Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.
Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.
Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.
Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.
Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.
Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.
Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?
Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?
Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.
Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.
Kirjastosta.
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.
Tämä ajanjakso historiassa on varsin mielenkiintoinen. 1900-luku synnytti paitsi toteutuneita dystopioita, myös näitä utopioita. Suomalaisten asemaa maahanmuuttajina ei ole taidettu kirjallisuudessa vielä kauhean paljon käsitelläkään.
VastaaPoistaAinakaan en kovin usein ole törmännyt tähän teemaan, kiinnostava se joka tapauksessa on! Myös Pohjois-Amerikassa taisi olla joitakin houkuttelevia yhteisöjä, joissa tavoiteltiin utopioita ja unelmia.
PoistaTämä kuulostaa historiallisena tarinana kiintoisalta ajankuvineen ja miljöineen.
VastaaPoistaTässä kirjassa on todella tehty taustatyötä ja nähty vaivaa ajankuvan ja miljöön rakentamiseksi. Ja tarina itsessään elää aivan omaa elämäänsä.
PoistaOnkohan aiheesta kirjoitettu muita romaaneja, riittää siinä ainakin aineksia vaikka mihin... Tuon tapaista idealismia ei näinä päivinä kohtaa, kun tietoa maapallon eri seuduista on niin paljon helpommin saatavilla ja ainakin Suomessa kansan koulutus on nykyään hyvällä tasolla. Tvssä on esitetty dokumentti näistä siirtolaisista.
VastaaPoistaYhtä naiivi idealismi ei tosiaan enää tänä päivänä niin helposti saa jalansijaa, kun tietoa ja raakoja tosiasioita on niin paljon saatavilla. Aihepiiri on kiinnostava, voisin hyvin perehtyä siihen lisää.
PoistaSuomalaiset lähtivät maahanmuuttajiksi moniin maihin ennen ja nykyisin. Ukkini isoisän viisi veljeä lähtivät 1800-luvun alussa maahanmuuttajiksi Yhdysvaltoihin. Moni muukin sukulainen on lähtenyt sen jälkeen varsinkin Yhdysvaltoihin, mutta myös moniin muihin maihin. Aika moni on mennyt Ruotsiin ja Norjaan.
VastaaPoistaKiitos kirjavinkistä :)
Yhdysvaltojen siirtolaisuus onkin huiman kiinnostava ja iso ilmiö! Kohta pääsen taas seiskaluokkalaisten kanssa sitä käsittelemään historiantunneilla, ihan mahtavaa!
PoistaKiinnostavaa kuulla sukusi vaiheista, Mai! Minä en tiedä, onko omassa suvussani lähtijöitä, mutta miksipä ei olisi - kyllä se niin yleistä kuitenkin pitkän aikaa oli. Suosittelen tätä kirjaa!