Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen tuorein romaani Ihmettä kaikki on omaelämäkerrallinen tarina siitä, mitä on tapana rakkaudeksi kutsua. Se upottaa ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen mukaan perhe-elämän syövereihin, siihen iloon, suruun ja kauhuun, jonka toivottu raskaus ja perhekoon odotettu kasvu aiheuttaa. Samalla se kuvaa kaiken epävarmuutta ja arvaamattomuutta, niitä käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan.

On nelihenkinen perhe, jonka vanhemmat tekevät tiiviisti töitään kirjallisuuden ja uusien innovaatioiden parissa. Esikoinen on jo esimurkku, kuopus vielä päiväkoti-ikäinen. Kolmannen lapsen saaminen tuntuu käännekohdalta jollain tapaa, vielä yhdeltä uudelta alulta. Kun sitten raskauden komplikaatiot alkavat aivan liian varhaisilla viikoilla, vanhemmat joutuvat todella suurien päätösten eteen. Miten voi valita, kun kaikki valitseminen tuntuu väärältä? Miten uskoa tulevaan, kun kaikki ennusteet iskevät ilmat pihalle? Ja miten selvitä, kun oma lapsi kuolee ennen kuin on syntynytkään?

Toinen taistelukertomus alkaa siitä, kun uuden raskauden ilahduttamat ja samalla lähes hengiltä pelottelemat vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Siellä jos missä tuntee itsensä vieraaksi, väärään paikkaan eksyneeksi, toheloksi ja virheelliseksi. Ammattitaitoisen henkilökunnan ja koko ajan kehittyvän lääketieteen hoivissa on kuitenkin mahdollista kasvaa kohti jotain sellaista, jonka voi luottaa pysyvän ja voimistuvan. Hento ote vahvistuu, kun sille antaa aikaa.

Ihmettä kaikki on kirja, jonka lukemista en epäröinyt hetkeäkään, vaikka aihe tuntuu raskaalta ja suurelta. Ei minulla edes ole omakohtaista kokemusta, ei läheltä eikä kauempaakaan aivan näin rankasta alusta elämälle. Itkosen kerronnan myötä tuntuu, että elin monta elämää, monta sellaista tapahtumaa, joita tietää koko ajan tapahtuvan, mutta joiden eteen ei ole valmis aseettomana käymään.

Itkonen kirjoittaa paikoin raa'asti, paikoin hellästi. Aikuisen tunnerekisteri on opitun ja koetun kautta laaja, mutta mitä sitten tehdään, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi, eikä mikään riitä. Miten luottaa puolison kanssa jaettuun, kun tiet, ajatukset ja tunteet repeävät irti toisistaan valuen kauas koskemattomiin. Ja miten tukea lapsia, jotka eivät voi kaikkea ymmärtää?

Tätä romaania tuntuu karulta arvioida, niin henkilökohtainen se on. Kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla se on kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen. Pääosassa on kaikki, mikä tekee elämästä elämää ja kaikki, minkä elämä lopullisessa yksinkertaisuudessaan kattaa. Minä itkin jo sivulla 23, eikä se siihen loppunut. Ihmettä kaikki näyttää, miten vahvaa kaikkein hennoinkin on.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2018
294 s.

Arvostelukappale.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama

Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää