25. marraskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)



Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

12 kommenttia:

  1. Tämä oli todella inhorealistinen kirja rumasta aiheesta. Haurun teksti on hurjan kaunista ja tiivistä. Paljon ei tarvitse sanoa, kun se vähäinenkin kertoo kaiken. Pidin kovasti kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en osaa sanoa, pidinkö vai enkö. Ehkä en, vaikka tunnistan kyllä taitavan kirjailijan ja sanankäyttäjän. Tässä oli jotain minulle liikaa.

      Poista
  2. Mulle Jääkansi oli todella pakahduttava lukukokemus.Tottahan se on, että Hauru kirjoittaa todella synkästi, eikä tästä kirjasta mitään toiveikasta ole edes väkisin kaivettavissa. Olen lukenut kaikki Haurun kirjat ja eniten olen pitänyt tästä ja Tyhjien sielujen saaresta. Novelleista en ole oikein välittänyt, mutta nämä pienoisromaanit ovat hienoja kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyhjien sielujen saari pitääkin laittaa lukulistalle. Ihastelen kyllä näin tiivistä kerrontaa, sitä harva hallitsee. Mutta jokin siinä toivottomuudessa oli liiallista, sen merkitys livahti sormieni ohi.

      Poista
  3. Minäkin pidän Maijan tavoin Haurun pienoisromaaneista enemmän kuin novelleista.

    Hauru on kertonut, että Jääkansi pohjautuu hänen mumminsa elämään, suomalaista historiankirjoitusta siis tämäkin.

    Minulla tarinan kauheus ei haittaa, kun kieli on kaunista. Jääkansi on samalla tavalla kaunis kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä puolestani löysin kauneuden kielestä, mutten kokonaisuudesta. Tässä oli liian kauheat kehykset, inhorealismi ei taida olla minun juttuni. Nälkävuosi on ehdottomasti hienoimpien kirjojen listallani, siinä oli enemmän tasapainoa minun makuuni, vaikka onhan sekin pitkälti toivoton tarina.

      Poista
  4. Tämä oli kyllä kirjana aika raaka pala minullekin, kauneutta en siitä millään tavalla löytänyt. Tavallaan tosiaan tunnistan kuitenkin hienouden, ja olen iloinen, että näinkin vaihtoehtoinen kirjallisuus F-ehdokkaaksi nousee, ei todellakaan mikään helpoin teos! Harmittaa tavallaan etten nähnyt sen inhorealismin läpi lainkaan, Marjatan yllä mainitsemassa Nälkävuodessa oli sentään jollain tapaa edes pientä yhteiskuntakriittisyyden poikasta "keventämässä" tunnelmaa, tässä ei oikein sitäkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin harmittaa, että jokin harasi vastaan kokonaisuudessa, eikä aivan päästänyt lävitseen. Ehkä en olekaan niin raju mimmi kuin luulen, ja tarvitsen edes ripauksen valoa ja lämpöä, haha. Tämä tarina on tosiaan hyvin pitkälti kertojansa tarina, eivätkä esimerkiksi taustavoimat nouse niin suuresti esiin. Lastensuojeluviranomainen vain käväisee, muttei tartu toimeen ja sodan kauhut otetaan annettuina Pahan romahduttajina. Mielisairaalan toimintakin tuntuu kilpistyvän kertojaa kohtaan kääntyväksi kurjuudeksi.

      Poista
  5. Jääkansi taitaa tarjota niin kylmää kyytiä, että sitä on luettava kintaat kädessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sangen hyvä määritelmä. Tämä ei tosiaan ole mitään pehmoisenlämpöistä hyvänmielen lukemista.

      Poista
  6. Kylmäävä on hyvä sama kuvaamaan Jääkantta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, mitään lämpöä ei ole luvassa, eikä toivon kipinääkään. Se oli minulle liikaa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!