1. maaliskuuta 2015

Monenlaisia merkkipäiviä

Minä ja isi vuonna 1988.

Maaliskuun alkupuoli on monin tavoin merkityksellistä aikaa. Kevät on ensinnäkin alkamaisillaan. Valoa on jo paljon, ainakin paljon enemmän kuin vielä hetki sitten. Talvi alkaa taittua ja häipyy vähitellen taas moneksi onnelliseksi kuukaudeksi.

Muutaman päivän päästä juhlin 30-vuotissyntymäpäiviäni: virallisesti jo viikolla, varsinaisesti sitten viikonloppuna. Monella kaverillani on myös näillä main synttärit, ja olemmekin useamman kerran yhdistäneet juhlahumua eri tyyppien kanssa. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina on luvassa ei enempää eikä vähempää kuin 90-vuotisjuhlat. Sitä odotellessa en ehkä pysy ihan housuissani.

Maaliskuun alku on siinäkin mielessä tärkeä tai koskettava aika, että se muistuttaa minua menetyksestä. Itse asiassa tarkalleen tänään on tullut kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun isäni kuoli tapaturmaisesti. En tiedä, onko tasavuosilla niinkään väliä, mutta kyllä se joka vuosi mietityttää. Ehkä tänä vuonna erityisesti.

Vanhemman menettäminen lienee lähes aina aika traaginen asia, etenkin jos se tapahtuu, kun on itse vielä lapsi tai nuori. En kyllä koskaan unohda sitä, kun äiti joutui uutisen minulle kertomaan. Lapsen mieli on toisaalta kuin suojakilpi. Paljon ymmärtää, mutta vielä enemmän jää sillä hetkellä ymmärtämättä, odottamaan myöhempää aikaa. Arki vie kyllä mukanaan: koulu, kaverit, päivittäiset rutiinit. Ja mielettömän paljon on kiinni siitä, kuinka toinen huoltaja ja muu tukiverkosto pystyvät tilanteen hoitamaan.

Koska aikaa on kulunut jo niin paljon, ei asia ole enää mielessäni juurikaan. Se on osa meidän perheemme elämää ja historiaa, asia, jota ei voida mitenkään muuttaa. Joskus olen kokenut saavani osakseni sääliä, mitä en ole kyllä ikinä halunnut pyytää. Hienotunteisuus ei luonnollisesti ole kaikkien ihmisten vahvuus, ja joskus onkin tuntunut siltä, että eivätkö nuo koskaan lopeta tuota voivottelua ja kauhistelua. Elämäähän se on, kuolemakin.

Näin aikuisena on tullut mietittyä aika paljonkin sitä, mikä kaikki olisi ehkä toisin, jos isäni ei olisikaan kuollut. Millainen hän olisi? Miten tulisimme toimeen? Mistä asioista ajattelisimme samoin? Milloin olisimme riidoissa? Olisiko isä hyväksynyt valintani? Olisiko hän niistä ylpeä?

Käsitykseni isästäni on tietenkin lapsen, eikä se kerro siitä, millainen ihminen hän oikeasti oli. Toisaalta niin on ihan hyvä. Olen saanut pitää muistoni juuri sellaisina kuin ne ovat, ja ne ovat hyvät. Olin melkoinen isin tyttö.

Sekin on saanut pohtimaan, olisinko sitä edelleen, jos asiat olisivat toisin. Se kuva, jonka olen vähitellen myöhemmin rakentanut eri lähteistä, on kokonaisempi kuin varsinaiset muistoni. Isä ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen. Itsepäinen ainakin. (Olenko minäkin? Ehkä.) Hän oli kaupallisen alan ja tietokoneiden asiantuntija: olisikohan minusta voinut tulla hänen kannustamanaan vaikka koodari? Linda Liukas ennen Linda Liukasta? Startup-yrittäjä? Jotain ihan muuta kuin olen nyt?

