Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén on vakuuttanut minut sympaattisella mutta särmikkäällä tyylillään kirjoittaa niin lyhyttä kuin pitkääkin proosaa. Uusin suomennettu novellikokoelma on nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin ja se jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa ansiokkaasti.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joita yhdistää muutos. Henkilökaarti on laaja, tapahtumapaikat vaihtelevat Atlantin ylittävältä lennolta Japaniin ja kotoisaan Suomeen. Useimmiten Lindénin novelleissa ollaan tavalla tai toisella matkalla, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Ja entä kun pääsee perille, mitä sitten tapahtuu? Vai onko "perillä"-nimistä paikkaa olemassakaan?

Ei hääppöinen aviomies on tunnelmaltaan tragikoominen ja viestiltään vahva: elämää on elettävä nyt, ei sitten joskus, sillä tielle voi tulla monenlaisia mutkia järjestelmällisestä suunnittelusta huolimatta. Päähenkilö rouva Hayasaka on päätynyt järkevään avioliittoon japanilaisittain. Hänen puolisonsa tekee pitkää päivää toimistossaan ja rouva Hayasaka puolestaan keskittyy kodin hoitamiseen ja kotirouvan elämän haasteisiin. Hän päättää kuitenkin, että oman elämän vuoro on sitten, kun kymmenen vuotta vanhempi puoliso jää lopulta eläkkeelle. Silloin rouva Hayasaka muuttaa Suomeen ja perustaa suomalaisen ystävänsä kanssa japanilaisen ravintolan! Muutto lopulta tapahtuukin, muttei aivan siinä muodossa kuin rouva Hayasaka suunnitteli. Novellin suurin ansio on sen ihastuttavan ilkikurinen tunnelma, joten peukutan novellia sävy-kategoriassa Novellihaaste 2:ssa.

Valencianassa filippiiniläis-suomalainen perhe matkustaa filippiineiltä kotoisin olevan vaimon sisarten luokse Japaniin. Matka paljastaa kaikista perheenjäsenistä uusia puolia, ja ennakko-oletukset saavat kyytiä vauhdilla tai hieman hitaammin. Matkan aikana ylitetään niin kielimuureja kuin sukulaisuussuhteiden kitkoja. Islantilaisen Eyjafjallajökull-tulivuoren yllättävä purkautuminen sotkee matkaa omalta osaltaan. Pinnan alta löytyy paljon.

Lentäjän poika aiheutti minussa suurta haikeutta. Stuerttina työskentelevä Henrik on tottunut olemaan liikkeessä. Hän pitää hotellien hiljaisuudesta ja anonyymiudesta ja siitä, että siteet muihin ihmisiin ovat löyhiä. Kun Yhdysvaltojen lennolle osuu yksin matkustava pikkupoika, Henrik huomaa yllätyksekseen kiinnostuvansa huomattavan paljon vieraan ihmisen elämästä. Ehkä hän oppii muutenkin uusia asioita itsestään ja siitä, miten suuri vaikutus nopeasti ohimenevilläkin kohtaamisilla voi olla.

Keskustelukurssi on veikeä toisilleen vieraiden kulttuurien kohtaaminen. Suomen kielen keskustelukurssilla novellin venäläistaustainen kertoja kohtaa puolalaisen nunnan, Teresan, joka tekee häneen lähtemättömän vaikutuksen. Kurssin jatkuessa he oppivat paljon toisistaan, taustoistaan ja valinnoistaan. Novelli on hersyvä, Teresa on mainio hahmo, eikä kertoja peittele kiintymystään tuohon salaperäiseen nunnaan.

Anastaja on kertomus helsinkiläisestä Matti Pellonpäästä, joka liimaa öisin rasistisia tarroja lyhtypylväisiin, ihmettelee aikuisen tyttärensä edesottamuksia maailmalla ja on ikuisesti katkera kuuluisalle kaimalleen, jonka kokee anastaneen itseltään nimen lisäksi paljon muutakin. Matilla on kuitenkin vielä paljon kohdattavaa edessään, ei vähiten, kun Norjassa tapahtuu terroriteko, ja Matin tytär puolisoineen on vaarassa. Hieno novelli muutoksesta ja erilaisuuksien törmäämisestä.

