24. tammikuuta 2019

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

2 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta esillenostosta, tämä meni varaukseen!
    Toivoa ja uskoa en suostu pois heittämään. Vaikkei uskonnolla elämässäni sijaa olekaan, siteeraan mieluusti ideaa: "Vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, niin tänään istuttaisin omenapuun."

    Yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä ja niistä muodostuu joukkovoimaa - hyvässäkin -, joten toivon Sinulle voimia kasvatustyössäsi ja hoteissasi olevan kasvavan taimikon rehevöityvän ja menestyvän elonsa taipaleella:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla omasta lukukokemuksestasi sitten, kun kirja sinulle tulee luettavaksi. Tästä voisi saada paljonkin keskustelua aikaan ja voisi sopia lukupiiriinkin.

      Joukkovoimaan minäkin uskon! Ja kiitos, taas on yksi viikko takana, mitä kaikkea seuraavalla viikolla taas kohtaankaan, se jää nähtäväksi. ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi!