9. lokakuuta 2019

Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.


Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.


Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin
Suomentaja: Inka Parpola
Otava 2019
462 s.
The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.



Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)



Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

11 kommenttia:

  1. Kun en noista muista julkaisukanavista tiedä: onko Instassa sitten myös tekstiä, paljon? Vai vain kuvia? En ymmärrä, kuinka se voisi korvata kirjablogia, jossa pohditaan sisältöä, kirjan herättämiä ajatuksia. Jotenkin olen ajatellut Instagrammia semmoisena Facebookin tyyppisenä "mainoskanavana".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstiä voi Instassakin olla paljon, mutta kyllä pääpaino on toki aina kuvalla, eikä teksti toki koskaan voi olla bloggauksen mittainen (kai niissä kuvateksteissä itse asiassa on joku maksimimerkkimääräkin, joka ei lopulta ole kovin suuri). Ehkä Insta tosiaan on enemmän mainoskanava, jossa painavat erilaiset syyt kuin blogeissa. Kullakin kanavalla on etunsa ja haittansa, niin ajattelen.

      Olen tykännyt blogin kirjoittamisesta aina, mutta nyt on tuntunut jotenkin nihkeältä aloittaa ja saada aikaiseksi tekstejä. Kommentteihin vastaaminenkin takkuaa (mutta kiitos, kun sinäkin niitä jaksat jättää!), vaikkei se ole edes erityisen aikaavievää.

      Jotenkin vain tuntuu, että olenko blogini kanssa ihan pölyinen ja ajan ohi ajama, kun teen aina vain samaa ja samalla lailla.

      Poista
  2. Aivan mahtava juttu, että olet jo blogannut pian 14 vuotta, minä melkein puolet vähemmän. Bloggaaminen on vain niin mukavaa. Ja blogien lukeminen.
    Luin tänään yhdestä blogista, että eräs kirjailija oli saanut uunituoreen kirjansa mukaan Turun kirjamessuille, ja oli ehtinyt lukea jo yhden kirjabloggauksen kirjastaan. Minusta tuo oli kiva juttu, että blogeilla on kuitenkin lukijoita.
    En laita arvioita instaan. Goodreadsiin ja faceen laitan. Olen kuitenkin aika vähän noilla kanavilla, sillä luen mieluummin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen tähän saakka tykännyt bloggaamisesta tosi paljon, joten ehkä juuri siksi tämä tuntuu niin radikaalilta muutokselta, kun iloa ei enää samalla tavalla saa. Mikään "virallinen blogitauko" ei tunnu oikealta sekään, koska luultavasti en vain sitten kuitenkaan saisi palattua enää. Ja sitäpaitsi blogin vähäisetkin lukijat kaikkoaisivat, ja kuitenkin arvostan tosi paljon sitä, että edes joku (kuten sinä!) täällä käy lukemassa ja vielä kommentoimassakin.

      On kyllä ollut ilahduttavaa, kun kirjailijat ovat innostuneet kirjablogiarvioista, onhan se oman työn näkyväksi tekemistä ja etenkin jos arviot ovat positiivisia, saa vahvistusta ja uskoa omaan tekemiseensä. Toisaalta tuntuu myös toisinaan, ettei tällaisten pikkublogien teksteillä ole juuri merkitystä isommassa mittakaavassa esimerkiksi kustantamoille, jotka luonnollisesti pyrkivät saamaan mahdollisimman paljon näkyvyyttä kirjoilleen. Sitä saa sitten ehkä ihan eri kaliiberin blogeista.

      Kaikkein inhottavinta on ollut, että oma lukuinto on ollut noin vuoden verran jo vähän hukassa! Sen eteen olen kyllä valmis tekemään töitä vaikka mikä tulisi.

      Poista
  3. Olen ihan koukussa instagramiin, mutta blogia on silti ihana pitää. Minusta on hauskaa koluta harrastus joka kulman kautta. Toivottavasti löydät jonkin oman väylän innostua harrastuksesta uudelleen, ja jos et niin kaikelle on oma aikansa eikä se haittaa mikään. Asiat kulkevat kanssamme tietyn aikaa ja sitten tulee taas uusia asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Molempi parempi! Minäkin tykkään Instasta tosi paljon, vaikka minulla ei blogilleni siellä tiliä olekaan, vaan se ihan henkilökohtainen, jonne toki kirjajuttujakin laitan, silloin harvoin kun on jotain laitettavaa...

      Kivasti sanottu ja kannustettu, kiitos Johanna. Kaikelle on tosiaan aikansa. Itse tosin toivoisin, ettei blogini aika ihan vielä olisi tullut, sen verran tärkeä tämä on jo niin pitkään ollut.