Mahdollisuuksia on äärettömästi. Parasta ja pahinta niissä on se, etten koskaan saa tietää. Voin kuvitella kaiken mahdollisen, mutta kuvitelmaksi kaikki myös jää.

Kun nykyään kohtaan tapauksia, joissa lapsi tai nuori menettää toisen vanhempansa, minut täyttää suuri suru ja hellyys. En enää sure itseäni ja meidän perhettämme, mutta vaikka hyvin on mennyt, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan sitä menetystä. Vaikka sehän ei tietenkään ole minusta kiinni. Sen sijaan mieleni tekee vain halata ja vakuuttaa, että siitä selviää. Ihan varmasti.

Näin kolmenkympin pian täyttyessä mielessä pyörii monenlaisia asioita. Olenko tyytyväinen elämääni? Haluaisinko jonkin olevan toisin? Mitä olen valmis tekemään muutoksen eteen? Minkä haluan pysyvän?

Pakko on todeta, että näin on aikalailla hyvä. Se, minkä ehkä haluan muuttaa, on pitkälti itsestäni kiinni. Tuleva ei pelota: sen sijaan se kiehtoo. Ei pidä jäädä paikoilleen, jos haluaa liikkua. Jos ei halua liikkua, pitää pysähtyä. Yksinkertaista.

Että ihan hyvin tälle isin tytölle on käynyt, vaikka aivan toisinkin olisi voinut mennä.

43 kommenttia:

  1. Voi Suketus mikä teksti, kiitos kun jaoit tämän. Minulle tammikuun puoliväli on aina vuoden vaikeinta aikaa, tänä vuonna tuli 12 vuotta siitä, kun isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Tiedätkö, olen kelaillut viime aikoina ihan samoja juttuja. Minun kuvani isästäni on hiukan vanhemman, 15-vuotiaan teinin kuva. Olen onnellinen siitä, että sain tuntea isäni niinkin kauan, ehdin vähän jo oppimaan sitä, millainen hän oikeasti oli ihmisenä. Minua lohduttaa kovasti se, että olen tajunnut minussa olevan valtavasti samaa kuin hänessä ja että tiedän miten ylpeä hän olisi minusta nyt, minun valinnoistani elämässäni. Tuo ihmisten tilannetajun puute, kauhistelu, on tuttua minullekin. Niin isoa traumaa kannan tapahtumasta, olin itse paikalla, että suhtautumiseni onnettomuuspäivään on edelleen kuin sillä 15-vuotiaalla ja se vaikuttaa valitettavasti myös siihen, miten muistan isän.

    Menipähän synkäksi tämäkin kommentti, ei ollut tarkoitus käyttää kommenttiboksia terapiaistuntona ;) Kuluva aika ja ikä auttaa ymmärtämään myös menneitä tapahtuja, antaa etäisyyttä, ja se on lohduttavaa. Tekstisi loppu on niin kaunis ja samaistun siihen nyt kovasti, ehkäpä vielä paremmin sitten, kun itselläkin kolkuttelee 30 mittariin parin vuoden kuluttua. Hurjasti onnea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marile, olen pahoillani sinun tilanteestasi. Ei ihme, että siitä on jäljellä trauma ja suhtautuminen on vaikeaa. Ei kenenkään pitäisi joutua tuollaiseen. Kuluvat vuodet tuovat lohtua, vähitellen, hitaastikin, mutta joka tapauksessa. Oma suhtautuminenkin varmasti vielä jossain vaiheessa hellittää hieman helpommin käsiteltäväksi. Voimia!

      Poista
  2. Halaus, Suketus. En osaa kommentoida mitään järkevää, mutta kirjoitit hyvin, kauniisti ja koskettavasti. Luulen, että isäsi olisi sinusta todella ylpeä. Mitä sinua tunnen, niin olet kertakaikkisen fiksu, sopivan omapäinen ja sinulle on käynyt kyllä oikein hyvin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja, kauniisti sanottu. Minustakin tuntuu, että ihan hyvin tässä kuitenkin on käynyt.

