Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä!

Viime viikon lopulle sattui päivä, jolloin luin peräti kolme lohikäärmeaiheista kirjaa. Ne olivat nopealukuisia (varhais)nuorten fantasiakirjoja, mutta sitäkin vahvemmin tunsin lentäväni lohikäärmeiden mukana niitä lukiessani.

Jo Salmsonin kirjoittama ja Åsa Ekströmin kuvittama Lohikäärmeratsastaja-sarja on tutustumisen arvoinen. Sarja alkaa kirjalla Tam kerjäläispoika (Tammi 2012) ja jatkuu Tamin tulikokeella (Tammi 2012). Sarja on kaikkiaan kuusiosainen, mutta valitettavasti neljää viimeistä osaa ei ole suomennettu. Mikä harmi! Lohikäärmeratsastaja on nimittäin kahden osan perusteella sangen vetävä, helpostilähestyttävä ja parhaimmillaan fantasian maailmaan syvemminkin innostava sarja. (Itse innostuin sen verran, että varasin jo ruotsinkieliset jatko-osat kirjastosta, katsotaan kuinka niiden kanssa käy!)

Päähenkilö on Tam-niminen orpo kerjäläispoika, joka elää Demarin kaupungissa sen uloimmalla vyöhykkeellä. Kaupunki on rakennettu kukkulalle ja jaettu muurein eriarvoisiin asuinalueisiin. Huipulla on kuninkaanlinna, jonka yhteydessä on lohikäärmetalli, jossa elää kahdeksan lohikäärmettä. Tamin suurin haave on päästä lohikäärmeratsastajaksi, vaikka se onkin köyhälle pojalle mahdotonta. Eräänä päivänä Tam päättää kokeilla varastamista – aivan pientä näpistystä vain. Hänellä ei ole penniäkään rahaa eikä muita keinoja sen hankkimiseen. Niinpä Tam hankkiutuu korkeammalle kaupunginmuurien sisään päästäkseen paremmille apajille. Hän jää kiinni, mutta menettää tajuntansa ja havahtuu tyrmässä siihen, että kuulee jonkun tuntemattoman ajatukset päässään.

Tam päätyy pysyvästi kuninkaanlinnaan, sillä hänestä tulee tallipoika lohikäärmetalliin. Kaikille kahdeksalle lohikäärmeelle valitaan pian uudet lohikäärmerengit ja Tam haluaa tulla valituksi. Hänellä on tiivis yhteys yhteen lohikäärmeistä, jota kutsutaan nimellä Taivas. Mutta orpopojan sosiaaliset piirit ovat olemattomat, eikä kukaan vaikutusvaltainen ole häntä puolustamassa tai auttamassa uralla eteenpäin, vaikka opetuksesta vastaava mestari ja lohikäärme Taivas häntä tietysti tukevat. Niinpä Tam joutuu keskelle juonitteluja ja kähmintää ilman, että hänellä olisi minkäänlaisia keinoja selviytyä niistä.

Salmsonin tarina etenee rivakasti, mutta niin, että sitä on helppoa seurata. Selkeä, iso fontti auttaa lukemista ja Ekströmin mangatyylinen kuvitus tukee tarinaa. Kuvitus on yksinkertainen mutta kiinnostava ja saa sivut kääntymään huomaamatta eteenpäin. Tarinassa on imua, ja siinä on myös ilahduttavan perinteisiä fantasiaelementtejä, jotka saattavat tuuppia lukijaa kohti fantasiagenreä yleisemminkin. Lohikäärmeiden historiasta paljastetaan kiinnostavia asioita. Samoin Demarin yhteiskuntajärjestys ja ihmisen paikka siinä pääsevät käsittelyyn.

Voi, kun sarja suomennettaisiin kokonaan! Tämä voisi olla monen vähemmän lukevan innostaja! Ei kai vielä ole liian myöhäistä?