Lindénin novelleissa ihmisiä kuvataan lempeydellä mutta silti tarkkanäköisesti. Kaikissa meissä on heikkoutemme, sellaiset piirteet, jotka mielummin jättäisimme muille näyttämättä. On kuitenkin tilanteita, joissa omat suunnitelmat pettävät ja on toimittava vaiston varassa, eri tavalla kuin tekisi mieli.

Lindén on itse maahanmuuttaja, joten hänellä on vahva ymmärrys vierauden tunteesta, muutoksesta ja tuntemattoman kohtaamisesta. Rakkaus kolmeen appelsiiniin kuvaa ihmistä vahvuuksineen ja heikkouksineen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Tuntemattoman äärellä opimme väistämättä uutta itsestämme ja maailmasta ympärillämme. Sen opin hyöty on mittaamaton.


Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
210 s.
Valenciana (2016)

Arvostelukappale.

____________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, KosminenK

Haasteet: Muuttoliikkeessä (maahanmuutto Suomeen), Suomi(ko) 100 (maahanmuuttajat), Novellihaaste 2.

Ihastuksia ja vipinöitä särmällä ja ilman

Luin lyhyen ajan sisällä kaksi nuortenkirjaa, joissa ihastuminen ja ihmissuhteet nousivat olennaiseen rooliin. Poikkeuksellisesti niissä ei myöskään ollut minkäänlaisia fantasian, scifin tai spefin elementtejä, joten siksikin tuntuu luontevalta hieman vertailla niitä toisiinsa. Onko muuten niin sanottua realistista nuortenkirjallisuutta julkaistu viime aikoina juurikaan? Tuntuu, että lähes kaikessa on jotakin realismin rajoja venyttävää mukana – vai onko näkökulmani jotenkin vajavainen? Ehkä se on. Toisaalta mitä nyt olen nuorten kanssa jutellut, juuri sellainen luettava heitä tuntuu kiinnostavankin, joten mikäs siinä. Itse kuitenkin kaipaan ajoittain ihan tavallista elämää, kirjoissakin.

Terhi Rannela on kotimaisia nuortenkirjailijasuosikkejani, hänellä on kirjoissaan freesi ote, eikä saarnaamiselle tai lässyttämiselle jää sijaa. Scarlettin puvussa on vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka kertoo Tuulen viemäätä ja Vivien Leighiä rakastavasta lukion tokaluokkalaisesta Viivi Lintusesta. Viivi pitää muotiin ja pukeutumiseen liittyvää blogia Scarlettin puvussa (jolla on muuten kahdehdittavan vilkas kommenttiosio!) ja odottaa innolla tulevia vanhojentansseja. Tai siis lähinnä hän ei muuta teekään kuin odottaa niitä.

Ongelmaksi vain muodostuu tanssipari: Viivin vuosikausia jatkunut on-off-suhde Akiin saa kesällä lopullisen pisteensä, kun Aki kihlautuu Olivian kanssa. Ihan tuosta vain! Viivillä riittää siis päänvaivaa. Akin ja Olivian kihlajaisjuhlissa Viivi koettaa saada asioita selvitettyä, mutta oikeastaan sotkee ne entistä pahemmin. Hän myös tapaa epäsuotuisissa olosuhteissa uppo-oudon pojan Rekon, joka vaikuttaa ärsyttävän omahyväiseltä ja itsevarmalta.

Kouluvuosi alkaa ja Viivin on ratkaistava tanssipariongelma. Reko paljastuu osapuilleen mukiinmeneväksi tanssipariksi, ja itse asiassa myös suhteellisen siedettäväksi deittailukumppaniksi. Silti Viivi ei voi olla katkeroitumatta, kun Akin ja Olivian yhteiselo vaikuttaa pelottavan vakaalta. Onneksi on blogi, ystävät Jessika ja Sara sekä ymmärtäväinen äiti ja mumma, teatteri-ihmisiä molemmat. Tosin lisästressiä aiheuttaa rakkaan kotitalon Villa Viisaan yllä leijuva uhka, sillä kaupunki suunnittelee sympaattisen puutalokorttelin jyräämistä maan tasalle kerrostaloalueen tieltä.

