Asemalla jaettiin eilen erään suomalaisen elintarvikeyrityksen uusia keksejä kätevissä näytepakkauksissa: ohikulkijoille iskettiin käteen kolme yksittäispakattua kahden keksin paria. Samanlaisissa ne kuulemma myydään kaupossa: pahvilaatikko, jonka sisällä on erikseen pakattuja keksejä. Jotta rapeus säilyisi. Voi hyvänen aika.
Kaikki ovat vielä hengissä, joskin mummin tilanne on edelleen vakaan huono. Mitään radikaalia ei ole tapahtunut. Menen huomenna jälleen katsomaan, josko mummi tällä kertaa eläisi tässä päivässä. Viimeksi en voinut estää itkua tulemasta, kun ennen niin topakka nainen on yhtäkkiä vaipossa ja lääkepöllystä sekaisin sairaalasängyn nostettavien reunojen takana ja luulee voivansa lähteä hakemaan kaivolta vettä. Onneksi mummi ei huomannut eikä tajunnut, miksi itkin. Äiti kyllä, ja soitti huolissaan vielä kotimatkalla. Oletko kunnossa?
Jotenkin silti on niin raastavaa tuntea, kuinka rakkaus säilyy. Mummi kyseli poislähtiessämme huolissaan, nukkuuko hän nyt sitten minun vai veljeni kanssa ja pärjäämmekö varmasti. Olimme siis lapsia jälleen, mummolassa tai mökillä. Mummin silmäteriä, eihän hänellä ketään muitakaan ole.
Olisi pitänyt tehdä ja olla läsnä niin paljon enemmän silloin, kun se vielä oli oikeasti mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!