9. helmikuuta 2019

Puolen vuoden välitilinpäätös opettajuudesta ja elämästä Savossa



Nyt siitä on paria päivää päälle puoli vuotta, kun pakkasin lähisuvun avustuksella pressun alle peräkärryllisen tavaraa, muutin Helsingistä Savonlinnaan ja jätin oman kodin alivuokralaisen kodiksi. Hullua. Jo! Vasta! Mihin aika on mennyt? Onko sitä mennyt jo noin paljon? Onpa se mennyt hitaasti. Ja sitten taas kiirehtinyt.

Savossa on ollut ihanaa. En valehtele enkä liiottele yhtään. Täällä on.

Ensinnäkin työni. Se on mahtavaa. Lukuun ottamatta joitakin huonosti nukuttuja öitä, muutamia pimeydestä ja väsymyksestä raskaita varhaisia aamuja ja niitä hetkiä, jolloin vahvasti tiedostaa, että nyt ei mennyt ihan putkeen, olen nauttinut joka ikisestä päivästä. Silloinkin, kun olen ollut väsynyt ja turhautunut, itsesyytösten täyttämä ja opettajien ammattitaudin, riittämättömyyden, hetkellisesti lannistama.

Puolen vuoden aikana olen oppinut itsestäni opettajana todella paljon. Olen oppinut, milloin olen parhaimmillani – aiemmin tiesin vain ihan liian hyvin, milloin en ole. Olen saanut kohdata ja olla itse kohdattavana, olen saanut haasteita ja pureskeltavaa, ymmärrykseni Suomen monimuotoisuudesta on avartunut.

Suurin syy siihen, että nautin työstäni niin paljon, ovat nämä ihmiset täällä.

Oppilaat ovat huikeita, kerta kaikkiaan. Koska työskentelen (omassa mittakaavassani) pienessä yläkoulussa usean eri aineen opettajana, saan kohdata heitä kaikkia usein sekä oppitunneilla että käytävillä. Näihin välittömiin savolaisiin on ollut helppoa tutustua, eivätkä he ole nyrpistelleet nenäänsä hesalaiselle kertaakaan. (Ainakaan niin, että olisin huomannut.) Kielimuuri välillämme välillä on, mutta molemminpuolisella kärsivällisyydellä siitä on selvitty. Olen itse pyrkinyt olemaan hyvin suora ja ehdottoman kannustava palautteessani oppilaille, ja se on kantanut hedelmää. He osaavat myös kertoa, mikä on hyvin ja missä voisi parantaa – ja miksi. Sikäli kuin teinin maailmaa voi aikuinen ymmärtää, koen onnistuneeni siinä vähintään siedettävästi. On ratkottu riitoja, kriisejä, stressiä ja epäonnistumisia, kuivattu kyyneliä. Ja on naurettu, opittu, kehitytty ja rakennettu unelmia ja suunnitelmia. Ihan parasta. Ja minulle on sanottu niin kauniita asioita, että uskon niiden säilyvän mielessäni aina. (Haistateltu ei ole kertaakaan. Zero.)


Muotokuva naururyppyineen. Vai onkohan ne silmäpussit?

Myös aikuiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen ystävystynyt, ovat mahtavia tyyppejä. Savolaisuudessa on jotain vastaansanomattoman hurmaavaa: näiden kanssa on helppoa tulla toimeen. Täällä elämä on jotenkin rauhallisempaa, rennompaa. Koko ajan ei ole niin kiire, eikä se ole niin justiinsa. Voi tämä olla harhaakin, mutta siltä se tuntuu. Hyvältä.

Ja tietysti luonto täällä. Se mykistää. Työmatkani varrella on niin kauniita maisemia, että niiden katsominen saa melkein itkemään ilosta.