Vanhojentanssit lähenevät ja Viivi pyörittelee monenlaisia kuvioita yhtä aikaa. Miten käy, kun tanssiaispuvun nyörit on aika kiristää ja ihmissuhteet ovat solmussa pahemmin kuin koskaan?

Scarlettin puvussa on kepeä, vaivaton lukukokemus, joka solahtaa lukiolaisten elämään nikottelematta. Viivi on persoonallinen päähenkilö, jossa on samaan aikaan tiukkaa luonnetta ja itsekästä lapsellisuutta – sopivan ristiriitainen siis! Kirja on oiva kumarrus Tuulen viemään suuntaan, mutta auennee hyvin sellaisellekin lukijalle, joka ei ole tuota klassikkojärkälettä lukenut. Itse luin sen vasta tänä kesänä, joten viitteet löysivät maalinsa sangen sujuvasti tuoreiden lukumuistojen ansiosta.

Suosittelen ihmissuhdekuvioista, vanhojentansseista, lukiolaiselämästä ja elämänilosta nauttiville lukijoille.


Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
Otava 2011
208 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Saran kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Sallan lukupäiväkirja

Toinen haaviin osunut ihmissuhteisiin keskittyvä romaani on Hellevi Salmisen Hello, I love you. The Doorsin biisistä nimensä saanut kirja käsittelee homoseksuaalisuuden heräämistä ja ensimmäistä rakastumista.

Luukas ja Emmi ovat tunteneet pikkunatiaisista alkaen. Lukioikäisiksi ehdittyään välit ovat jo hieman viilenneet, vaikka yhteyttä pidetään paljon edelleen muun muassa uurperhekuvioiden vuoksi. Luukakselle Emmi on kuin sisko, mutta Emmi on puolestaan ihastunut Luukakseen.

Molemmat perheet viettävät juhannusta maalla, ja mukaan liittyy myös Luukaksen kummisetä ranskalaisen vaimonsa ja vaimon lukioikäisen pojan Danielin kanssa. Luukas huomaa olevansa ihastunut Danieliin. Kolmiodraama on valmis alkamaan.

Tai oikeastaan se on nimenomaan valmis jo, sillä eihän tilanteella ole mitään mahdollisuutta muuttua toisenlaiseksi. Luukas ja Daniel pitävät toisistaan, eikä Emmillä ole tilanteessa mitään tekemistä. Kesäloman vieton jälkeen Luukas ja Daniel pitävät yhteyttä, ja kun Luukas lähtee isänsä kanssa jouluksi Pariisiin, on mahdollisuus testata, kantaako kesäihastus pidemmälle.

Hello, I love you on nopeasti luettu, ja vielä nopeammin sen unohtaa. Kirjassa ja tarinassa ei ole oikeastaan mitään erityisen mieleenpainuvaa. Luukas on hahmona sympaattinen, mutta hänen isosta elämänmuutoksestaan ja identiteetin heräämisestä ei irtoa juuri mitään. Tarina on hyvin tasainen. Siinä on lyhyet luvut, nopeat vaihdokset ja ellei loppuvaiheen keskustelua isän kanssa lasketa, siinä ei ole juuri minkäänlaista draamaa, vaan kaikki on hyvin selvää alusta asti. Ohimenevä lukukokemus.

Siinä missä Terhi Rannelan romaanissa on jotain perhosenkevyttä, viihdyttävää ja tarttumapintaa, Salmisen kirja tuntuu silmien ohi vilistävältä mainoskatkolta. Ohut, helpostiluettava kirja saattaa houkutella hieman heikompia lukijoita luokseen, ja jos se siinä onnistuu, hieno juttu. Tarina olisi kuitenkin kaivannut aimo ripauksen lisää pippuria.


Hellevi Salminen: Hello, I love you
Otava 2013
126 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Notko, se lukeva peikko, Yöpöydän kirjat, Kirjaston kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Suomi(ko) 100 (seksuaalivähemmistöt)  

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä

Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja