Olen viime päivinä miettinyt, mikä ero on itsenäisyydellä ja yksinäisyydellä.
Olen tottunut pitämään itseäni itsenäisenä naisena, joka ei pienistä säiky, eikä ainakaan tarvitse ketään toista ihmistä täysipainoiseen elämään - noin välttämättä ainakaan. Tähän tulokseen minut on pakottanut nyt viidettä vuotta jatkuva kaukosuhde, joka ei anna vaihtoehtoja. Tietenkin voisin valita olla ilman sitä, mutten halua. Tosin viime aikoina olen miettinyt, onko se kaiken tämän arvoista. Jos ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, vaikka seurustelee, eikö se ole merkki siitä, ettei seurustelu täytä sille asetettuja toiveita? Jos täytyy tarkkaan harkita, uskaltaako ehdottaa jotain, sanoa jotain, soittaa, pyytää, toivoa... eikö sekin oli merkki jostain muusta?
Vastapainona epäilylle toimii joidenkin ystävien seurustelusuhteiden tarkkaileminen. En minä ihan sellaistakaan halua, ettei voi mitään tehdä ilman sitä toista. Millaista elämää sekään on, jos kaikessa pitää ensin kysyä toiselta, varmistaa, sovitella, tehdä kompromisseja? En minä ole valmis ottamaan huomioon jotakuta muuta koko ajan, ainakin uskoisin niin. Viihdyn ihan hyvin yksinkin, kunhan yksinäisyys ei kasva liian suureksi. Se onkin suurin ongelma. En enää halua olla näin yksinäinen. En halua olla se ylimääräinen pyörä hyvin toimivassa koneessa, koska poikaystäväni ei tule mukaan. En halua kadehtia niitä, joiden suhteet ovat tasapainoisia ja antavat kummallekin osapuolelle yhtä paljon. Minä haluan elää samalla lailla.
Uskoni siihen, että ihminen voi olla itsenäinen olematta yksinäinen, alkaa vähitellen horjua. Pelottavinta on se, etten tunne itseäni enää. Ennen tunsin. Uusia ajatuksia ei kuitenkaan voi estää.
Voisinko elää toisinkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!