. Muistoja rouva Schwartzille (14 s.) kuvaa muistojen voimaa ja arvoa, ne ovat novellissa sananmukaisesti rahanarvoista kauppatavaraa. Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja (10 s.) on nimensä mukainen: iäkäs Mary painaa vielä pitkää päivää yleisölle avoimessa tiedekeskuksessa, muttei anna potkia itseään ikuisesti päähän.
Saundersin novelleissa on tiukkaa kritiikkiä teknologiaa kohtaan. Hän irvailee käsityksellemme siitä, kuinka monenlaiset kehityksen tuotteet tekevät elämästä helpompaa ja parempaa. Eivätkä tee! Ihminen on aivan yhtä surkea ja pikkumainen, vaikka olisi millaiset piuhat päässä.
Nyt aamulla luin vielä maratonajan puitteissa kaksi novelli Raymond Carverin Vielä yksi asia -kokoelmasta ja kolme novellia Zinaida Lindéniä. Ja nyt muistinkin, että ennen nukkumaanmenoa ahmaisin nopeasti Lindéniltä novellin Juice ja muita huolia (9 s.), jotten näkisi unia Saundersin pleksikylkisistä lehmistä. (En nähnyt.)
Carver on tarkka ja hillitty, kuten muistinkin. Kukaan ei sanonut mitään (20 s.) on novelli, jossa teinipoika jättäytyy koulupäiväksi kotiin ja lähtee kalastamaan – joko selvittääkseen omia ajatuksiaan ja vanhempiensa parisuhdetta. Saalis kalastusretkeltä on moninainen. Läski (7 s.) on lyhyt mutta tunnelmaltaan voimakas: tarjoilija kohtaa runsaasti ylipainoisen asiakkaan ravintolassa, ja saa uutta perspektiiviä kaikkeen.
Lindénin novelleista luin Romeon ja Julian (25 s.), jossa kuvataan monikulttuurisen avioliiton juonteita Suomessa ja Japanissa piikikkäästi mutta ivaamatta. Faunissa (19 s.) pohjoisen yliopistokaupungin amatööriorkesterissa herää rakkaus, ja minäkertojan on mietittävä, kuinka suhtautua siihen, kun tavat flirttailussa ovat kovin erilaiset kuin kotona Venäjällä. Kumarissa (15 s.) on haikeutta: miespuolinen minäkertoja kaipaa niin nuoruuttaan kuin selkeyttä elämäänsä. Tarjosiko Neuvostoliitto sitä? Tavallaan.
***
NO NIIN. Nyt on novellimaraton maalissa. Huh! Ei ollut tosiaan ensimmäinen lukumaratonini, mutta oli ensimmäinen, jolloin luin vain novelleja. Niiden ahmimisessa on tosissaan noudatettava kohtuutta, sillä muuten tarinat sekoittuvat helposti mielessä, etenkin jos niissä on samankaltaisuutta. Tällä kertaa minulla oli melko paljon muutakin ohjelmaa maratonajalle, joten ei ehtinyt kyllästyttää, mutta "lopputulos" jäi myös maltillisemmaksi.
Luin siis yhteensä 38 novellia kuudelta eri kirjailijalta. Oli miestä, naista, suomalaista, maahanmuuttajaa ja jenkkiä. Ehdoton suosikkini on George Saunders, jonka kokoelmasta viimeinen novelli on vielä lukematta. Muistakin pidin paljon, ei siis osunut yhtään pettymystä tälle maratonille!
Sivuja tuli laskujeni mukaan yhteensä 463, joka on roimasti vähemmän kuin lukumaratoneillani yleensä, mutta aivan ymmärrettävää, kun kyse on juuri novellien lukemisesta (+runsaasta muusta puuhailusta lukemisen lisäksi).
Olipahan mainio vuorokausi, otan uusiksi vielä!
Tunnisteet:
#novellihaaste,
Lukumaraton 2016,
Novelleja,
Novellimaraton
15. joulukuuta 2016
Kolmen suora Japaniin
Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).
Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.
Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.
Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.
Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.
Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.
Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.
Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.
En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.
Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.
Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)
Kirjastosta.
Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)
Kirjastosta.
Toisaalla: Oksan hyllyltä
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)
Kirjastosta.
Toisaalla: Mari A:n kirjablogi
_________
Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.
Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.
Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.
Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.
Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.
Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.
Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.
Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.
En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.
Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.
Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)
Kirjastosta.
Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato
Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)
Kirjastosta.
Toisaalla: Oksan hyllyltä
Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)
Kirjastosta.
Toisaalla: Mari A:n kirjablogi
_________
Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.
10. joulukuuta 2016
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Vieläkö joku jossain ajattelee, että "ennen vanhaan" oli tapana mennä naimisiin luvattoman nuorena, suoraan isän hoteista aviomiehen hoteisiin? Ja että "silloin ennen" esiaviollinen seksi oli kauhistus, ja jos sen seurauksena syntyi lapsi, naisen elämä oli väistämättä pilalla? Tai että naisen asema ylipäätään oli olla heittopussina miesten maailmassa, vailla mitään omaa tahtoa ja oikeuksia?
No, jos näin on, on syytä päivittää myyttiset tietonsa tähän päivään. Sen voi tehdä esimerkiksi lukemalla historiantutkija Tiina Miettisen yleistajuisen historiateoksen Piikojen valtakunta. Kirjassaan Miettinen kirjoittaa suomalaisista naisista ja heidän asemastaan 1600–1700-luvuilla keskittyen "rahvaan" naisiin ja etenkin Hämeen seutuun – kirja pohjautuu hänen väitöstutkimukseensa, joka käsittelee teemoja kattavammin.
Keskityin omissa historianopinnoissani (joita on kova ikävä, snif!) juurikin naisten ja perhehistoriaan, joten en suoranaisesti yllättynyt Miettisen esittämistä asioista. Etenkin "kansannaisten" elämässä ei ole ollut sijaa ylenpalttiselle "hienostelulle", vaan elämää on eletty järjen ja käytännön mukaisesti. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että jos ei sattunut olemaan vanhin talon tyttäristä, oli väistämättä mietittävä, mistä elannon saa. Yleisimmin sen sai lähtemällä piiaksi toisaalle. Tie oli auki ja mahdollisuuksia ja unelmia, joihin tarttua. Toki perspektiivi on hieman toinen, kuin monilla meillä nykyajan naisilla.
Ylhäisön naiset tai oikeammin tytöt saattoivat kyllä mennä naimisiin hyvin nuorena – ollakseen asianmukaista kauppatavaraa perheiden ja sukujen välisissä suhteissa – mutta kansan parissa avioitumisikä huiteli hyvinkin kolmenkympin tienoilla, aivan kuten tänäkin päivänä. Parasta ennen -päiväys ei ollut lainkaan niin pian, kuin olemme ehkä tottuneet jostain syystä ajattelemaan.
Ydinperheen käsite on varsin uusi ja moderni, vaikka siihenkin usein vedotaan jonkinlaisena ikuisena totuutena. Pikemminkin totuus on se, että ydinperhe muuttumattomana yksikkönä on ollut hyvin harvinainen. Tavallisempaa oli, että perheeseen kuului jomman kumman puolison naimattomia sisaruksia, isovanhempia, sinun ja minun lapsia ja niin edelleen. Eliniänodote oli matalahko, ja etenkin naisille synnyttäminen oli kohtalokasta hommaa. Perheen jäsenistö saattoi ja todennäköisesti muuttuikin vuosien varrella huomattavan paljon.
Kiinnostava ilmiö on myös aviottomien lasten kohtelu ja asema. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia on ollut aina, ja vaikka kirkko ja laki tuomitsivat, ihmiset elivät tavallaan. Avioton lapsi oli huonossa asemassa, vaikka isä olisikin tunnustanut hänet jälkeläisekseen, sillä esimerkiksi perinnönjaossa avioliitossa syntyneet lapset olivat ehdottomalla etusijalla. Sehän avioliiton tarkoitus noin ylipäänsäkin on ja on ollut: omaisuuden siirtyminen (oletetussa) verilinjassa eteenpäin.
