Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Miten ihmiselle käy, kun uni ei tule?

Huonosti.

Johannes ei ole nukkunut enää aikoihin kunnolla, ei oikein hengittänytkään. Hänen yönsä täyttävät horros ja päivänsä työ kelloliikkeen apulaisena. Elämä muistuttaa päivittäin rajallisuudestaan ja aika kuluu, sekunteina ja viisarin naksahduksina, väistämättä ja hetki hetkeltä.

Viisi vuotta aiemmin Johannes menetti rakastettunsa Aalon, jonka meri vei. Kun Johannes tapaa pitkästä aikaa Aalon veljen Antin, hän päätyy osaksi erikoislaatuista kostosuunnitelmaa. Aaloa vikitellyt liikemies ja lääkeyhtiön johtaja Sandvall on sen mukaan saatava teoistaan vastuuseen. Oliko Sandvall syy Aalon kuolemaan?

Helsinki alkaa saada outoja piirteitä, rajat haipuvat, värit muuttuvat harmaammiksi ja ihmiset ympärillä tuntuvat mustasilmäisiltä nukeilta. Kuka kukin on, mitä viisi vuotta sitten tapahtui, mitä tapahtuu nyt? Ja kuka on kauhunväreitä aiheuttava koukkukyntinen Nukkumatti?

Harvemmin pelkään lukiessani, mutta Yö ei saa tulla aiheutti sellaisen olon, että valot oli laitettava päälle myös toiseen huoneeseen ja kissa otettava kainaloon. Raevaara on luonut tarinan ja maailman, joka vääristää itsensä, muttei armahda lukijaa täydellisellä fantasialla. Pikemminkin romaani kuljettaa mukanaan yhä harhaisempaan horrokseen, siihen hetkeen, kun kontrolli pettää ja pään sisältä tuleva muuttuu totuudeksi.

Aika, silmät, uni – niistä muodostuu tämän kirjan ydin. Taidokkain liikkein Raevaara muokkaa kirjan maailmaa yhä kummallisempaan suuntaan. Yhtenä hetkenä varmana pidetty asia on seuraavassa jo romahtanut kuvitelmaksi.

Helsinkiläisenä ihailin ja kauhistelin kaupunkikuvaa, jonka kirja tarjoaa. Värit sekoittuvat toisiinsa, aaveratikat ajavat, ihmiset kulkevat sieluttomina sätkynukkeina harmailla kaduilla. Nukkemaisuus ei ole epäaitoutta vaan pikemminkin tahdottomuutta: Aalokin tuntuu kuin soittorasian ballerinanukelta, joka lakkaa olemasta kun kannen sulkee. Kuka lopulta päättää elämässään itse mistään? Emmekö kaikki ole lopulta jonkun toisen lankojen päässä?

Yö ei saa tulla värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli. Se on tarina omilta teoilta piiloutumisesta, todellisuuden hämärtymisestä ja näkemisen vaikeudesta. Joskus painajaisesta ei voi enää herätä.


Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Ulkoasu: Anders Carpelan
Paasilinna 2015
238 s.

Kirjakauppaostos.

_____

Myös Amma ja Krista ovat lukeneet kirjan.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 45. Kirja joka pelottaa sinua.

Nicolas Freeling: Leski

Etsin Strasbourgiin liittyvää kirjallisuutta sheferijm-blogin Idän pikajuna -haastetta varten ja törmäsin Kirjasampo-sivustolla brittiläisen dekkaristin Nicolas Freelingin Leskeen. Freeling kirjoitti useamman kirjan hollantilaisesta poliisista Piet van der Valkista. Leski kertoo ajasta van der Valkin kuoleman jälkeen ja sen pääosassa on hänen leskensä, Arlette.

Arlette on muuttanut Strasbourgiin ja mennyt uusiin naimisiin brittiläisen sosiologin Arthurin kanssa. Arlette kyllästyy kotirouvan elämään, kun lapsetkin ovat jo lentäneet pesästä ja perustaa neuvontatoimiston. Asiakkaina on monenlaisia strasbourgilaisia: on väkivaltaisesta miehestään eroon haluava nuori vaimo, uhkauksia saava mies, tyrannimaisen isänsä hallinnan alta pakoon pyrkivä teinityttö.

Viattomasta neuvonta-avusta alkaa kuitenkin muodostua vähitellen vaara niin Arlettelle kuin hänen asiakkailleenkin. Huomaamattaan poliisin leski on sörkkinyt paisetta, josta olisi ollut syytä pysytellä kaukana...