Toinen lohikäärmetarina, joka osui käsiini, on Game of Thronesin luojan George R. R. Martinin kynästä lähtöisin oleva Jäälohikäärme. Synkän mutta näyttävän kuvituksen tarinaan on tehnyt Luis Royo. Tarina on alun perin vuodelta 1980, siis ajalta ennen Martinin menestyssarjaa.

Jäälohikäärme kertoo pienestä tytöstä Adarasta, jolla on ihmeellinen yhteys myyttiseen jäälohikäärmeeseen, jollaista kukaan ei ole koskaan kesyttänyt. Adara ei sitä pelkää, vaan pystyy jopa ratsastamaan sillä – mitä tosin kukaan muu ei tiedä, eikä edes uskoisi, vaikka tietäisikin.

Adara on talven lapsi, joka syntyi hyytävien pakkasten keskellä. Hänen perheensä on tiivis, mutta säröjäkin on. Isä ei ole oikein selvinnyt äidin kuolemasta, ja vanhempien sisarusten elämän pitäisi jo vähitellen siirtyä uusiin uomiin. Kaiken sekoittaa sodan uhka, josta Adaran setä Hal, taistelulohikäärmeellä lentävä sotilas, tietää enemmän.

Jäälohikäärme on melankolinen ja vakava tarina, ei mikään ilottelu tai huumoripläjäys. Harmaansävyiset, vaikuttavat kuvat vahvistavat sen tunnelmaa. Martin ei selittele maailmaansa tai tekemiään kerronnallisia ratkaisuja puhki, vaan jättää aukkoja ja ilmaa.

Nämä kirjat ovat matalan kynnyksen väylä perinteiseen fantasiamaailmaan. Teksti on helposti luettavaa ja tarinat etenevät ilman suvantokohtia. Kuvitus madaltanee parhaimmillaan kynnystä tarttua kirjoihin. Eikä näistä ole pitkä matka laajempiin lohikäärmesfääreihin (hieno sana, heh), jos sellaiset sattuvat kiinnostamaan.


Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 1: Tam tiggarpojken (2009)

Kirjastosta.

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tamin tulikoe. Lohikäärmeratsastaja 2
Suomennos: Sari Kumpulainen
Tammi 2012
119 s.
Drakriddare 2: Tams svåra prov (2009)

Kirjastosta.

George R. R. Martin: Jäälohikäärme
Kuvitus: Luis Royo
Suomentaja: Satu Hlinovsky
Kirjava 2016
118 s.
The Ice Dragon (1980)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Lohikäärmeratsastajasta: Löytöretkellä Piilomaassa

Toisaalla Jäälohikäärmeestä: Taikakirjaimet, Kirjakko ruispellossa, Kirjaston kummitus, Kansientakaiset maailmat

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 3. Kirja aloittaa sarjan ja 29. Kirjassa on lohikäärme, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta).

Onnea mun 12-vuotiaalle blogille!

Kuva: Pixabay (CC0)

Piti suunnitella ja toteuttaa hieno ja syvällinen vuosipäiväbloggaus.

Piti uudistaa blogin rakennetta ja ulkoasua.

Piti jotenkin räväyttää tai edes yrittää.

Tuli tammikuu ja alkuvuoden kiireet, puuhia ja elämää.

Ja nytkin ollaan jo yksi päivä myöhässä: oikeat blogisynttärit olivat eilen 10.1.

Vaan onneksi olen jo tottunut. Blogi joustaa kyllä, ei ole kiire minnekään.

Tästä alkaa väistämättä teini-ikään valmistautuminen, halusi sitä tai ei.

En malta odottaa.

Kiitos sinulle, kun täällä käyt.

Jatketaan molemmat samaa linjaa.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomasin Viha jonka kylvät on nuorten aikuisten romaani, josta jo moni on sanonut, että se on tärkeä keskustelunavaaja ja raikas, uusi ääni, joka ei kumartele kuvia.

Niinhän se on.