Aviottoman lapsen synnyttäminen ei suoranaisesti parantanut naisen tilannetta, mutta ei se mikään katastrofikaan ollut, etenkään kun puhutaan tavallisen kansan naisista. Aivan hyvin saattoi solmia avioliiton myöhemmin, vaikka olisikin jo saanut lapsen ennen sitä. Kihlausta eli lupausta avioliitosta pidettiin muutenkin varsinaista vihkimistä tärkeämpänä ja sitovampana sopimuksena, ja moni pariskunta aloitti yhteiselämän hyvillä mielin jo ennen papin aamenta. Ylhäisön naisia koskivat tässäkin tiukemmat normit.
Miettisen kirjassa on paljon kiinnostavaa tietoa. Se on hyvin tiivistetty ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka tarjoaa lukijasta riippuen uutta tai vanhaa tietoa, mutta tekee sen joka tapauksessa hyvin. Mukana on faktalaatikoita, joissa kerrotaan tarkempia yksityiskohtia tietyistä teemoista sekä tietenkin asianmukaiset viiteet ja kirjallisuuslista. Piikojen valtakunta lähestyy teemaansa yksittäisten tapausesimerkkien kautta: Miettinen kertoo Hämeessä eläneistä naisista ja heidän elämästään niin kattavasti kuin lähteiden perusteella voi. Mukana on ripaus historiantutkijan arkeakin, sillä lähteet ovat osin puutteellisia, eikä kaikkea tietoa ole saatavilla – mikä harmittaa tutkijan lisäksi lukijaakin, sillä osa naisista on todella kiinnostavan tuntuisia tapauksia, mutta he haipuvat historian hämäriin pitäen osan elämästään omana tietonaan.
Mittaa kirjalla on vain alle 200 sivua, joten tylsistymään ei totta vieköön ehdi. Jonkin verran tekstiin on jäänyt eräänlaista luettelomaisuuta, ja esimerkkinaiset hieman sekoittuvat toisiinsa, mutta pääpiirteissään kirja on hyvää ja avartavaa luettavaa. Pyyhkeitä annan kirjan nimestä, joka ei mielestäni vastaa sisältöä. Se keskittyy ennen kaikkea naiseen ja perheeseen, työ taas jää sivurooliin. Minuahan tämä sisältövalinta ei missään määrin haittaa, mutta se olisi voinut hyvin näkyä kirjan nimessäkin vielä selkeämmin.
Joka tapauksessa Piikojen valtakunta on erittäin oivallinen yleistajuinen kirja Suomen historiasta. Se kannattaa lukea, mikäli on kiinnostunut perhehistoriasta, naisten elämästä ja merkityksistä, joita erilaisille perheeseen liittyville käsitteille annamme.
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600–1700-luvuilla
Ulkoasu: Ville Lähteenmäki
Atena 2015
184 s.
Lainattu.
_______
Toisaalla: Kirjavuori, Todella vaiheessa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Kirjahilla
Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista on avannut 6.12. todella mielenkiintoisen Suomi(ko) 100 -lukuhaasteen, jonka tarkoituksena on lukea ja blogata kirjoista, jotka käsittelevät vaihtoehtoista ja vaiennettua suomalaisuutta ja Suomea. Haaste jatkuu vuoden ajan 5.12.2017 saakka. Osallistujia on jo jonkin verran, mutta lisää mahtuu mukaan.
Nappaan tällä Miettisen kirjalla ensimmäisen suorituksen tähän haasteeseen, sillä se käsittelee mielestäni ansiokkaasti aviottomien äitien asemaa Suomen historiassa – teema on varmasti sellainen, ettei sitä haluttaisi sotkemaan virallista kuvaa Suomesta!
Kolmas kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Tunnisteet:
100 kirjaa,
2000-luku,
Atena,
Avioliitto,
Historiallista,
Lainattu,
Naiseus,
Paikallishistoria,
Perhe,
Suomi(ko) 100,
Tiede,
Tietokirjat,
Tiina Miettinen,
Tutkimus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






