Mulle ja!

Viime sunnuntaina polkiessani töistä kotiin huomasin Metson (siis Tampereen pääkirjaston) edessä olevalla penkillä parin ihka aitoja mustia rintaliivejä. Hykertelin loppumatkan kotiin miettien, mikä mahtoi olla se luonnonvoima, joka sai rintaliivit irtoamaan paikaltaan ja jäämään esille kaiken kansan katsottavaksi. Ehkä lauantaiyö oli villi ja viriili myös kirjaston bussipysäkillä? Minun kotonani se ei ainakaan ollut sitä, yksin on tylsää olla villi/viriili/kiinnostava. Ehkä ensi viikonloppu korjaa asian, kun olen vihdoinkin vapaalla ja lähden urhean ritarini kanssa mökkeilemään. Luonnonvoimat jylläävät Hirvensalmella, varautukaa!

Minulla on kaksi viikkoa töitä jäljellä, loppuun tulee sellainen miellyttävä yhdeksän päivän putki, johon aherrukseni päätän. Ympyrä siis ikäänkuin sulkeutuu, kesätyökomennukseni ensimmäisellä viikollahan alkoi aivan samanlainen puserrus. Sen päätyttyä vedin kuoharikännit ihanien tyttöjen kanssa, mitenköhän käy tällä kertaa? Ideoita elokuun viimeiselle viikonlopulle? Olen käytettävissä!

Eilen eräs potilas sanoi, että minusta pitäisi tulla opettaja. En tiennyt kuinka puolustautua, kun hän lisäksi muutenkin kehui olemustani ja asennettani. Kyseessä oli vielä entinen henkilöstöhallinnon työntekijä, jolla on paljon kokemusta kesätyöntekijöiden palkkaamisesta. Teki mieli sanoa, että kyllähän sitä mielellään hurmaisi kenet tahansa, jos joskus pääsisi sinne työhaastatteluun saakka! En sanonut. Ajattelin kuitenkin aloittaa ensi kesän kesätyöhakemusten kirjoittamisen abauttiarallaa kolmen viikon kuluttua. Onpa sitten aikaa hioa sanakäänteitä ja keksiä suosittelijoita (soittaako joku niille joskus?).

Olen alkanut kärsiä salaperäisestä selkäkivusta, loppumattomasta väsymyksestä, tarkkaavaisuuden puutteesta ja huonovointisuudesta. En ole edes jaksanut käydä salilla kuin ehkä kerran viikossa. Ehkä jaksaisin paremmin noin yleensä, jos kävisin, mutta en saa aikaiseksi. Nukun mielummin, vaikkei se juuri virkistäkään. Nukkuessa ei kuitenkaan tarvitse ajatella ja murehtia, voi vaikka nähdä mielummin painajaisia siitä, kuinka menettää ystävänsä tms.

Asiat eivät ole edenneet, enkä ole hankkinut uusia muuttolaatikoita.

Nykyaikaa etsimässä

Milloinkohan koittaa se päivä, jona ymmärrän nykyhetken arvon? Tuleeko joskus hetki, jona en mieti vain tulevaa, vaan ainoastaan samanhetkistä hengenvetoa, ympäröivää todellisuutta ja ajan katoavaisuutta? Olisi kivaa osata ns. elää hetkessä, tai edes tässä päivässä, mutta ei. Aina on jotakin kesken, tulossa, menossa. Jos se jokin olisikin aina jotakin kivaa, matkoja, unelmia, toteutuvia toiveita, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun nyt näyttää taas siltä, että on murehdittava tulevia kuukausia, elämistä, asumista, kissan hoitopaikkaa, hermojen menetystä, surkuttelua. Konkurssia. Lainaa. Asuntoloukkua. Omaa ja kissan terveyttä.