      Poista
  3. Hieno teksti, en voi muuta kirjoittaa.

    Voimia ja onnea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke. Harkitsin pitkään, kirjoitanko ollenkaan, mutta nyt tuntui siltä, että haluan.

      Poista
  4. Kiitos tästä tekstistäsi, rutistan sinua mielessäni tällä hetkellä lujasti, kuin myös sinua Marile!
    Tässä kuussa tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isäni joutui vakavaan onnettomuuteen. Hän jäi henkiin ja olen siitä hyvin kiitollinen. Ja koska olen yli 30, en voi mitenkään verrata tapahtumia toisiinsa. Mutta viimeisen vuoden aikana olen miettinyt paljon isäsuhdetta ja havainnut sen suuremmaksi asiaksi kuin mitä aiemmin olen osannut ajatella.
    Kirjoitit, että olit isän tyttö ja olet sitä varmasti vieläkin. Ehkä juuri ne tärkeät ensimmäiset vuodet isän kanssa ohjasivat sinut tälle polulle. <3
    Onnea syntymäpäivänäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Amma. Läheisten onnettomuudet ja vaaran paikat ovat säväyttäviä hetkiä. Moni asia on hurjan pienestä kiinni: onneksi sinun isäsi selvisi. Isäsuhde on kyllä mielettömän tärkeä juttu, niin pojille kuin tyttärillekin. On julmaa, jos se katkeaa kesken.

      Poista
  5. Hieno, koskettava teksti. Ja niinhän se on, että kuolemakin on osa elämää. Pakko se on hyväksyä, sillä niin monta sitä usein joutuu elämänsä aikana menettämään. Oman isän menetys nuorena on tietenkin aivan oma lukunsa.

    Hauskoja 90-vuotis pippaloita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. En usko, että menetyksiin koskaan tottuu, mutta ne kuuluvat elämään. Toisaalta kun on nuorena menettänyt jonkun läheisen, kasvaa huomaamattaan hieman suurempiin mittoihin. Tietää jo, miltä se tuntuu, eikä ensimmäinen iso menetys aikuisena ehkä shokeeraa ihan niin paljon.

      Kiitos!

      Poista
  6. Hieno, koskettava teksti, ja niin paljon tuttuja ajatuksia ja tuntemuksia. Minäkin olin isin tyttö, ja minun isäni kuoli myös äkisti ja yllättäen - siitä tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta, olin itse silloin viidentoista. Vaikka vuosia on kulunut, mietin isää (ja samalla kai juuriani) yhä paljon. En laillasi ehtinyt koskaan muodostaa hänestä muuta kuin lapsen ja nuoren mielikuvan, enkä koskaan ehtinyt todella tuntea isääni ihmisenä. Olen miettinyt paljon juuri samoja asioita: Millainen isä oikeastaan oli? Millainen hän olisi nyt? Millaiset välit meillä olisi, ja olisiko isä ylpeä siitä millainen minusta on tullut? Samaten olen miettinyt sitä, minkä suunnan oma elämäni otti isän kuoleman myötä: päädyin sairaanhoitajaksi aika pitkälti juuri isän kuolemasta johtuen, ja mietin aina joskus mikä minusta olisi tullut, jos isä olisi elänyt. Luultavasti olisin pyrkinyt yliopistoon. Mutta niin kuin sanot, näitä asioita emme saa koskaan tietää.

    On ollut lohdullista huomata omasta kokemuksesta, miten läheisen kuolemasta oikeasti voi päästä yli. Miten suru muuttuu vuosien myötä pehmeämmäksi ja haaleammaksi, osaksi itseä ja jokapäiväistä elämää. Miten on mahdollista selviytyä ja päästä eteenpäin, miten elämä todella kantaa. Ja miten muistot kulkevat aina mukana. En enää yhtään muista, miltä isäni ääni kuulosti, tai miten hän nauroi, mutta muistan hetkiä: itseni ihan pikkuisena nukkumassa päiväunia isän vatsan päällä, tai isäni opettamassa minulle pesäpalloa.