Viha jonka kylvät kertoo 16-vuotiaasta Starrista, joka käy lähes ainoana mustaihoisena Sitä Kaupungin Parempaa Koulua, vaikka asuukin perheineen getossa, Garden Heightsissa. Starrin perheen elämä kietoutuu monenlaisten oksien ympärille. Yhtäältä on äidin työ sairaanhoitajana ja poliisieno, toisaalta vankilatuomionsa istunut ja sittemmin elintarvikekauppaa pyörittämään alkanut isä, jolla on Starrin kanssa lähes samanikäinen avioliiton ulkopuolinen poika toisen naisen kanssa – joka sattuu vielä olemaan kimpassa kaupunginosan kovaotteisimman rikollisjengin pomon kanssa.

Starr tasapainoilee eri rooliensa välissä, kertoo ja piilottaa aina tarpeen mukaan. Koulukavereilleen hän on "se kiintiömusta", kotiseudulla puolestaan "se paremman koulun penska". Valkoihoinen poikaystävä Chris on ihana, mutta silti toisesta maailmasta rikkaine vanhempineen.

Kevätloman päätösbileiden iltana Starrin elämä keikahtaa peruuttamattomasti kumoon, kun hän lähtee väkivaltaisiksi äityneistä kotibileistä parhaan lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa rauhallisemmille vesille. Poliisi pysäyttää heidän autonsa mitättömän pikkuseikan vuoksi, mutta tilanne eskaloituu ja päättyy siihen, että poliisi ampuu Khalilin Starrin silmien edessä.

Khalilin kuolemasta alkaa tapahtumien vyöry, jota kukaan ei voi eikä ehkä haluakaan estää. Starr joutuu pyöritykseen, josta ei pääse pois, ja joutuu myös kohtaamaan omat ajatuksensa, käsityksensä, mielipiteensä ja myös muistonsa. Hänen on päätettävä, uskaltaako nousta sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja uskaltaako lähteä todistajaksi oikeuteen, jota Khalilin ampunutta poliisia vastaan käydään.

Viha jonka kylvät kuvaa maailmaa, joka on minulle vieras. En ole koskaan joutunut miettimään, mitä mieltä suomalainen poliisi minusta on enkä pelkäämään, että minuun kohdistetaan väkivaltaa ihonvärini vuoksi. En millään muotoa voi väittää ymmärtäväni, miltä sellainen pelko tuntuu – mutta ymmärrän pelon olemassaolon hyvin.

Thomas on kirjoittanut Starrin erinomaiseksi minäkertojaksi. Starr on aito, kursailematon, kuusitoistavuotiaan epävarma ja kuitenkin joissain asioissa kova kuin kivi. Starr joutuu kokemaan järkyttäviä hetkiä, menetyksiä ja itseensä kohdistuvia ylettömiä vaatimuksia ja odotuksia, mutta säilyttää silti huumorintajunsa ja tiukan asenteensa. Hänen perheensä on kolhuistaan huolimatta tiivis ja toisistaan välittävä, vanhemmat paiskivat hommia ja näkevät paljon vaivaa saadakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden. Toisaalta Garden Heights on Starrin perheen koti, kaikkine grafitteineen, huumekauppiaineen, kolhuisine asfaltteineen, aseellisine selkkauksineen ja alhaisine tulotasoineen.

Viha jonka kylvät on tärkeä ja ajankohtainen nuorten aikuisten kirja, joka tarjoaa aidon näkökulman maailmaan, jota harva täällä Suomessakaan ymmärtää. Sen tarina on lukemisen ja kokemisen arvoinen ja ennen kaikkea se kertoo aiheista, joista vaikeneminen ei yksinkertaisesti enää käy.


Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Suomennos: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2017
397 s.
The Hate U Give (2017)

Ennakkokappale Hel YA! -festareilta.

________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Amman kirjablogi, Kirja vieköön!, Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Donna mobilen kirjat, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Kirjapolkuni, Carry on reading, Kirjavarkaan tunnustuksia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 34. Kirja, jossa käydään oikeutta, Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja).

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin (1936–2004) eli monipuolisen, osin rähjäisenkin elämän. Hän asui ja työskenteli erilaisissa hanttihommissa ympäri Yhdysvaltoja, näki elämän nurjan puolen ja myös eli itse sen, oli neljän lapsen yksinhuoltaja, alkoholisti, yliopisto-opettaja ja erinomainen novellikirjailija.