Asuntoni menee täysremonttiin heti, kun saan kosteusmittaajan kirjoittaman tutkimusraportin, taloyhtiön puheenjohtaja saa hankittua asiantuntevan rakennusinsinöörin, suunnitelma tehdään ja minä saan kämpän tyhjäksi. Tuskin ennen syyskuuta siis. Tällä hetkellä tiedossa on patjapaikka opiskelukaverin solusta ja veljeni lupasi ottaa kissan, jos sitä ei minnekään muualle saa (kiitos siitä hänelle, pikkuveljeni on oiva tyyppi, näemmä sukuun voi ainakin luottaa). Parasta olisi saada pieni yksiö kohtuullisella vuokralla ja kissanpito-oikeudella hyvien kulkuyhteyksien päästä yliopistolta, mutta jokin kumma vaisto sanoo, että jokunen muukin ihminen saattaa havitella jotakin samansuuntaista tähän aikaan vuodesta ja muutenkin... Sitäpaitsi kohtuuvuokra alkaa olla aika tuntematon käsite nykyisin. Kauhulla mietin, mitä ihmettä teen, jos päätänkin myydä asuntoni ostamatta uutta ja joudun takaisin vuokrakarsinaan vuokranantajien armoille. Miten ihmisillä on varaa yksin maksaa asumisesta niin paljon, opiskelijoilla varsinkaan? Ehkä tätäkin miettii joku muukin...

Onneksi talossamme on sentään tyhjillään oleva ullakko, jonne aion omaisuuteni roudata. Ullakon vieressä asuu tosin outo naapurini, kesät talvet vihreässä maiharitakissa kulkeva hyypiö, joka ei saa sanaa suustaan ja jolla lienee jonkin sortin mielenterveysongelmia. No. Ehkä Abloy-miehet auttavat. Tai sitten omaisuuteni päätyy uhrattavaksi jossakin erikoisissa kulttimenoissa. Kirjoista lähinnä välitän, muu on ikeaa tai muuten vaan tarpeetonta, mutta josta en mitenkään raaski luopua. Kaikkeen liittyy tarinoita ja muistoja. Olisi kivaa, jos omaisuutta olisi sen verran, että sen saisi pakattua rinkkaan kun tarve vaatii. Mutta minä olenkin tavarahamsteri ja keräilijä, mihinkäs siitä pääsisi. Ja tarvitseeko edes? Keräilen kirpputoreilta. No, kirjat ostan kaupasta tai netistä. (Yritän rajoittaa nyt, kun ei ole kunnon paikkaa, minne niitä pistää). Olen nyt saanut kaksi laatikollista pakattua, ehkä tämä tästä pikkuhiljaa, jos jostain saisin hankittua lisää laatikoita - sellaisia siis, joihin saa tungettua kirjoja. Ne on painavia. Riskit ihmiset, tervetuloa auttamaan kantamisessa sitten, kun sen aika on! Muutkin saa tulla. Lupaan ruokaa ja viinaksia.

Olen lueskellut jonkin verran keskiviikon kesätenttiin, mutta ajatuksia on kovin vaikea keskittää monikulttuurisuuteen, etnisyyteen ja rasismiin, kun mielessä pyörii lähinnä se, olenko sairastunut johonkin piilevään homeallergiatautiin ja saanko siitä esim. syövän. Tiedän, että se on tyhmää, mutta olen katsonut liikaa sairaalasarjoja. Tosin kosteusmittaajakin sanoi, että kyllä se remontti on aloitettava ihan heti, koska muuten tulee jo terveydellinen uhka vastaan. Kiva.

En enää ikinä osta vanhaa asuntoa. Liekö ostan asuntoa laisinkaan. Puutaloromantiikka on kadonnut aika nopeasti, varsinkin, kun talouteni on muutenkin hatarahkolla pohjalla. (Pesämuna on, muttei jatkuvia tuloja). Ei tämä ehkä elämäni järkevin teko ollut, mutta olenpahan oppinut jotakin. Ehkä syksy kehittää kärsivällisyyttäni (ja saanpa hyvän syyn viettää enemmän aikaa Järvenpää-Helsinki-akselilla erään varsin miellyttävän nuoren herran luona). Jokaisella pilvellä on...