    <3 sinne. Hyvät meistä tuli, ilman isien läsnäoloakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossittelu on samaan aikaan turhaa ja hurjan tärkeää. Sitä tulee miettineeksi paljon itseään, perhettään ja taustojaan. Mikä olisi toisin JOS. Väistämättä identiteetti muodostuu toisenlaiseksi kuin ilman menetystä. Valinnat ja suunnat voivat tosiaan muotoutua hyvinkin toisenlaisiksi, kuin JOS.

      Minäkin ajattelen niin, että omat kokemukset tuovat lohtua, etenkin mitä kauemmin aikaa niistä kuluu. Se on tuonut väistämättä eräänlaista kypsyyttä ja elämänasennetta, jota muilla ei ole. Samoin muistojen tärkeys on merkittävässä roolissa. Olisinkohan minäkään päätynyt opiskelemaan historiaa, ellen pitäisi muistoja ja muistamista niin tärkeänä...? Ken tietää.

      Niin tuli, oikein hyvät. :)

      Poista
  7. <3

    Sanoja en löydä, mutta yritän silti:
    Todella kaunis ja koskettava teksti.
    Halaus ja voimia raskaaseen päivään, sekä onnea syntymäpäivän kunniaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maija. Aina ei tosiaan ole sanoja. En minäkään ole isäni kuolemaa kovin paljon sanoittanut vuosien aikana. Vähitellen sitä on valmis siihenkin.

      Poista
  8. Kirjoitit lämmöllä elämänkokemuksistasi. Elämänkohtalot ovat usein ennalta aavistamattomia.
    Iloa ja valoa kevääseen.

    Onnittelut syntymäpäivän johdosta !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anonyymi. Toisaalta onneksi emme aavista läheskään kaikkea. Muuten pelottaisi liikaa.

      Poista
  9. Kiitos hienosta postauksesta. Toivottavasti erityisesti joku, jolle asia on juuri nyt lähellä, lukisi sen ja saisi siitä voimaa. Ja paljon onnea syntymäpäivänäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se olisi minulle ilo, jos niin kävisi. Tiettyjä asioita ei varmaan voi oikein ymmärtää ilman omaa kokemusta. Kiitos!

      Poista
  10. Surua on vaikea pukea sanoiksi, mutta sinä osasit sen tehdä. Isät ovat tärkeitä ja aina sydämessä ja meissä. Vanhemman menetys lapsena on suuri menetys, mutta elämälläsi osoitat, että siitä voi selvitä.

    Tuo kuva on aarre ja kertoo läheisyydestänne. Siinä on paljon rakkautta, joka on varmasti kantanut sinua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi menetyksistä voi selvitä, ja suurin osa ihmisistä niin tekeekin. Kipeää se voi tehdä, mutta ihminen on vahvempi kuin luuleekaan.

      Onneksi meillä on otettu aika paljon valokuvia, kun olin lapsi. Muitakin aarteita on tallessa. Ne ovat todella tärkeitä.

      Poista
  11. Kirjoitat niin hienosti, voi että. En osaa sanoa tähän mitään järkevää, mutta toivotan kaikkea hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jonna. Sehän juuri riittää. :)

      Poista
  12. Hieno kirjoitus elämästä ja isästäsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, MrRainfold. Joskus pitää vaan antaa mennä, vaikka liika henkilökohtaisuus myös epäilyttää.

      Poista
  13. Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi. En ole itse menettänyt isääni, mutta eräs sairaus vie häntä koko ajan pikkuhiljaa etäälle minusta ja elämästä.