Kristiina Drewsin terävästi suomentama kokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää 25 Berlinin novellia. Tyyli on tyly ja kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa näkyy aina. Berlin kirjoittaa pienen suuren elämän novelleja: niissä päähänpotkitut, hylätyt, karanneet, hukatut, yksinäiset ja köyhät nousevat esiin, puhuvat äänellään, jota ei aina jakseta kuunnella, jolle ei aina anneta sijaa.

Lucia Berlinillä on persoonallinen, oma ääni, joka välittyy suomennoksen kautta erinomaisesti. Hän kirjoittaa havainnoiden, teräviä huomioita tehden, mutta kuitenkin aina yksilön, yleensä heikommassa asemassa olevan, näkökulmasta. Novelleissa paljastetaan paikkoja, toimintatapoja ja henkilöitä, jotka muuten jäävät vaille parrasvaloja. Niissä kuljetaan viinakaupoista pesuloihin, luostarikouluista aborttiklinikoille, eikä mikään inhimillisen kirjon sävy tunnu olevan Berlinille vieras. Tai ainakaan sellainen, mistä ei voisi kirjoittaa.

Novelli Tiikerinpuremia vie mukanaan nuoren naisen elämään ja valintoihin, joita on tehtävä. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo äiti, ja seuraava lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nainen ei ole varma, onko hänestä saamaan toista lasta, ja lapsen isänkin innostus on vähän niin ja näin. Naisen serkku tietää keinon: salaisen aborttiklinikan Meksikon puolella. Nainen viettää siellä yön, jota ei unohda koskaan. Novellin tunnelma on huumaavan hieno, valintojen väistämättömyys ja se hetki, kun ihminen päättää lopultakin toimia niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut kehottavat – se jysähtää.

Ensiapupolin päiväkirja, 1977 kertoo puolestaan nimensä mukaisesti arjesta sairaalaan päivystyksessä avustavaan henkilökuntaan kuuluvan kertojansa kautta. Mitä kaikkea polin kautta kulkeekaan, millaisia ihmisiä siellä käy, miten elämän hauraus ja ihmisten vahvuus näkyvät. Ja miten mustaa on hoitohenkilökunnan huumorin oltava, jotta jaksaa eteenpäin ilman täyttä kyynistymistä.

Kaikki karkaa käsistä on novelli, jossa krapulan kynsissä oleva perheenäiti käy läpi lähes ylivoimaisen odysseian saadakseen lisää viinaa. Novelli on hengästyttävän hiostuttava kuvaus alkoholismista ja keinoista, joihin sen vuoksi on valmis ryhtymään. Berlin kirjoittaa kuin riivattu, novellin rytmi ja tunnelma ovat ainutlaatuisia.

Niminovelli Siivoojan käsikirja ansaitsee Novellihaaste 2:n peukun teemastaan. Se kertoo yksityiskotien siivoojana toimivasta naisesta, joka on vastikään jäänyt leskeksi. Samalla kun hienostorouvien pölyt ja tahrat saavat kyytiä (tai ovat saavinaan), nainen itse käy läpi omaa menetystään. Novellin viimeinen lause kruunaa kaiken.





Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat. Berlin pakottaa lukijansa elämän nurjalle puolelle ilman pienintäkään moralisointia. Hän vain näyttää asiat niin kuin ne ovat, elämän sellaisena kuin se miljoonille ihmisille on, vaikka moni siltä yrittää sulkea silmänsä.

Elämä ei todellakaan ole aina helppoa tai kaunista, mutta pienetkin välähdykset hyvää voivat antaa paljon. Ja yhtä nopeasti ne myös katoavat.


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
293 s.
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, KosminenK, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Joonas Säntti / Kiiltomato

Haasteet: Novellihaaste 2

Vuosi 2017 – elämä ja kirjat

Kuva: Pixabay (CC0)

Oikein hyvää alkanutta vuotta 2018!