Olen oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita. Se on aika mieletöntä. Voiko näin hyvin ollakaan? Pitäisikö tästäkin potea syyllisyyttä? Pitäisiko pitää pienempää ääntä ja olla kehuskelematta? Pilkka osuu omaan nilkkaan kuitenkin – osuuko? En jaksa uskoa niin. Olen loputtoman kyllästynyt siihen, että työelämän pitäisi olla taakka ja ikuinen haaste, ettei omista (ja muiden) onnistumisista saisi avoimesti ja ääneen iloita, ettei itseään ja muita saisi kehua, kun aihetta siihen on. Tämäkin on osa ammatillisen ajatteluni muutosta: en aio koskaan enää pihtailla kehuja, en ikinä. Ei työelämän tarvitse olla (eikä se voi olla) pelkkää nousukiitoa ja iloa, mutta hemmetti, jos se ei ole sitä ikinä tai jos sitä ei saisi sanoa, on jotain pahasti pielessä. Enkä tarkoita, etteikö kritiikkiä pitäisi esittää ja epäkohtiin puuttua, tietenkin pitää. Mutta pitää olla myös itse valmis muutoksiin, uusiin asioihin ja haasteisiin.

Ei tämä paikka toki mikään Ruususen linna ole. Kunnan talous on pahassa jamassa, muuttotappio on suurta, eikä uusia lapsia synny kuin pieni määrä. Säästää pitäisi, jo kaiken tähän mennessä säästetyn lisäksi. Kaikki tämä heijastuu tietenkin opetustyön resursseihin ja ylipäänsä kunnan asukkaiden elämään. Itse en ehkä itseäni (vielä ainakaan) osaa niin kotoutuneena pitää, että surisin tilannetta kuntalaisen näkökulmasta (enkä sitäpaitsi vielä ainakaan edes ole virallisesti savonlinnalainen), mutta toki se panee miettimään. Silti täällä tuntuu olevan pöhinää kaiken lamaannuksen alla, halua sinnitellä eteenpäin ja kehittää kotikaupunkia edelleen. Nämä Savon immeiset eivät aio antaa periksi.

Elämäni on toki muutenkin ollut poikkeustilassa jo melkein vuoden, kun puoliso on ollut ulkomailla töissä ja yhteisen arjen jälkeen on joutunut opettelemaan taas yksin asumista ja pärjäämistä. En totisesti ole mikään kodin hengetär, ja sen huomaa. Toisaalta Savonlinnan asuntoni on sen verran karu, ettei täällä jaksa piitata kodikkuudesta sitäkään vähää kuin oikeassa kodissa Helsingissä. Hyvinhän täällä käy nukkumassa, syömässä, kuuntelemassa Radio Suomea ja suunnittelemassa tunteja. Mutta ikävä tätä kämppää ei kyllä aikanaan tule.

Olen itsestäni aika ylpeä, että uskalsin lähteä ihan tuntemattomaan paikkaan, josta en tuntenut ketään. Ikävä tietysti on: puolisoa, ystäviä, lähisukua. Onneksi täällä on innokkasti käynyt isompia ja pienempiä kyläilijöitä ja minäkin olen jokusen kerran matkannut Helsinkiin (joskin loppujen lopuksi aika harvoin, puolen vuoden aikana alle kymmenen kertaa). Ei kai nykyisin muutama sata kilometriä ole välimatka eikä mikään. Niin paljon ollaan yhteyksissä digitaalisia kanavia pitkin. Mutta kyllä välillä on yksinäinen ja ulkopuolinen olo.

