12. lokakuuta 2017

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).


Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja



Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 



Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskelläKirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

16 kommenttia:

  1. En ole Manillaköyttä lukenut mutta esittelystäsi tuli heti mieleen novellikokoelma: Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Saman ajan tunnelmia siinäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole Haanpäätä(kään) lukenut, joten ehkä seuraavaksi sille suunnalle sitten. Merestä en nyt tosiaan aivan innostunut, mutta ehkä on luettava vielä jokin toinenkin hänen kirjansa ennen lopullista tuomiota.

      Poista
  2. Haha! Olen lukenut Munrolta vain kaksi. Kalliista elämästä en innostunut ollenkaan - on siis mahdollista :) Jupiterin kuista pidin, minunkin mielestäni tuo novelli Onnettomuus oli yksi parhaista. Mutta ei jäänyt hinkua lukea Munrolta lisää. Kauheeta, uskalsinpas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen rakastanut Munroa tähän saakka palavasti, joten ehkä oli hyväkin palata maan pinnalle ja todeta, ettei täydellistä kirjailijaa ja tuotantoa olekaan. Onnettomuus oli tosiaan hyvä, mieleenpainuva!

      Poista
  3. Hienoa, että sait työaikaa lukemiselle! Alice Munroa vinkkasin muuten lukiolaisille, kun heidän piti lukea Nobel-kirjailijoita. Minä petyin myös Munron, olikohan edelliseen suomennettuun novellikokoelmaan (en muista nimeä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen yleensä rakastanut Munron novelleja, mutta ehkä tämän kokoelman novellit sitten sattuivat olemaan sellaisia, ettei niiden aihe puhutellut. Lukuaika töissä on kyllä tarpeellinen juttu tällaisen työnkuvan kanssa, joka minulla on.

      Poista
  4. Minna Canthin Köyhää kansaa on tullut luettua. Vaikka ei kirjan tarina ole niitä iloisimpia, siitä ovat edelleen samat kipupisteet löydettävissä, köyhyyttä on ja se koetaan häpeälliseksi. Meren Manillaköydestä olen katsonut tv- sovituksen, joka riitti. Munron tuotannosta aloitin kerran yhtä kirjaa ja jouduin toteamaan, me emme ymmärrä toisiamme. Canthin tuotannosta olen lukenut Työmiehen vaimon, josta myös löytyy yhtymäkohtia tähän päivään.
    Cathin kirjat ovat sellaisia aikamatkoja, joita täytyy aina silloin tällöin tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua hämmästytti, kuinka ajattomalta Canthin teksti köyhyydestä tuntui, nyt kun etenkin lapsiperheiden köyhyydestä puhutaan paljon (vaan mitähän sille saataisiin tehtyä, hmm). Työmiehen vaimon olen nähnyt näytelmänä, mutta tekisi mieleni kyllä tutustua paremmin Canthin tuotantoon kirjallisesti, sillä aika kepoinen on tuntemukseni vielä.

      Munro jakaa mielipiteitä, se on hyvin ymmärrettävää. Minulle tuli nyt vasta ensimmäistä kertaa tällainen ymmärtämättömyyden hetki.

      Poista
  5. Canthilla oli rohkeutta näyttää miten asiat ovat. Valitettavasti asiat eivät tosiaan ole kaikilta osin hänen ajoistaan muuttuneet. Soisipa Canthia lukevan sellaistenkin, joilla ei ole halua ja kykyä tätä maailman menoa nähdä.

    Hienoja työhetkiä ja mukavaa syksyä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, ihailen Canthin rohkeutta kirjoittaa aiheista, jotka eivät ole olleet hänenkään aikanaan helppoja käsitellä ja keskustella. Pelottavan hyvin hän tuntuu kuvaavan tätäkin päivää.

      Poista
  6. Me lopetimme juuri Minna Canthin Anna Liisan äidinkielen tunnilla. Se loppui kuitenkin vaikuttavasti, ehkä jopa kauniistikin. Vaikka toisaalta kun miettii, Anna Liisan kohtalo olisi voinut olla niin paljon parempikin... Lukemassani Työmiehen vaimossa oli kuitenkin hyvin surullinen loppu, ja molemmissa kirjoissa oli inhottavia henkilöitä, joiden olisi toivonut saavan kamalamman kohtalon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitäisikin lukea Anna Liisa, se on jäänyt minulta väliin, joskin tiedän kyllä tarinan puitteet. Minusta on hyvä merkki, että kirjallisuutta lukiessa jää pohtimaan henkilöitä ja heidän kohtaloaan.

      Poista
  7. Minna Canthin köyhää kansaa kiinnostaa kovasti, tykkään Canthin tavasta kirjoittaa realistisesti ja mielenkiintoisesti. Vaikka olenkin lukenut vain Anna-Liisan ja työmiehenvaimon. Jupiterin kuut jäi kaivelemaan, pitäisi ehkä lisätä lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin tuumaan, että on ilman muuta luettava lisää Canthin tuotantoa, sen verran vaikuttunut olen jo lukemastani ollut. Oletko lukenut Munroa muuten? Muut kokoelmat ovat tosiaan olleet minulle huomattavasti tätä parempia lukukokemuksia ja suosittelenkin niitä luettavaksi mielummin.

      Poista
  8. Uusin suomennettu Munro ei ollut kyllä mullekaan mikään lemppari, vaikka tosin siitä selkeästi enemmän pidin kuin sinä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla oli nyt joku suuri vaikeus päästä kiinni langanpäähän tämän kokoelman kanssa. Mutta aina ei voi onnistua, luulen. Onneksi on monta muuta erinomaista kokoelmaa luettavana kuitenkin.

      Poista

Kiitos kommentistasi!