Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan

Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Tarinoiden taikaa, Aamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________

Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam Le: Merimatka

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin

Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin on kymmenen terävän novellin kokoelma, jonka lukeminen ilahduttaa novellinnälkäistä ja saa aikaan vinoa hymyä ja empivää empatiaa. Koistisen taito kirjoittaa persoonallisia ja uskottavia henkilöhahmoja on omaa luokkaansa: kaikkiin novellien ihmisiin on helppo uskoa.

Koistisella on myös vakaa tyyli tuottaa novelleihinsa uniikkia tunnelmaa. Novellit ovat kokonaisvaltaisia: rytmiltään, sävyltään ja käänteiltään eheitä ja selittelemättömiä.

Minä en tiedä mitä terveiset ovat tuo esiin Eerik-nimisen miehen, jolla on asperger ja jäätävän hyvä menestys pörssimeklarina. Mies harjoittelee sosiaalista kanssakäymistä saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaikka vaikeaa se totisesti on, kun ihmiset tuntuvat jättävän niin paljon tulkinnan varaa. Eerik päätyy mukaan luokkakokoukseen, johon ei edes halunnut mennä. "Tavallisesta" poikkeavan henkilön minäkerronta vie syvälle ja avaa uudenlaisen näkökulman.

Loitsutehtaan tilanne ja Boulder Dash pureutuvat teinielämään. Loitsutehtaan tilanne sijoittuu koulun päättäjäisjuhlaan, jonne Eero lähtee, vaikka mielummin odottaisi pelin latautumista ja uusien klaanilinnoitusten valloittamista. Bileet rannalla menevät, kuten kymmenet ja sadat teinibileet ennen ja nyt. Hölmöillään, uhotaan, pörhistellään sulkia. Ja koko ajan Loitsutehdas lataa. Boulder Dash tapahtuu liikuntatunnilla uimahallissa. Luokan viidenneksi lyhyin poika Pauli kokee jonkinmoisen metamorfoosin päähänpotkitusta sivuhenkilöstä vähintään oman elämänsä sankariksi. Koistinen kirjoittaa teinipojista kuin vain itsekin joskus teinipojan elämää elänyt voi. Ihailen.

Australian näköinen pöly on kaveriporukan krapulapäivän kuvaus, josta tulee itsellekin heikko olo. Tässä novellissa Koistisen taito kehittää tunnelma kohdilleen pääsee oikeuksiinsa toden teolla. Tuhnuisen kämpän haju tuntuu nenässä ja vatsassa pyörivä oksennus nousee melkein suuhun.

Mies joka laski miljardiin ja Kekkosen lasit käsittelevät miehen elämän käännekohtia. Kekkosen lasit on pienemmän aikaikkunan novelli, jossa nuoripari on naisen vanhempien kanssa Tamminiemessä opastetulla kierroksella, ja kielen päällä on perheenlisäyksestä kertominen. Novellissa pariskunnan mies havahtuu vähitellen elämänsä suureen käänteeseen. Muutos on kuvattu herkullisesti. Kokoelman niminovellin päähenkilö puolestaan päättää jo lapsena laskea miljardiin. Helpommin sanottu kuin tehty, etenkin kun siinä sivussa eletty elämä pystyy sekoittamaan laskut turhan herkästi.

Sydäntäni koski novelli Jos asianne koskee säästämistä. Sen päähenkilö on iäkäs mies Karl, joka elelee hiljaiseloa kotonaan, vaikka selvästi olisi jo paneutuneemman huolenpidon tarpeessa kuin satunnaisesti vierailevan kotihoidon. Karl koettaa saada asiansa hoidettua ja eräpäivän ohittaneen laskun maksettua, mutta pankin puhelinpalvelussa vastaa vain robotti. Novelli kuristaa kurkkua olemalla niin sydämeenkäyvän uskottava: Suomi on puolillaan ikääntyvää väkeä, joka ei kykene (ja jonka ei edes pitäisi kyetä!) sopeutumaan automatisoituvaan ja digitalisoituvaan maailmaan. Miten ihmisen käy, kun maailma menee menojaan, eikä itse voi kun huokaista?

Tälle novellille isken ilman muuta Novellihaaste 2:n peukun teemasta. Koistinen leväyttää vanhenemisen ja omanarvontunnon hitaan rapistumisen lukijan eteen niin, ettei sitä pääse pakoon.



 Mies joka laski miljardiin on hieno, eheä ja vahva novellikokoelma, jolle toivon pian jatkoa missä tahansa muodossa.




Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Kosmos 2017
216 s.

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lukuisa, Tekstiluola, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Hannan kirjokansi


Haasteet: Novellihaaste2, Helmet-haasteen kohta 25. Novellikokoelma

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.