Ainakaan minua ei voi syyttää siitä, ettenkö menisi töiden perässä sinne, missä niitä on. Varmaan tekemiseni myös ihmetyttävät joitakin, ehkä olen jonkun mielestä jotain ikuista nuoruutta elävä, vakiintumiseen kykenemätön hiippari. Helsingin Sanomissa oli tällä viikolla hyvä teksti oman sukupolveni ihmisten elämästä. Siinä y-sukupolvea tutkinut sosiologi Mikko Piispa toteaa, että kyse ei ole venytetystä nuoruudesta vaan muuttuneesta aikuisuudesta:

”Se, että elämä ei rytmity samanlaisten virstanpylväiden mukaan kuin vanhempiemme aikuistuessa, ei ole nuoruuden pitkittämistä vaan meidän aikuisuutta. Y-sukupolvi on joutunut hyvässä ja pahassa tottumaan jatkuvaan ja nopeaan muutokseen. Ehkä siksi uskallamme valita myös vaihtoehtoisia aikuisuuksia.”

Omista tulevista valinnoistani ja vaihtoehdoistani en vielä tiedä. Viranhoitomääräykseni päättyy 1.6., mitä sen jälkeen – en tiedä. Mutta sen tiedän, että juuri nyt kaikki on niin kuin pitääkin. Juuri nyt olen tosi onnellinen omasta elämästäni.

18 kommenttia:

  1. Voi miten ihanaa lukea tällaista hyväntuulista ja tyytyväistä kirjoitusta! Kiitos!

    Sitä saa lukea niin paljon kaikesta, mikä on huonosti, jolloin poikkeus alkaa näyttää yleiseltä.

    Kaikki kokemukset kasvattavat. Minusta opettajan on hyvä vaihtaa työpaikkaa edes kerran elämässään - jos on niin onnekas, että se on oma valinta - koska muuten alkaa pitää yhdellä ja samalla tavalla tekemistä ainoana oikeana ja itseään starana. Minulla tuli iso muutos viisikymppisenä, kun kyllästyneenä muutin ja vaihdoin työpaikkaa yli parinkymmenen vuoden paikallaanolon jälkeen. Se kannatti.

    Hyvää kevätkautta sinulle, nyt jo ihmeellisen hyvin kotoutuneena!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, kiitos Marjatta. :)

      Ei tämä mitään hattaraa ole: arki on täynnä draamaa, väsymystä, angstia, hankaliakin juttuja, mutta yleistunnelma on ehdottomasti positiivinen. Olen löytänyt itsestäni aika toimeliaan ja rohkean ihmisen, ja vaikka yleisesti tempo on rauhallisempi täällä kuin pääkaupunkiseudulla, saan paljon ja nopeasti aikaan. Mutta se, että joka päivä on kiva mennä töihin, on jotain, minkä haluan aina muistaa.

      Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi tuosta, että on syytä nähdä useampia tapoja ja paikkoja. Tosin itselleni se ei edes ole sinänsä mikään vaihtoehto, vaan ainoa mahdollinen tapa, kun vakipaikkoja ei ole. Mielelläni kyllä vakiintuisinkin jonnekin, silloin pääsisi oikeasti pitkäjänteisemmin kehittämään toimintaa.

      Kiitos ja samoin mukavaa kevään odotusta!

      Poista
  2. Minäkin olen aikoinaan ollut savolaisissa maisemissa ja viihtynyt. Viihtyisä asuinsympäristö on tärkeä asia hyvinvoinnille.Upea tuo maisemakuvasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Savossa on jotain hurmaavaa. Minulla ei ollut tänne aiemmin mitään suhteita, mutta tänne on ollut helppoa kotiutua. Vielä helpompaa toki olisi, jos olisi ihan vakavissaan sen suhteen ja olisi mieluisa koti ja mielellään puolisokin mukana. Mutta noin henkisesti olen kyllä savolaistunut yllättävän vauhdikkaasti. ;)

      Poista
  3. Olipa hyviä kuulumisia! Mahtavaa, että jaoit - hyvä kasvattaa hyvää, ja on ihanaa lukea, miten positiivisesti suhtaudut oppilaisiisi, työyhteisöösi ja seikkailuusi siellä uusissa maisemissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen myös vahvasti sitä mieltä, että hyvä kasvattaa hyvää ja positiivisuus ja kannustus kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Toimintaohjeissamme mainitaan, että "käytös, johon eniten kiinnität huomiota, on käytöstä, jota jatkossa tulet eniten kohtaamaan". Siihen on helppoa uskoa ja siksi juuri pyrin löytämään hyvät puolet (mutta en toki sulje silmiä huonommilta, siitä ei ole kyse).

      Kiitos, Meri. Täällä on helppoa olla ja tuntuu hyvältä kertoa se muillekin.

      Poista
  4. Todella mukavaa lukea, että olet onnistunut löytämään noin paljon ilon aiheita itäsuomalaisesta pikkukaupungista pääkaupungin vilinän jälkeen. Sehän ei välttämättä kaikille onnistu, on se sen verran iso muutos. Kuten sinäkin olet huomannut, minäkin huomasin aikoinani että kyllä nuo itäsuomalaiset ihmiset auttavat siinä paljon. Ei pitäisi yleistää, mutta kyllä siellä - Joensuussa - vain huumori ja semmoinen lämpimyys oli aina niin pinnassa että se heti tempaisi mukaansa. Joka paikassa on tietenkin monenlaisia ihmisiä. Pääkaupunkiseutu on joka tapauksessa aika kova ympäristö, kilpailu kaikessa on näkyvissä - ja lähiluonto valitettavasti aina vain vähenevä ja uhanalainen, niin tärkeä kuin se kaikille on. Saada kokea muuta Suomea 'ruuhka-Suomen' lisäksi muutenkin kuin lomamatkoilla on arvokas myöhemminkin. Hyvä että teit tuon valinnan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon allekirjoitan myös: pk-seudulla on kova kilpailu ja muutenkin tiukempi tunnelma ja meininki. On ollut huojentavaa saada huomata, kuinka paljon lempeämminkin voi elää, vaikka toki teen vähän luvattoman paljon töitä, kun niin paljon pitää suunnitella. Mutta noin yleisesti olo on leppoisampi ja rauhallisempi, se tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta.

      Olen jopa alkanut kaivata vielä lähemmäs luontoa. Nythän asun Savonlinnan keskusta-alueella, mutta töissä käyn "landella". Saas nähdä... ;)

      Poista
  5. Aina silloin tällöin on kyllä hyvä uskaltautua johonkin uuteen. Se avartaa monella tapaa. Arvostelijoita riittää aina, tekipä niin tai näin, olen laittanut merkille... mutta jos itse on tyytyväinen ratkaisuihinsa, niin ainakin voi elää sovussa itsensä kanssa ja silloin on jo monta asiaa hyvin. :) Kivaa kuulla, että olet suurelta osin viihtynyt uusissa ympyröissä! Mukavaa kevään odotusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta! Minulle tämä seikkailu on ollut ihan ehdottoman tarpeellinen, enkä varmasti ikinä unohda tämän vuoden kokemuksia, vaikkei tämä pidempään jatkuisikaan. Toivottavasti kuitenkin jatkuu, nyt ainakin on sellainen olo. Tuntuu kotoisalta, eikä ole kiire minnekään – vaikka kyllä minua välillä väsyttää aika paljon ja on ikävä tuttuihin ympyröihin.

      Poista
  6. Niin se tuo aika menee, puoliväli tästä taaksepäin suunnilleen kirjoitit lähteväsi kohti uusia maisemia. Hieno juttu, että siellä olet voinut kokea myös työn iloa, ei työtä jaksa ainakaan kauan, jos siitä ei saa mitään palkan lisäksi.
    Moni on sanonut samaa, kun on jättänyt pääkaupugin valot taakseen, että ihan syke laskee ja näkee paljon enemmän kun ei aina juokse. Toivotan sinulle hyvää kevättalven jatkoa, puhaltakoon sinulle suotuisat tuulet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tosiaan on aika mainio olo tästä tekemästäni hyppäyksestä. On tuntunut hyvältä täällä "kauempana", ja ihan vain itsensä kanssa elely on myös tehnyt hyvää, vaikka välillä on raskasta ja yksinäistäkin. Mutta Savo ja savolaiset ovat sulattaneet sydämeni pysyvästi. En vain käsitä, miten ihania ihmisiä täällä on!