Toistaiseksi olen onnistunut jopa kirjoittamaan uuden vuosiluvun ihan oikein aina tarvittaessa. Uusi vuosi on aina mukava alku, tuntuu raikkaalta ja ihan kuin kaikki olisi taas mahdollista. Vielä kun selvittäisin, mitä oikeasti haluan tehdä isona, saisin reistailevan terveyteni ja kroppani kuntoon, nukkuisin tarpeeksi ja tarpeeksi hyvin, säästötilin saldo kääntyisi kasvusuuntaan ja kotona vallitsevan kaaoksen olotila laskuun – sittenhän ei olisi enää mitään murehdittavaa, eikö niin!

Viime vuodesta jäi käteen monia muistamisen arvoisia retkiä ja hetkiä mukavien ja tärkeiden ihmisten kanssa. Vaihdoin työpaikkaa koulumaailmasta kirjastoon, hurahdin pilatekseen, opettelin monta uutta reseptiä, juhlin ja lekottelin, kävin teatterissa ja keikoilla. Teatterikappaleista parhaiten kolahtivat Kangastus 38, Mestari ja Margarita sekä Tavallisuuden aave. Moni muukin, toki. Keikoista kovimpia olivat joulukuiset elämykseni Haloo Helsingin! ja Ultra Bran kanssa.

Vuoden 2017 aikana luin paljon, enemmän kuin koskaan ennen. Oma vaikutuksensa oli uudella työlläni, johon sisältyy kirjavinkkausta, eli työnkin puolesta luin paljon – osin työajalla, mutta en kuitenkaan merkittävästi. Luettuja kirjoja kertyi Goodreadsin mukaan 167. Huh mikä määrä! Osa niistä oli hyvin nopealukuisia nuortenkirjoja ja sarjakuvia, mutta kyllä tuohon pottiin mahtuu kaikenlaista.

Naisten kirjoittamia kirjoja luin lähes tuplaten miesten kirjoittamiin verrattuna. Niin ikään kotimainen kirjallisuus jyräsi selvästi muunmaalaisen kirjallisuuden. Toisaalta muunmaalaista kirjallisuutta luin mukavan monipuolisesti. Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta tulevia kirjoja oli luontevasti eniten, mutta niiden lisäksi vierailin Japanissa, Albaniassa, Ranskassa, Boliviassa, Etelä-Koreassa, Venäjällä, Malesiassa, Hollannissa, Ruotsissa, Tanskassa, Kanadassa, Intiassa, Kuubassa, Kroatiassa, Uudessa-Seelannissa, Israelissa ja Libanonissa.

Luin selvästi eniten romaaneja, mutta niiden lisäksi runokokoelmia, novellikokoelmia, muunlaisia tekstikokoelmia (pakinoita, esseitä), sarjakuvia, muistelmia ja tietokirjoja. Tietokirjojen määrään olen kyllä pettynyt: vain 10, ei siis edes yhtä kuussa. Toivottavasti saan tämän erheen korjattua nyt alkaneen vuoden aikana.

Lasten-, nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja luin lähes 50. Hyvä minä! Työni kirjallisuuskasvatuksen parissa vaikutti tietenkin tähän merkittävästi. Etenkin kotimaista parin viime vuoden aikana julkaistua nuortenkirjallisuutta luin ahkerasti, ja samaa linjaa aion jatkaa tänäkin vuonna.

Vuoden parhaita kirjoja on vaikeaa valita. Luettuun määrään mahtuu laajalla skaalalla monenlaista: yksi kirja on yhdellä tapaa oiva, toinen toisella. Täysosumia kohtaa enää harvoin, sillä kai tällä lukemisen määrällä on tullut hieman krantuksi. Toisaalta en vaadi hyvältä lukukokemukselta mahdottomia: riittää, että se jollain tapaa kolisee.

Jos nyt muutaman nostan esiin, jää viime vuosi jollain tapaa tiivistetysti aikakirjoihin. Huomaan, että menneen vuoden uutuudet nousevat selkeimmin esiin. Ehkä tulin lukeneeksi tavallistakin enemmän uutuuskirjoja, tai sitten vain sattui olemaan harvinaisen vahvojen kirjojen vuosi. Molempi parempi.