Satunnaislöydöt ovat toisinaan lukuharrastuksen suola. Tulee lukeneeksi kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan, ja joihin ei olisi luultavasti koskaan törmännyt ilman jotain sopivaa tuuppausta. Tässä tapauksessa kiitän Ainon haastetta. Strasbourg ei ollut helppo kaupunki keksiä luettavaa.

Freeling on tiukkasanainen kirjoittaja. Hän rikkoo tarinan aikarakennetta niin, että lukijan on oltava tarkkana, jotta pääsee kärryille. Arlette selvittää jo asiakkaidensa asioita ennen kuin heidät on lukijallekaan esitelty. Näkökulma ja kokonaiskuva laajenevat vähitellen.

Yllätyin kirjan kantaaottavuudesta. Kritiikkiä saa osakseen niin porvarillinen Strasbourg kuin naisten asema Keski-Euroopassa. Arlette on loistava naishahmo: omaehtoinen, järkevä, looginen, empaattinen. Aivan hänen ajatustensa perälle ei lukija pääse, mutta miksi pitäisikään päästä. On hyvä pitää jotain vain itsellään.

On luonnollisesti mahdotonta verrata Arlettea Freelingin päähahmoon Pietiin, kun ei ole Van der Valk -sarjaa lukenut. Ehkä joskus vielä luen, tykästyin kyllä Freelingin tapaan rakentaa tarinaa, kuvailla ihmisiä ja ympäristöä ja ujuttaa mukaan tiukkaa asiaa ja kannanottoja. Harmittavasti vain näyttää siltä, ettei Freelingin kirjoja ole mitenkään ylettömästi saatavilla (tämän Leskenkin varasin Pasilan kirjavarastosta). Mutta ehkä ne tulevat vastaan, kun sen aika on.



Nicolas Freeling: Leski
Suomentaja: Leena Tamminen
Ulkoasu: ?
WSOY 1985
312 s.
The Widow (1979)

Kirjastosta.

_____

Idän pikajuna -matkani jatkuu siis tällä kirjalla Strasbourgiin. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 6. Kirja, jonka nimi on yksi sana.

Palasia

Se on vihdoin valmis: ikioma exlibrikseni!

Onhan tätä, elämää. Viikot vierähtävät vauhdilla, ollaan joka hetki lähempänä kevättä. Valo lisääntyy: tänäänkin näin aitoa auringonvaloa! Varmuudeksi suljin kuitenkin työhuoneen kaihtimet. Ettei nyt ihan revitellä.

Hyviä juttuja on ollut monta. Yksi niistä näkyy yllä. Sain kaksi vuotta sitten puolisoltani valmistujaislahjaoptioksi mahdollisuuden omaan exlibrikseen, jonka taiteilijaystävämme suunnittelisi. Kiireiden ynnä muun vuoksi suunnitteluprosessi venähti, mutta tammikuussa painosta putkahti lopulta 500 kappaletta tuota taianomaista tuotetta. Toistaiseksi olen tyytynyt katselemaan pinkkoja, sillä en tiedä mistä ja miten aloittaa kirjojen merkitseminen. Ja ennen kaikkea: mitkä kirjoistani valitsen kunnian kohteeksi. Eiköhän liisteröinti ala kiinnostaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kevätsiivous huutelee perään. Tai avoimen yliopiston tentit lähestyvät. Yhtä kaikki olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen. Moderni ja simppeli. (Kuin minä, hahahhaha.)

Arki koki melkoisen muutoksen viikko sitten, kun asuinkumppanini lähti jälleen ulkomaankomennukselle. Seuraavat puoli vuotta on taas luvassa kaukosuhdetta, mutta eiköhän se mene vanhasta tottumuksesta. Toki ikävä on jo kova, yhteinen arki on asia, jota kaipaa. Arjen vastapainoksi olen jo ostanut yhdet lentoliput Keski-Eurooppaan keväämmälle (Wien kutsuu vappuna!) ja toisaalta puolisko tulee käymään kotona syntymäpäivänäni maaliskuussa. Ja kesällä on lomaa eli työttömyyttä monen monta viikkoa.

Niin. Kolmekymppiä, se odottaa jo nurkan takana, alle kuukauden päässä. Melkoista. Pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta asiaa, heikohkoin tuloksin. Ehkä olen vielä välttynyt varsinaiselta kriisiltä, mutta kaukana ei olla. Tulee esimerkiksi pohdiskeltua, onko näin hyvä olla. Ja jos ei ole, mitä pitäisi muuttaa. Ei mennä nyt siihen.