      Poista
  7. Ihana postaus, ihana että sinulla menee siellä noin hyvin. Olen itsekin jotenkin vuosikymmenen helsinkiläisyyden jälkeen nauttinut pienemmästä kaupungista ja karjalaisuudesta ihan eri tavalla, varmasti enemmän mitä koskaan olisin osannut, jos en välissä olisi ollut myös niin kauan Helsingissä.

    On ihan mieletön taito osata olla tyytyväinen hetkessä, jossa elää, vaikka se olisikin vain väliaikaista. Vai tekeekö väliaikaisuus siitä juuri helpompaa, ehkä. Onneksi siitä kuitenkin osaat nauttia, tuollaisia työvuosia tulee todennäköisesti muisteltua lämmöllä vielä pitkään. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laura! Täällä on jotenkin niin... vaivatonta. Vaikka paljon on kaikkea hässäkkääkin, niin silti asiat sutviintuvat ja oman itsensä kanssa vietetty aika luultavasti vain vahvistaa ja parantaa pidemmän päälle hyvinvointia. Vaikka surku on tätä seutua, kun väki vain vanhenee ja vähenee ja rahat on loppu. Mistä draivia muuttotappioalueille? Siinä vasta pulma.

      Minäkin uskon, että tämän vuoden (ja ehkä seuraavankin, en tiedä vielä) eväät vievät minua pitkälle.

      Poista
  8. Puoli vuotta on pitkä aika! Olet ensiksikin rohkea, kun lähdit, ja ihanaa että siellä on ollut niin monella tavalla mukavia ihmisiä.

    Toivon myös, että nähdään taas kirjakarkeloissa kunhan pääkaupunkiseudulle palaat. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on! Ja silti aika lyhytkin lopulta. Savossa on ollut jännää, kivaa, ihanaa, välillä yksinäistä, mutta koko ajan sellaista, ettei pohjimmiltaan tee mieli pois. Piipahdukset Helsingissä ovat ilahduttaneet, mutta on ollut joka kerta kiva palata tänne. Se on aika vahva merkki onnistuneesta asettautumisesta.

      Minä toivon samaa, kyllä se aika vielä palaa! :)

      Poista
  9. Hieno homma, että Savo on maistunut. Jos työ jatkuu, saattaisi ehkä Savonlinnan kaupunkiin linnoittautuminen maistua paremmin kuin maaseudun rauha? Se rauha näet sisältää aika paljon kaikenmoista tekemistä lumenluonteineen ja muine ylimääräisine askareineen. Hyvä kumminkin, että idyllinen Savonmaa tuntuu vielä noin innostavalta.

    VastaaPoista
  10. Kiitos kiintoisasta ja avaavasta postuksesta oivine mietteineen! Hatunnosto Sinulle rohkeudesta ottaa haasteita vastaan ja kohdata uutta, astua askeleita elämän valtatiellä!
    Ja Suketus hei: ei se taivas oitis niskaan putoa, vaikka hyvää mieltä ja tyytyväisyttään hyrisyttelisi, eikä vaatimattomuus kaunista - se juna meni jo -vaan meillä on oikeus myös seesteiseen, hyvään ja vahvaan oloon:)

    Nykyaika huutaa entistä enemmän resilienssiä kehiin, ja se on yksi tärkeimmistä voimavaroista tulevassakin. Savolaiset ovat lupsakoita ja puheliaita, kun vielä oppilaasikin ovat suorapuheisia, zero-mentaliteetilla menijöitä, niin ei kuin täyttä elämää eteenpäin uutta oppien ja kokemuksia keräten:)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!