Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia

Erika Vikin esikoisteos, Kaksosauringot-trilogian avaava Hän sanoi nimekseen Aleia olisi mennyt ohi silmieni ilman bloggarikollegoita. Eräässä bloggaritapaamisessa alkuvuodesta Kirjaluotsi-blogin Tiina esitteli lukemaansa Vikin teoksen ennakkokappaletta ja kehui, kuinka vetävästä kirjasta on kyse. Uskoin kehuja ja laitoin kirjan varaukseen.

Hän sanoi nimekseen Aleia alkaa dramaattisen lumimyrskyn keskeltä. Nääntymäisillään oleva nuori nainen menettää muulinsa susilaumalle ja tuupertuu Seleesian tieteellisen toiminnan edistämisen seuran pohjoisimman toimipisteen portille. Toimipistettä isännöi seleesi Corildon Ma'Bathae, joka on seuran kartografi. Lopulta herätessään tyttö ei muista mistään mitään, mutta nimekseen hän sanoo Aleia. Corildon antaa Aleian jäädä luokseen toipumaan ja asumaan, ainakin kevääseen asti.

Corildonilla on vaativa tehtävä seuran pohjoisimpana tutkijana. Tuulet ovat muuttuneet huonoon suuntaan, ja ympäri mantereen kuuluu epäröiviä ääniä siitä, mitä on meneillään. Seleesit ovat aisteiltaan ylivoimainen laji, joihin ihmisillä on paikoin vaikeuksia suhtautua neutraalisti. Vieraan pelko on vahva, etenkin kun vieraalla on huomattavasti enemmän pelimerkkejä käytettävissään. Kirjan maailmassa puhutaankin lajistisista rikoksista, kun on syytä epäillä esimerkiksi väkivallan johtuvan lajien välisistä eroista. Seleesit ovat tehneet ihmisten kanssa tarkan sopimuksen siitä, miten käyttävät voimiaan ihmisten mailla, ja sen noudattamista valvotaan tarkkaan.

Corildonille selviää nopeasti, ettei Aleia ole lainkaan tavallinen ihmistyttö, vaan jotain muuta. Mutta mitä, siitä ei tunnu saavan selvää, vaikka epäilyksiä on. Niinpä kevään koittaessa Corildon ja Aleia lähtevät pitkälle matkalle kohti Corildonin kotimaata Seleesiaa, jossa on edellytyksiä selvittää Aleian tilanne. Lähtöhalua kasvattaa myös se tosiasia, että paljastuu Aleian olevan etsintäkuulutettu.

Junamatkan varrella seurueeseen liittyy vielä katupoika Mateo sekä Corildonin ystävä Arata Erren, entinen poliisi. Ja muutamia muitakin kiehtovia henkilöitä kohdataan, osa lyhyemmin ja osa pidemmän aikaa.

Hän sanoi nimekseen Aleia on todella vetävää ja moni-ilmeistä fantasiaa. Siinä on tuore ote, mutta tietynlaisia klassisia fantasiaelementtejä ei ole sysätty täysin syrjään. Kirjan maailma on sekoitus matalan profiilin magiaa, steampunkia ja villiä länttä: aivan mahtava kombo! Matka kohti Seleesiaa taitetaan junalla, jokialuksella ja höyrylaivalla, tieteellisen seuran tutkimustyössä on käytössä erinäisiä kiinnostavia vempeleitä, saluunat ja kaupunkien sivukujat heräävät eloon aidossa western-hengessä ja miljöö elää muutenkin todella monipuolisena ja visuaalisena.

Trilogian ensimmäisestä osasta kun on kyse, tarinan kokonaisuus vasta availee itseään ja paljon jää vielä selvitettävää seuraaviin osiin. Kirjan maailmassa on esimerkiksi kaksi aurinkoa, mikä kiehtoi minua paljon. Miksiköhän näin ja saadaankohan siihen liittyen vielä tietää jotain erityistä? Samoin kirjan ajanlasku kiinnostaa: tarinan alussa eletään ihmisten aikaa vuotta 2865, joka on seleesien ajassa vuosi 524 jt. (jälkeen tulilintujen lähdön). Tulilinnuista saadaan pieniä vinkkejä, muttei vielä kokonaiskuvaa. Jännittävää!

Kaksosauringot-trilogia sopii monenlaiselle lukijalle, sillä se on vauhdikas ja suoraviivainen seikkailu, mutta tarjoaa myös pohdittavaa suurista teemoista, kuten vierauteen suhtautumisesta ja yhteisön yksilölle asettamista odotuksista ja paineista. Ihmissuhteita kiemuroineen ei ole unohdettu, ja tarinan maailma tarjoaa paljon tarkasteltavaa yksityiskohdista kiinnostuvalle.