Koska olen väliaikaisesti yksinasuva naisihminen, olen pyrkinyt kehittelemään monenlaista oheistoimintaa ja menoa elämääni ilostuttamaan. Jo mainitun Wienin lisäksi lähikuukausina on ohjelmassa Turkua, teatteria (useampikin!), Kööpenhaminaa, Don Huonojen 25-vuotiskeikkaa, tiedemediaprojektin kehittelyä ja Tori Amoksen konsertti. Ja kai sitä täytyy töissäkin käydä, opiskella maksetut avoimen kurssit loppuun, tavata kavereita ja, niin, lukea. Vähän on jumissa lukemistouhu tällä hetkellä, mutta eiköhän se siitä taas sutviinnu. Kirjapinot eivät ainakaan ole pienentyneet.

Tällaisia palasia täällä. Jatketaan!

Tuija Lehtisen Rebekka-sarja

Tuija Lehtinen on nuortenkirjailijaidolini. Hänen kirjojensa mukana kasvoin lapsesta vähän lähemmäs aikuisuutta. Niiden sivuilla oli turvallista kokea kaikenlaista ja lukutunnelma oli aina leppoisa, vaikka aiheet ovat paikoin vakavia. Huumori on kuitenkin mainiota, eikä kellekään naureta pahantahtoisesti. Mirkka-sarjan luin joskus 1990-luvun puolivälin paikkeilla, Laurat sen jälkeen ja etenkin punkkari-Sarasta kertova trilogia on ollut tärkeä – ne kaikki olen lukenut moneen kertaan.

Lehtisen tuoreempi tuotanto (alkaen jostain noin kymmenen vuoden takaa) on kuitenkin ollut minulle vierasta. Ehkä heräsi halu tarkistaa, miten nykyaika Lehtisen kirjoissa näkyy. Niinpä lainasin kirjastosta pari ensimmäistä osaa Rebekka-sarjasta. Kirjat ovat vuodelta 2007, eli jo kahdeksan vuotta vanhoja nekin (mutta silti uudempia kuin viimeisimmät tutustumiskohteeni).

Ensimmäisen osan, Rebekka ja kesäprinssi (Otava 2007), luin itse asiassa jo lokakuussa. Toinen osa, Rebekka tarttuu toimeen (Otava 2007), tuli luettua viime viikolla. Nyt olen vähän enemmän kärryillä "uudesta Lehtisestä".

Rebekka on 13-vuotias kipakka nuori nainen, jonka perhe muuttaa ala- ja yläkoulun välisenä kesänä saaristosta Pohjois-Pohjanmaalle. Perheen isä on pappi ja äiti kuvataiteilija ja kuvataiteen opettaja. Isoveli Mossu soittelee kitaraa ja pikkusiskot Saimi ja Selma panevat pakan tehokkaasti sekaisin. Luvassa on siis aikamoinen kesä seiskaluokkaa odotellessa ja uuteen asuinpaikkaan tutustuessa. Onneksi Rebekka ei ole toimeton, vaan lähtee rohkeasti tutustumaan pikkukaupungin asukkaisiin ja saa myös uusia ystäviä, joista tärkein on seurakunnan suntion tytär Ulla. Eräs kiinnostava poikakin tuntuu aina sattuvan samoihin paikkoihin Rebekan kanssa...

Toisessa osassa syksy saapuu ja uusi koulu ja seiskaluokka alkaa. Rebekka tutustuu jälleen uusiin ihmisiin ja yläkoulu tuntuu aika mukavalta paikalta, vaikka pahamaineinen kettinkijengi ja etenkin eräs sen jäsen, nyrkkeilijä Saija, aiheuttavat aika ajoin päänvaivaa. Rebekan luokka päättää heti alkaa kerätä luokkaretkirahastoa ja syksy on täynnä ohjelmaa, esimerkiksi iltamien suunnittelua. Kesällä kohdattu kesäprinssikin tulee jälleen vastaan säännöllisesti. Jouluna Rebekan perheessä on iloinen tunnelma, sillä perheeseen syntyy melkoinen määrä koiranpentuja.

Ihan hauska ja pirteä tuttavuus tämä Rebekka. Elämä jossain Oulun seutuvilla vaikuttaa aika leppoisalta, eikä kovin suuria vaikeuksia ehdi tielle kasaantua vielä näissä kahdessa ensimmäisessä osassa. Papin perhe on varsin boheemi, mistä toki seuraa pikkupaikkakunnalla monenmoista, mutta tunnelma kirjoissa on hyväntahtoinen ja jotenkin lohdullinen. Murkkuikä ei tunnu painavan päälle oikein kellekään, vaikka Mossu välillä äksyileekin.