      Poista
  4. Mä olen taistellut samojen kirjoittamisongelmien kanssa ja miettinyt, jaksanko pitää blogia. Toisaalta välillä tulee vastaan kirjoja, joista ei voi kertoa riittävästi Instassa, vaan analyysi rönsyilee miniromaaniksi 😁 siitä kuitenkin luovuin tänä vuonna, että bloggaisin kaikesta, mitä olen lukenut. Mutta ehkä into tulee vielä takaisin! Onnea 14 blogivuodesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen luopunut kaikesta bloggaamisen ajatuksesta, vaikka se pitkään innosti ja potki persiille. Kun oli tosi selkeä tavoite, sain kirjoitettua paremmin. Toisaalta väkisin ei synny käytännössä mitään järkevää, kun puhutaan luovasta ja vapaaehtoisesta tekemisestä.

      Toivon, että into löytyisi vielä. Ehkä minulla on vähän höhliäkin syitä: jouduin esimerkiksi luopumaan vanhasta tietokoneestani, jossa kaikki kuva-asiat toimivat hyvin, enkä ole saanut aikaiseksi hoitaa uudelle koneelleni mitään olennaisia kuvankäsittelyohjelmia tms. Vaikka eipä nuo kuvat kovin kummoisia ole tässä blogissa koskaan olleet, niin silti haluan pääsääntöisesti käyttää itse ottamiani jotakuinkin säällisiä kuvia sen sijaan, että laittaisin kustantamojen kansikuvia, vaikka sama informaatiohan niissä molemmissa on. :D

      Poista
  5. Sama vika täällä, vaikka tulee taukoja bloggaamisessa kyllä sitä aina palaa vaikka sitten omaksi huvikseen. Itselläni oman blogin osalta on ollut kaksi syytä: se klassinen "lukupäiväkirja" ja ihan yleinen kirjoittaminen. Ehkä sitten joku (joskus ja toivottavasti) kiinnostuu lukemistani kirjoista. 14 vuotta on kyllä aikamoinen saavutus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä siinä mielessä hyvä juttu, että mihinkään blogi ei katoa, ellei sitä itse poista (tai satu jotain kamalaa kämmiä), eli täällä netissähän tämä kaikki on saatavilla hamaan maailmanloppuun asti, ja palata aina voi - niin kirjoittaja kuin lukijatkin, ehkä.

      Minullekin on ollut tärkeää pitää yllä kirjoittamista, koska muuten ei tule pidempiä tekstejä kirjoitettua, ja kirjoittaminen on kuitenkin ollut lapsesta saakka minulle tärkeä ilmaisukeino.

      14 vuotta tulee täyteen tammikuussa. Aloitin blogin aikoinaan, kun silloin nämä olivat jotenkin enemmän muodissa, ei vielä ollut muita somekanavia oikeastaan ja jonnekin oli hauska kirjoitella. Kirjablogiksi tämä muuttui vasta myöhemmin, mutta monen monta vuotta sitäkin olen jo tehnyt (varmaan kymmenkunta jo, en ole ihan laskuissa mukana).

      Ehkä blogit kokevat vielä renessanssin, jos tällaista vähäsen hitaampaa ja punnitumpaa sisältöä aletaan taas arvostaa nopeiden instojen ja snäppien sijaan! (Vaikka tiedän kyllä, että esim. instakuvia/-julkaisujakin saatetaan hioa ja tehdä huolella ja pitkään).

      Luku- ja kirjoitusintoa sinnekin!

      Poista
  6. Kommentoin vähän vanhempaa kirjoitusta, kun kiinnostuin siitä albanialaisesta kirjasta. Mutta bloggaamisesta, luulen että asia on juuri niin kuin kirjoitit edellisessä kommentissa, blogit tulevat kokemaan renessanssin. Instaa olen katsellut, mutta minusta se on niin pinnallista, etten jaksa pitempään (en ole älypuhelinkoukussa muutenkaan), ja Facebook sen sijaan tulee hiipumaan, luulen. Blogin kiinnostavuus on siinä, että sitä voi tehdä niin monella tapaa: jutut voivat muistuttaa päiväkirjaa, esseetä, pakinaa, fragmentaarisia muistiinpanoja, ihan mitä tahansa, ja olla painavaa pohdintaa tai höyhenenkevyitä huitaisuja. Blogiteksteihin myös kutoutuu kirjoittajan henkilö ihan eri tavalla kuin mainosmaisiin päivityksiin, joiden kauniit kuvat unohtuvat heti, kun uutta tulee tilalle.
    Neljätoista vuotta on pitkä aika! Siihen mahtuu innostusta ja hiljaista hetkeä, kuten elämään aina. Ihanaa, jos aiot kuitenkin jatkaa, nostan hattua!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!