    Tuleva pelottaa, mutta pidän mielessäni viimeiset lauseesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämpimiä ajatuksia sinulle, Laura. Menetys on aina iso juttu. Hidas luopuminen on varmasti raskasta, sillä omat ajatukset ja tunteet ehtivät "muhia" niin pitkään väistämättömän edessä.

      Älä pelkää <3

      Poista
  14. Tämä oli todella koskettavaa. Laittoi ajattelemaan sitä, kuinka onnekas olenkaan, että minulla on isäni. Kiitän ihan sydämestäni tästä tekstistä. Rakkautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muista halata isääsi tänään(kin). ;) Kiitos, Ellen.

      Poista
  15. Kaunis, herkkä teksti. Liikutti.

    En osaa sanoa enempää kuin: <3

    VastaaPoista
  16. Ymmärrän hyvin tuntemuksesi, Suketus. Otan osaa.
    Oma isäni kuoli kaksi vuotta sitten maaliskuussa. Hän eli pitkän iän. Äitini sen sijaan kuoli äkkikuoleman jo 1963 minun ollessani 13-vuotias, ja isoveli kuoli siitä kahden vuoden päästä liikenneonnettomuudessa. Nuoruuteni oli hyvin traumaattista aikaa. Nyt kaikki tuo on minulle kuin jotain luettua tarinaa, ei koettua.
    Marilelle tekee mieli sanoa, että se menee ohi. Muistot muuttuvat tarinaksi. Minä näin, miten äitini kaatui puuliiterin eteen ja juoksin sisävaatteissa kilometrin lumista tietä naapuriin puhelimeen. En muista miltä se tuntui. Se voisi olla yhtä hyvin jonkun toisen tarina. Osuin myös veljeni kuoleman lähelle, kun potkuttelin potkukelkalla ja minulle huidottiin tielle pysähtyneen auton luota, että äkkiä nyt kotiin kertomaan, veli on tuossa ojassa mopoineen. En muista siitäkään mitään, tiedän vain, että niin tapahtui. Ihmisen mieli suojaa tuomalla unohduksen liian vaikeiden tunteiden päälle, ja aika todella parantaa, se ei ole klisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja vielä unohtui sanoa, että kuva on aivan ihana tunnelmakuva.

      Lapsuuden muistoihin jääneet henkilöt saavat kultapölyä päälleen. Minun muistoissani - sen vähän mitä muistan - äitini on melko täydellinen.

      Poista
    2. Ihan totta. Kokemuksista alkaa tulla tarina, joka voisi periaatteessa olla kenen tahansa. Olen pahoillani sinun osaksesi tulleista kokemuksista. Rankkoja juttuja. Mutta kyllä ne vahvistavat omalla tavallaan ihan väistämättä. Ja tarinoillakin on oma voimansa, kuten me kirjatoukat hyvin tiedämme.

      Niinpä, eipä minunkaan muistoissani juuri kolhuja ole. Ja ihan hyvä niin.

      Poista
  17. Yritän kuvitella miltä tuntuisi menettää rakas lähimmäinen. Pahalta. Vaikka joudunkin nyt olemaan kolme kuukautta erossa omasta isästäni, ja ero oli surkea, ei se vedä lähellekään vertoja lopulliselle menetykselle. Hyvä, että siitä voi kuitenkin selviytyä vähitellen ja jatkaa elämää.

    Onneksi olet pärjännyt! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä kokemus, jota ei soisi kovin nuorena kohtaavan. Mutta menetyskin kuuluu elämään, väistämättä. Tsemppiä teidän perheellenne!

      Poista
  18. Sinulla 20 vuotta, minulla 2 vuotta. Voi sinua, kirjoitit kauniisti <3 En kykene nyt sanomaan muuta. Onnea vielä syntymäpäivän johdosta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Villis. Lämpimiä ajatuksia sinulle.

      Poista

Kiitos kommentistasi!