 |
| Kuva: Johannes Wilenius |
Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä.
Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.
 |
| Kuva: Johannes Wilenius |
Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.
Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.
Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.
Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.
Peer Gynt
Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen
Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.
 |
| Kuva: Johannes Wilenius |
Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.
Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.
 |
| Kuva: Johannes Wilenius |
Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.
Peer Gynt
Ryhmäteatteri
Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen
Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!