Alapohjarakenteet ja homeiset seinät

Olen saikulla, mistä seuraakin luonnollisesti se, että on ns. aikaa hoitaa asuntoon liittyviä vittumaisuuksia. Ikävämpi juttu on se, ettei faktatietoa tunnu löytyvän mistään. Ongelmahan on siis vanhan talon vanhat eristeet ja rakenteet, jotka vaikuttaisivat olevan kostuneen pilalle. Seinänaapurilla on jo lattia auki, ja siellä homma on kutakuinkin selvä: pitkä remppa tulossa. Minun kämpässäni ei ole mitään selvää, koska on täysin hämärän peitossa, millainen vuonna 2005 tehty remontti on ollut. Kukaan ei tiedä. Sen yhteydessä tähän on ainakin laitettu lattialämmitys, ja kuulemma "äijät oli siellä viikkokausia puuhailemassa". Joo, kiitos tästä, kertoo todella paljon. Ei siis mitään tietoa siitä, onko lattiaa kaivettu niin paljon auki, että sinne on vaihdettu eristeitä tai muuta vastaavaa. Soitto isännöintitoimistoon ei oikein lämmittänyt mieltä, äijä sieltä lupasi katsella, jos löytyisi jotain papereita. Joopa joo. Ei kai tässä oikein itku auta markkinoilla, kai sitä on vaan saatana revittävä lattiaa auki ja kurkattava pinnan alle. Ottaa päähän niin paljon, ettei tosikaan. Tätä tähän kaivattiinkin. Haluan tästä kämpästä eroon mahdollisimman nopeasti, ei kai se nyt ole mistään kotoisin, että joutuu suremaan asuntoaan enemmän kuin laki sallii? Hermo menee!

Muuta erikoista ei sitten kuulukaan. Viikonlopun olin Lahdessa, join ja pelasin minigolfia hyvässä seurassa. Toissapäivänä iski kurkku-, korva- ja yleissärky sekä kuume, mistä syystä jöllötän nyt kotona sen sijaan, että olisin töissä. Perjantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Olen lähinnä huonotuulinen ja vihainen. Osaisinpa itse röntgenkatseellani nähdä lattian alle ja seiniin, saisinpa taikamoottorillani kuivatettua kosteudet ja pystyisinpä heittelemään uudet eristeet paikoilleen kuin kukkaset kirkon käytävälle ikään. Ja kaiken tämän tekisin ilman, että joutuisin muuttamaan pois, näkemään vaivaa tai maksamaan mistään mitään.

En ole tarpeeksi kypsä omistamaan pankin rahoilla pystyyn homehtuvaa puutalohuoneistoa.

Olen ylpeä sinusta

Tuntuu hyvältä sanoa olevansa toisesta ylpeä, kun toisesta on tullut oikeustieteen ylioppilas. Vielä parempaa on olla ihan oikeasti ylpeä ilman kateuden häivää. Muistan vielä oikein hyvin, miltä tuntui päästä yliopistoon. Se oli hienoa se. Onhan siellä kivaa ollakin, mutta sisäänpääsyä jännitin paljon. Enkä turhaan. Toisaalta tänään mielessäni kävi, että olisihan minusta(kin) vaikka mihin, ja tuhlaanko aikaani opiskelemalla ilman haasteita (no okei, ei se proseminaari mitään leikinlaskua ollut). Ehken. Olen tyytyväinen.

Tänään oli hetkellinen pelko migreenikohtauksesta, mutta jyskytys meni ohi Buranalla ja päiväunilla. Toivottavasti pysyykin poissa. Päänsäryt ovat vähentyneet ratkaisevasti esimerkiksi vuoden takaisesta tilanteesta, mikä on yksinomaan hyvä asia. Ajoittain kuitenkin mietityttää, mistä ne tulevat ja miksi. Mitään oikeaa diagnoosiahan minulla ei ole, mutta puhun migreenistä, koska sana sinänsä käsittää hieman haastavamman "jomotuksen", kaikki kun eivät ota tosissaan, jos sanoo, ettei kykene työntekoon tai mihinkään elolliseen päänsäryn iskiessä.