Kirjasarja uponnee varhaisnuorisoon, mutta on siinä vähän kankeuttakin. Rebekka on kipakasta luonteestaan huolimatta todella kiltti ja moraaliltaan harvinaisen valveutunut, hän jaksaa ymmärtää sekä äksyä isoveljeä että villejä pikkusiskojaan. Nykyteknologia ei tätä perhettä tai kaveripiiriä oikein kiinnosta, mikä hieman mietityttää. Ehkä vuodelta 2015 kirjoitettaisiin hieman toisenlainen tarina. Kaupungin nuoriso harrastaa lähinnä onkimista, kansantansseja, laulamista ja pikaluistelua. Nuorisotalolla sentään hengaillaan, mutta sielläkin ohjelmassa on esimerkiksi karaokea, mitä pidän tyypillisen nuorison häpeärajan mataluuden vuoksi vähän epäuskottavana. Mutta ehkä jossain on näin, mistä sitä tietää. (Ehkä minulla on koppavat hesalaislasit silmillä tai jotain.)

Lopullinen tuomio: nopealukuista, viihdyttävää ja iloista (varhais)nuortenkirjallisuutta, jossa perheet voivat hyvin, opettajat jaksavat vielä antaa "nokkavuudesta" jälki-istuntoa, harrastukset ovat hyvätapaisia eikä nuoriso ole kokonaan pilalla.


Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi ja Rebekka tarttuu toimeen
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
Otava 2007
206 s. / 240 s.

Kirjastosta.

______

Rebekka-sarjan kirjoista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Salla, Krista, Jonna ja Saraseeeni.

Robert W. Chambers: Keltainen kuningas

Kauhu ei genrenä ole erityisemmin sydäntäni lähellä, mutta laadukas liikkuva kuva on. Niinpä tutustuttuani viime kesänä HBO:n True Detective -sarjaan alkoi sen taustavaikuttajana oleva, alkujaan vuonna 1895 julkaistu novellikokoelma Keltainen kuningas (Basam Books 2014, suom. Jussi Korhonen) jotakuinkin kiinnostaa. Jos et ole vielä tehnyt tuttavuutta True Detectiveen, tee asialle jotain. Välittömästi. Kova sarja, todella kova.

Keltainen kuningas on kymmenen novellin kokonaisuus. Tyyliltään se on sekoitus kauhua, fantasiaa, romantiikkaa ja aikuistumisteemoja. Novelleissa liikutaan New Yorkissa, Pariisissa ja Ranskan maaseudulla. Osittain yhtenäisenä tekijänä on Keltainen kuningas -niminen näytelmä, jolla on kauhistuttava vaikutus sen lukeneisiin ihmisiin. Loppuosan neljässä novellissa liikkuu myös osin samoja henkilöhahmoja.

Pidin etenkin alkupäästä, noista pelottavammista novelleista. Niitä lukiessa olo on niljakas, hieman hämmentynyt ja utelias. Ihmisen mielikuvituksella on kova voima, sen huomaavat novellien henkilötkin karvaasti. Eikä mielenterveyskään aina ole vahvimmasta päästä.

Eletään 1800-luvun loppua tai hieman jo kirjoitusajankohdan tulevaisuutta. Yhteiskunta pyörii kuten sen tapana on, mutta henkilökohtaisessa elämässä saattaa olla esteitä jos jonkinlaisia. Pääosin vaikeudet liittyvät ihmissuhteisiin ja rakkauselämään, rahaan ja aikuistumiseen. Viattomuus katoaa monen henkilön luonteesta, kun todellisuus – vaiko yliluonnollisuus? – iskee vastaan.

Vaikka pidän Pariisista ja etenkin sen taiteilijapiireistä, Keltaisen kuninkaan Pariisi-novellit ovat sota-aiheista Ensimmäisen ammuksen katua lukuunottamatta aika tylsiä. Ne tuntuvat kiertävän samaa teemaa – rikkaiden ulkomaisten vetelehtijöiden elämää – eikä siitä tunnu löytyvän riittävästi ammennettavaa. Kauhun elementit vaihtuvat vain häivähdyksiin jotain omituista.

Toki on muistettava, että Keltainen kuningas on 120 vuotta vanha kirja. Sillä on kiistattomat ansionsa lajityyppinsä edustajana ja klassisena teoksena. Jotenkin vain odotin vielä hyytävämpää menoa. Ja kieltämättä jo mainitulla tv-sarjalla saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa: niin puhdasta neroutta on hankala voittaa.



Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Suomentaja: Jussi Korhonen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
E-kirja
The King in Yellow (1895)

Arvostelukappale.

_____

Ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 18. Yli 100 vuotta vanha kirja.