Pilke?

Ikkunasta näkyy joka päivä enemmän kuivaa asfalttia. Kyllä se kevät tulee, jos oikein kovasti toivoo. Kesäkin, jos vielä enemmän.

Olen nukkunut viime päivinä paljon, valvonut myöhempään kuin aikoihin ja sitten taas nukkunut. Jokohan talven selkä alkaisi taittua konkreettisesti? Jokohan väsymys loppuisi ja kurkkuun juttunut pala irtoaisi? Jokohan saisi vetää tekemättömät työt yli tappavalta to do -listalta?

Palaan sorvin ääreen, essee on saatava tänään valmiiksi (alun perin jo eilen, mutta näin siinä taas kerran kävi).


Ps. Huomasin saaneeni kolmannen julkisen/virallisen lukijani, tervetuloa joukkoon Terhi!

Selviydyin tentistä helpolla: en mennyt sinne lainkaan. Kyse ei ollut ainoastaan pelkuruudesta ja laiskuudesta, vaan myös siitä, että sain kutsun töihin, johon vastasin innolla. En taida olla tarpeeksi fiksu metafysiikalle, mutta ei se haittaa.

Pitäisi kirjoittaa monia tekstejä. Yhden sain juuri valmiiksi, maailmojasyleilevän kehityspsykologian esseen, jota varten luin aivan kipeetä kamaa sisältäneen kerubikirjan ja selailin toista, vähän asiallisempaa, sen verran, että saatoin poimia sieltä muutamia termejä ja sitaatteja osoittaakseni, että kirja on sentään haettu kirjastosta kotiin. Toinen pitäisi vielä vääntää kasaan (kirjasta, jota en ole hakenut kirjastosta kotiin), samoin eräs hyvinkin vapaamuotoisempi teksti, seminaariesitelmä, you name it. Huoh. Olen huomannut, viimeistään nyt, ettei minusta ole toimittajaksi. En saa soitettua kustantamoon ja kysyttyä kirjailijan yhteystietoja. Hankalaahan se onkin. Huoh jälleen.

Asuntoni lainehtii kirpparikamoja ja muutakin tavaraa. Aiemminkin olen pohtinut, vaikuttaako ulkoinen kaaos sisäiseen olotilaan. Luulen, että vaikuttaa. Kotona on rauhaton olo, lähinnä tekee mieli nukkua ja lähteä taas pois. Vaikka sillähän ei asioita saa valmiiksi. Toisaalta - eipä saa näemmä muutenkaan. Jos nyt vappuun saakka puristaisi, kuukausi enää. Yritä edes, nainen, kasaa itsesi!

Huoh.

Mitä tarkoitetaan olemassaololla?

Huoh. En ole eläissäni lukenut yhtä vaikeaa tenttikirjaa. Aivot tuntuvat sulavan korvista ulos yrittäessäni ymmärtää lausehirviöitä, kuten "Kant joutui olettamaan, ettei aksiomaattisella avaruuden geometrialla ole loogista perustaa, vaan euklidisen geometrian aksioomat noudattavat tiettyjä ajallis-avaruudelliselle havainnolle tyypillisiä ei-loogisia rakenteita..." Öh, oke. Sama vika Rahikaisella, voi Kant parkaa. Melkein samalle tasolle pääsin männäviikolla tankatessani jotain kasvatustieteen tenttitutkimusta, jonka tutkimusmetodi oli kvantitatiivinen. Mä olen niin sinut noiden tilastollisten menetelmien kanssa, ettei tosikaan! Tällä kertaa epätoivo tosin on aitoa, koska tiedän, että tästä kirjasta pitäisi kai jotain ihan tosissaan tajutakin, postmoderni fragmentoitunut yhteiskunta ei tällä kertaa kelpaa. Voi luoja. Ja tämä on sentään perusopintojen kirjatentti. (Ei ihme, ettei meikästä tule filosoofia.)

Muussa mielessä opinnot maistuvat, olen parin päivän sisällä alkanut tavoittaa jotain olennaista tutkimuksen tekemisestä ja lähinnä omien argumenttieni pätevyydestä. Jännä tunne, jonka toivon kestävän siihen saakka, kun saan jättää aikanaan graduni tarkistukseen. Milloin se lieneekään. Lähivuosina. Onhan tässä jo ikääkin (lähinnä opiskeluun käytettyjen vuosien määrässä laskettuna) siihen malliin, että pitäisi pikkuhiljaa punkea pihalle yhteiskunnan varoilla pyöritetyn laitoksen uumenista ja ruveta kunnialliseksi veronmaksajaksi. Toistaiseksihan en sitä valtiovallan silmissä ole, vaikka töissä käynkin. Kaikkeahan ei saisi ottaa kerralla - siis sekä tulonsiirtoja että palkka-ansioita - joten olen vain itsekäs pullamössölapsi, joka ei suostu putken vietäväksi ja nousujohteiseen (ennalta määritettyyn) elämänuraan. Nyyh. Melkein harmittaa. Varmaan yhtä paljon kuin Kantia.

Jos vielä kupillinen kahvia ennen uutta erää metafysiikan kanssa.