Ajankohtaisin
Ossi Nyman: Röyhkeys (Teos 2017)

"Nymanin kirja Röyhkeys on huikea ajankuva. Romaani kertoo juuri tästä ajasta, tästä maailmasta ja yhteiskunnasta jossa elämme. Se haastaa lukijansa, keikuttelee omaa perustustaan, saa epäilemään ja hämmentymään. Hieno, tärkeä romaani, jonka on ollut aikakin tulla jo kirjoitetuksi."

Kaunein
Marianna Kurtto: Tristania (WSOY 2017)

"Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni."

Seikkailullisin
A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat (Johnny Kniga 2017)

"Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.

Jykevin
Asko Sahlberg: Pilatus (Like 2016)

"Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta."

Järkyttävin
Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset (Like 2017)

"Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään."

Villein
Heikki Kännö: Mehiläistie (Sammakko 2017)

"Tämän kirjan tiivistäminen yhteen virkkeeseen on mahdoton tehtävä, mutta hyvällä tavalla. Uskon Mehiläistiestä löytyvän niin monta lankaa kuin siitä niitä vain haluaa etsiä, ja luulen, että jokainen lukija tulkitsee kirjan sanoman ja teeman omalla tavallaan. Jos ei kaipaa sen syvempiä merkityksiä, tätä kirjaa voi myös lukea vain puhtaan villinä mielikuvituksen leikkinä ja todellisuuden kyseenalaistajana."

Vetävin
Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia (Gummerus 2017) ja Seleesian näkijä (Gummerus 2017)

"Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle."

Itsetutkiskelevin
Kirsi Kunnas: Uivat saaret (WSOY 1950)

"Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni."

Moniulotteisin
Annastiina Storm: Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Stormin teksti on elävää, moniuloitteista ja hiottua. Hän on rohkea sanankäyttäjä, eikä mikään tekstilaji tunnu olevan vieras tai varottava. Tarinan sisään mahtuu satumukaelmia, lyriikkaa, leikkiä, unikuvia ja sitä aivan tavanomaista kerrontaa, joka sitoo langanpäitä yhteen, kannattelee kirjan ydintä ja herkistää lukijaa tulkitsemaan kerrottua."

Taatuinta laatua
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava 2017)

"Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään."

Muhkein
Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

"Nathan Hill siis lunastaa ehdoitta paikkansa kirjailijana, joka kirjoittaa kirjallisuuttaa juuri minulle. Vaikka Nix on hurjan laaja, eri suuntiin kurkotteleva ja käsittelemiltään teemoilta jopa ahne romaani, se tarjoaa vastineeksi tunteen oivallisesti vietetyistä tunneista ja samalla pikkuruisen ajatuksen siitä, kuinka omaa elämäänsä on syytä ohjata haluaamansa suuntaan vielä vähän jämäkämmin."

Klassisin
Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Otava 1937)

"Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!"

Paras
David Mitchell: Luukellot (Sammakko 2017)

Vuoden toiseksi viimeisenä kirjana luin David Mitchellin tuoreimman suomennoksen Luukellot. Se vei täysin mukanaan, kumautti tajun päästä ja kamppasi jalat alta. Teksti kirjasta muhii vielä mielessäni, mutta kun sen aika on, takaan, että hehkutusta on luvassa.

****

Nyt on siis aika siirtää katse vahvasti vuoteen 2018. Kirjajuttuja tulee piisaamaan edelleen, ja pyrkimyksenäni on kirjoittaa aika ajoin taas muustakin. Omaa elämää koskevat jutut ovat jääneet sangen vähäisiksi, vaikka niiden kirjoittaminen onkin ihan mukavaa.

Ja ihan pian tämä bloginretku täyttää jo kaksitoista vuotta! KAKSITOISTA. Ja vieläkin täällä sinnikkäästi roikun. Haha. Eroon ette pääse, sen takaan.