Erinomainen kirja, jonka jatkoa odotan jo kieli pitkällä – onneksi toinen osa julkaistaankin jo aivan pian, loppukesästä.


Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia. Kaksosauringot I
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
532 s.

Kirjastosta.

Kirjasarjan omat sivut täällä.

______

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pauline von Dahl, Kirjavaras Rere, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen pyörteissä, Hurja Hassu Lukija, Bookishteaparty, Dysphoria, Mustetta paperilla    

Haasteet: 81. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

Runon ja suven päivänä Vaaksan päässä taivaasta

Hyvää runon ja suven sekä Eino Leinon päivää! Hieman harmaalta vaikuttaa, mutta onneksi runous lämmittää ja valaisee, heh. Tänään klo 16 lähtee Runokävely Helsingissä Runebergin patsaalta. Tervetuloa mukaan lukemaan runoja itsekseen tai ääneen tai kuuntelemaan ja katselemaan muiden lukemista.

Tomi Kontion runokokoelma Vaaksan päässä taivaasta on ilmestynyt vuonna 2004 ja se on ensimmäinen Kustannusosakeyhtiö Teoksen julkaisema kirja. Hauska anekdootti! Teos on ehdottomasti suosikkikustantamojani, ja nykyisin se taitaa olla niitä harvoja, jotka julkaisevat reilun määrän runokokoelmia vuodessa.

Tomi Kontio on minulle nimenä tuttu, mutten muista lukeneeni hänen runojaan aiemmin. Vaaksan päässä taivaasta oli siis kaikin tavoin uusi tuttavuus, ja se teki hyvän vaikutuksen. Runojen teemoista vahvimmiksi nousevat yksinäisyys, kohtaaminen ja kaipaus. Kontion runojen puhujat ovat monesti hieman syrjässä, tarkkailevat ja pohtivat. Ovat ehkä menettäneet jotain tai vaarassa menettää. Tai tietävät – kaikkitietävällä tiedollaan – mitä muilta puuttuu.

Hän istui huoneessaan ja syttyi tuleen
hän oli ajatellut että

ja tähtiä myös, niiden vanhaa valoa

hän olisi kirjoittanut, tehnyt, sanonut
niin monta kertaa
olisi jos ei olisi - -

Miljöönä on vahvasti kaupunki, Helsinki. Kivikadut, asfaltin pinta, kerrostalot ja kapakat, lähiöihin vievä metro. Kontion kieli on säästeliästä muttei silti minimalistista, ja hän antaa lukijalle välineet tehdä kuvat mieleensä, nähdä sen, minkä runoilija näyttää.

Kokoelman toisessa osiossa runot ovat laajempia, kertomusmaisempia. Niissä kohdataan yksinäisiä ja hylättyjä, juoppoja ja retkuja, väkivaltaa ja eroja. Runot todella ovat tarinoita, ne kertovat. Samalla runot kasvavat mielessä itseään suuremmiksi, jatkavat muotoutumistaan.

- - Ostoskeskus liikahti hieman, kun aurinko meni pilveen.
Ajattelin kaikkia niitä kakkuja, jotka olivat sortuneet,
omiani ja toisten ja tajusin,
ja se oli kuin totuus sillä hetkellä,
että se mikä luhistuu ei ole elämä, vaan toive elämästä.

Vaaksan päässä taivaasta on runokokoelma, joka tarkkailee ympäristöään ja näyttää ne puolet, joita ei ehkä kiireisimmillään huomaa tai ylipäänsä halua huomata. Se on hylättyjen puolella, muttei ketään vastaan. Väkivallanteot ja konfliktit eivät saa oikeutusta, mutta niiden olemassaoloa ei kielletä tai peitetä. Kaupunki kätkee ja paljastaa, sen sisään mahtuu koko elämän ja yhteiskunnan kaari. Kaikilla meillä on sama vaaksan mitta taivaaseen.

- - Mies tarttuu naista kädestä ja ajattelee,
että nyt kaikki on hyvin,
juuri nyt, juuri niin kuin pitääkin
ja tämä on sitä, mistä en ole
uskaltanut edes unia nähdä.

Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta
Ulkoasu: M-L Muukka
Teos 2004
66 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: 79. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, Runo100-haaste

Kansallistaiteilija toisin silmin

Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta

Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 

Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________

Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.