Arjessa

Nyt minä uskon sen: kevät on tullut. Heräsin aamulla, vähän ennen kahdeksaa aivan valoisassa huoneessa. Istuessani aamupalan ja -kahvin kanssa tietokoneelle, oli pakko vetäistä verhot tiukasti kiinni, sillä silmiin oikein sattui, kun aurinko häikäisi niin kovasti. Hämmentävää. Ulkona on tosin tappavan liukasta varmaan vielä viikkokaupalla, eilenkin köpöttelimme Jennin kanssa lenkillä kuin kaksi mummoa konsanaan, mutta parasta tässä on tuo kellertävä möllykkä taivaalla. Paista vaan, niin kauan kuin mahdollista, minä haluan sinut! (Loppuviikoksi on luvattu sadetta, joten se siitä. Pekka Pouta näytti kovin pahoittelevalta eilen sanoessaan tämän. Pekka on symppis.)

Keväinen olo johtuu myös vaaleista lakanoista ja kevättakkien hipelöimisestä. En ole tulevanakaan kesänä niin hyvässä rantakunnossa kuin haluaisin, mutta ei surra sitä nyt. Ennen sitä on kevät, jolle olennaisinta on ihanat kepeät takit ja tennareiden käyttö. Tykkään!

Olen menettänyt täysin kontrollini suhteessa espanjan kurssiin ja tentti on jo kahden viikon päästä. O-ou. Voisin liimailla post it -lappuja espanjankielisillä sanoilla höystettynä pitkin kämppää ja opetella sillä tavoin edes huonekalut (jotka kai sitä paitsi kuuluvat varsinaisesti alkeiskurssin ykkösosan sisältöön, jonka olen siis käynyt syksyllä 2007). Olen onnettoman... saamaton. Semmakaan ei etene, eikä mikään muukaan. Hävettää. Kaukana ovat ne ajat, kun olin vielä ahkera. Enää en ole. Toisaalta, mitä väliä sillä edes on. Ehkä elämässäni on muuta sisältöä nykyisin? (Hahahahahahahahaha... ha.)

Otin käyttöön perintöastiani, nykyisin sikamaisen kalliit Arabian Kimmelit. Saattaapa vituttaa, kun ensimmäinen lautanen hajoaa, mutta se on sen ajan murhe. Minusta astioiden pitäisi olla käytössä, nehän ovat käyttöesineitä. Mummi ei käyttänyt niitä juuri koskaan, korkeintaan jossain tasavuotissyntymäpäivillä ja joskus ehkä jouluna, ja silloinkin valikoiden. No, ovatpahan ainakin hyvässä kunnossa. Sitäpaitsi tuntuu perverssillä tavalla mielettömän hauskalta syödä nuudeleita ja Lidlin pastaa helvetin kalliilta kultareunaiselta designlautaselta.

Dreihundert.

Terve vaan te anonyymit tyypit.

Tämä on kolmassadas kirjoitukseni tähän blogiin. Jännittävää! Neljän vuoden ahkeroinnilla ei lainkaan huonommin. Ja ilmeisesti joku näitä tekstejä käy lukemassakin, kun tuo kävijälaskuri tuossa raksuttaa. Ihan vaan pikkuvinkkinä, että saa niitä kommenttejakin jättää. Tosin ymmärrän, ettei harrastamani arkipäivän kuonan kaato välttämättä ole mikään inspiroivin mahdollinen blogiformaatti. Mutta sen kanssa on vain elettävä, koska en harrasta sen enempää muotia tai lifestyleakaan.

No eilen harrastin lifestylea sen verran, että siirsin hieman huonekaluja paikasta toiseen sen verran, mitä se nyt yksinäiselle naisihmiselle on mahdollista. Tulipa samalla tyhjennettyä cd-hylly, jossa oli, krhm, aika paljon pölyä (tarkalleen ottaen 5,5 kuukauden pölyt, kertaakaan en sitä ollut pyyhkinyt sen jälkeen, kun muuttopäivänä iskin levyt paikoilleen). Joka tapauksessa muutoksen syynä oli tarve saada paikka uudelle perheenjäsenelleni, Philipsin tv:lle. Päätin, että samainen pölyinen 5,5 kuukauden televisioton elämä saa nyt päättyä, ja kun tädiltäni ja kummisedältäni sopivasti vapautui ihan suhteellisen uusi tv, adoptoin sen itselleni. Digiboksin hain Marilta pitkäaikaislainasta ja eilen virittelin koko komeuden kasaan. Ensimmäisenä ruudusta pompsahti täysin pyytämättä ja yllättäen TV7 ja Israelin toivon tähden: Yossi Ovadia. Messiaaninen pastori Galileasta. (Kyllä, oli pakko etsiä tämäkin tieto intternetin ihmemaailmasta ja nyt kun sen tänne kirjoitin, blogini löytyy tietenkin jatkossa Googlesta jollain aiheeseen liittyvillä hakusanoilla, heti sieltä "perse kiinnostaa" osion vierestä.) (Joku überpervo saattaisi googlettaa noita yhdessä, kokeilkaapa vaan.) Vaihdoin kanavaa, kun siihen kikatukseltani kykenin ja vietin oikein mukavan illan tv:n ääressä ja ilmeisesti koukutuin saman tien True Bloodiin. Cool. Tämä tietää hyvää vallan kiireiselle elämälleni, mutta onneksi olen juuri päättänyt, ettei kiirettä tarvitse olla, jos niin ei tahdo (kts. edellinen postaus). Tosin lauantainen metafysiikan tentti kutkuttelee mukavasti takaraivossa, ja on tässä kaikenlaista muutakin puuhailtavaa... mmmm...

Mitäs sieltä tv:stä tänään tuleekaan?