Huomisen jälkeen töitä on kuusi viikkoa jäljellä. Taisin pitää samanlaista lähtölaskumittaria viime kesänäkin. Silloin kävi toisin päin: alkukesä tuntui paskalta ja loppukesä sujui sitten ihan mukavasti. Tänä vuonna sen sijaan alkukesän olin jopa tavallaan innoissani ja odotin ylitöitä, nyt ei voisi vähempää kiinnostaa. Joku voisi muistuttaa minua ensi keväänä siitä, etten paniikissa ota tarjottua armopalaa vastaan ennen kuin on ihan varmaa, ettei ole mitään mahdollisuuksia koulutusta vastaavaan tai edes lähentelevään työhön. Yritetään sitten taas. Olen vain niin kyllästynyt siivoamiseen, ettei tosikaan!

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että talomme pohja eristeineen on ns. paskana, kosteus on noussut seiniin ainakin seinänaapurin asunnossa ja minun pitäisi tilata asiantuntijoita kartoittamaan tilannetta omaan kämppääni. Pakkoevakko ei suoraan sanoen hirveästi nyt kiinnostaisi, ja eniten huolettaa, mihin saan kissani hoitoon, jos itse päädyn esimerkiksi soluun väliaikaismajoitukseen. Ei tästä tänään enempää tai se päänsärky tulee takaisin.

Viinaa ja pikkusuolasta

Olen selviytynyt heinäkuuhun juhlittuani PuistoBlueseja, tehtyäni töitä ja käytyäni pikalomalla Ylitorniolla. Mieleni on jo parempi, vaikka näytänkin idiootilta tänään ostamani pyöräilykypärä päässäni. Ehkä se vielä joskus pelastaa henkeni? Viimeksi minulla oli pyöräilykypärä kuudennella luokalla, nykyajan kuudesluokkalaiset varmaan enimmäkseen varastelevat pyöriä. Se siitä nostalgiasta.


Pohjoisen matka oli pikainen joskin mukava. Viikonloppuna juhlittiin pikkuserkkuni häitä, ja juhlat olivat varsin onnistuneet. Sulho on amerikkalainen (ja komea), joten pääsin myös testaamaan ruosteisia jenkki-small-talk-taitojani - ja tallessahan ne olivat! Lisäksi tulkkasin muutaman keskustelun, varsin onnistuneesti vielä ottaen huomioon, että halailin myös boolimaljaa melko ahkeraan. Ja että sukulaiseni puhuvat tiukkaa peräpohjolan murretta. Jenkit sen sijaan puhuivat oikein selkeästi, ja minun alkoi tehdä mieli matkustaa pidemmäksi aikaa Yhdysvaltoihin. Jos nyt sinne Roomaan eka. En olisi millään halunnut lähteä pois mummolan maisemista, mutta pakko oli tulla töihin. Valitettavasti.

Kesätöitä on vielä sellaiset seitsemän viikkoa jäljellä, ei suoranaisesti voisi oikein kiinnostaa, mutta minussa ei ole munaa irtisanoutua. Sitäpaitsi haluan palkkaa kolmelta kuukaudelta. Mutta sellainen jokin inspiraatio voisi olla ihan kiva lisä arkiseen puurtamiseen. Olen niin kyllästynyt kaikkeen. Ei enää ensi kesänä noihin hommiin, ihan mitä tahansa muuta, kiitos.

Olen jo suunnitellut syksyn opintoja (oujee), ja toivon, että syyskuu tulisi pian (hm). Ensi viikolla on kirjallisuustieteen kesätentti, johon en ole lukenut tarpeeksi kirjoja, mutta luotan hyvään lykkyyn ja Kjell Westön Leijojen Helsingin yllä jättämään hurmostilaan. Kyllä minä jotain tiedän suomalaisista romaaneista ja novelleistakin. Nih.

Tänään aion tehdä sienikastiketta ja pastaa, siis kohti paistinpannua.