Venäjällä vankilassa

Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta
Suomentaja: Jukka Mallinen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
113 s.
Tjuremnye ljudi (2014)

Arvostelukappale.


Mihail Hodorkovski on venäjänjuutalainen liikemies, öljy-yhtiö Jukosin entinen johtaja ja pääomistaja, joka pidätettiin vuonna 2003 ja tuomittiin veronkierrosta yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen. Vuonna 2010 käytiin uusi oikeudenkäynti, jossa tuomiota jatkettiin 14 vuodella – syynä talousrikokset.

Hodorkovski suoritti tuomiotaan niin vankilassa kuin vanki- ja työleireillä Itä-Siperiassa ja Karjalan tasavallassa. Amnesty International katsoi hänet poliittiseksi vangiksi. Hodorkovskin oikeudenkäynneistä ja tuomioista valitettiin Haagiin useita kertoja. Joulukuussa 2013 presidentti Putin armahti Hodorovskin, joka siirtyi välittömästi Saksaan ja sieltä Sveitsiin, jossa oleskelee viisumin turvin.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta on tiivis teos. Se sisältää Hodorovskin muistoja, eräänlaisia lastuja, vankila- ja työleiriajoilta. Lisäksi suomalaisessa painoksessa on mukana kaksi Hodorovskin vapauduttuaan pitämää puhetta sekä suomentaja Jukka Mallisen jälkisanat.

Kirja ei ole pitkä, mutta se on raskas. Hodorovskin tekstit ovat lyhyitä ja tiiviitä, mutta niitä lukee ahdistusta kokien. Arki venäläisessä vankilassa on selviytymiskamppailua, jossa sosiaalisilla suhteilla ja vankien välisellä hierarkialla on valtava merkitys. Yhtä tärkeää on osata tulla toimeen vartijoiden ja läpimädän byrokratian kanssa. Harva selviää kuivin jaloin ja ilman arpia.

Joidenkin arvioiden mukaan joka kymmenes venäläinen mies istuu jossain elämänsä vaiheessa vankilassa. Se on järkyttävän paljon. Tuomiot ovat osin mielivaltaisia, pienestä näpistyksestä voi saada vuosikausia linnaa ja sopivasti ohikulkenut voidaan tuomita, jos paikallisen miliisin tai tuomarin on saatava vielä puuttuva ruksi suorituksiinsa. Toisaalta on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kuin vankila, ja jotka eivät kykene näkemään elämää sen ulkopuolella. On sama, istuuko kaltereiden takana vai onko katuojassa – vapautta ei kuitenkaan ole.

Hodorkovski ei ehkä kirjallisilla kyvyillään jää maailmanhistorian lehdille, mutta tässä kirjassa sisältö painaa muotoa enemmän. Katkeruus, jota Hodorkovski väistämättä tuntee, ei tihku lukijan niskaan, vaan sen sijaan tarjolla on kyynisen tarkka näkemys venäläisestä yhteiskunnasta 2010-luvulla sisältä päin kuvattuna. Hodorkovski kertoo vankilassa kohtaamistaan ihmisistä: narkkareista, varkaista, aids-potilaista, nuorista, perheensä hylkäämistä, vasikoista, rotista ja aina uuteen keikkaan valmiina olevista elämäntaparikollisista. Vankilaan on päädytty hyvästä syystä, ilman syytä, tyhmyyttään, vahingossa tai puhtaan mielivaltaisesti. Tässä järjestelmässä kukaan ei voi lopulta olla varma mistään.

Uusia muistelmia kuolleesta talosta saa miettimään, kuinka onnekas on saanut olla syntyessään himpun verran Venäjästä länteen. Myönnän olevani varsin ennakkoluuloinen itänaapuriamme kohtaan, sillä vaikka olen matkustanut Venäjällä kolmesti, en ole päässyt yhtään kärryille siitä, millainen kulttuuri rajan takana elää, oikeasti, tavallisten venäläisten arjessa. Se kuva, joka minulla on, on mediasta peräisin – eikä se ole kovin kaunis. Toimiva, oikeudenmukainen yhteiskunta, korruptoitumaton oikeusjärjestelmä, kansalaisten tasa-arvoinen kohtelu ja ihmisten tasavertaisuus lain edessä ovat asioita, joita Venäjällä saadaan odottaa vielä kauan.

Mihail Hodorkovski on nyt vapaa mies, joskin pakotettu asumaan poissa kotimaastaan (jonne hän ei kenties edes haluaisi palata). Hän ei enää pyri liike-elämään eikä halua politiikkaan, mutta yhteiskunnallista vaikuttamista hän jatkaa. Etenkin kirjan viimeiset tekstit, kaksi keväällä 2014 pidettyä puhetta, kertovat omalta osaltaan valitettavan ajankohtaisista ilmiöistä ja kriiseistä, joissa maailma tällä hetkellä väistämättä on, ja joita kenenkään ei pitäisi yrittää ohittaa olankohautuksella.