Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Mitä tapahtuu, kun tiedonvälitys on käytännössä yhden yrityksen käsissä? Kun kerran kerrottua voi milloin vain muuttaa – kun kaiken voi halutessaan kadottaa tai luoda uudelleen, toisenlaisena?

Tero Lilja työskentelee muutaman vuosikymmenen päässä tulevaisuudessa Celcius-nimisessä suuryrityksessä, joka tekee maineenhallintaa eniten maksavalle. Celciuksen täsmäyttäjät (joihin Terokin kuuluu) saavat internetin näyttämään juuri siltä kuin asiakas haluaa. Tai ei halua.

Helsinki ja Suomi ovat muuttuneet paljon. Kunkin kansalaisen hiilitili on jatkuvan päivityksen alaisena, lähiöt ja asuinalueet on ympäröity muurein ja ihmisten liikkeistä joku tietää aina kaiken. Ilmastonmuutos on edennyt, teknologia kehittynyt.

Toisaalta edelleen on opiskelijaelämää, rakkautta, parisuhteita, lasten hankinnan pohtimista, julkkiksia, humalaa, ystäviä, vihollisia, hankalia esimiehiä, v-mäisiä kollegoita, sairautta, kuolemaa.

Kun Teron perhettä kohtaa traaginen kolaus, hän on valmis muuttamaan näkemyksensä työnantajansa etiikasta ja yhteiskunnasta ympärillään. Pakkohan on olla keino, jolla Celciuksen vallan voi kaataa.

Helsinkiin sijoittuvat kirjat kiinnostavat aina, ja kotimainen scifihenkisyys on plussaa. Tulevaisuusfiktio kertoo väistämättä myös juuri siitä ajasta, jota parhaillaan eletään – niin Totuuskuutiokin.

Teen töitä todellisuudessa, jossa sosiaalinen media ja älypuhelimet ovat jokahetkistä elämää. Liialtikin, sillä on sellaisia nuoria, jotka tuntuvat olevan käytännössä koukussa puhelimiinsa. Addiktio ei koske vain nuoria, myös aikuiset voivat upota digitaaliseen maailmaan pääsemättä sieltä kunnolla pois kuin ehkä nukkuessaan. Ketään en syytä, samaa väkeä ollaan. Mutta joskus, hetkittäin, metrossa tai junassa laitteidensa ylle kumartuneet hahmot herättävät ahdistusta ja pelkoakin.

Onko enää elämää verkon ulkopuolella? Mitä kaikkea annamme koko ajan monikansallisten yritysten käyttöön? Ymmärrämmekö, millaisessa monimutkaisessa verkostossa elämme?

Esa Mäkinen on vienyt ajatusleikkinsä vielä pidemmälle. Totuuskuution maailmassa kaikki nettiin laitettu ei 2000-luvun alun mieleentatuoituneen mediakasvatuksen mukaisesti pysy siellä ikuisesti, vaan päinvastoin: mitä tahansa nettiin laitettua on mahdollista muokata, häivyttää tai korostaa – kunhan siitä maksaa.

Kirjan idea on mainio ja sen miljöö kiehtova. Tarinallisesti jouduin kuitenkin pettymään: juoni etenee hitaasti ja tuntuu paikoin saivartelevan. Olisin kaivannut tiukempaa toimintaa nopeammin, nyt sitä sai odottaa lähes puoliväliin kirjaa.

Totuuskuutio leikittelee erilaisilla tekstilajeilla: suoralla kerronnalla, sähköposteilla ja nettiuutisilla. Se toimii, sillä kirjan maailma laajenee konkreettisesti niihin välineisiin, joista sen tarina ammentaa. Henkilöihin olisin kaivannut lisää lihaa. Nyt he tuntuivat kaikki sivuosan esittäjiltä, välttämättömältä pahalta.

Kirja on joka tapauksessa kokonaisuutena varsin viihdyttävää luettavaa, joka saa myös mietteliääksi. Onko muutoksen ja kehityksen suunta jotenkin väistämättä se, minkä Mäkinen kuvaa? Vai voimmeko vielä tehdä jotain? Estää perustoimintojen patentoinnin suuryritysten nimiin, kieltäytyä hyväksymästä tietoturvan rikkovat käyttöehdot, pitää huolta itsestämme ja toisistamme?


Esa Mäkinen: Totuuskuutio
Ulkoasu: Maria Arnell / Päivi Puustinen
Otava 2015
239 s.

Kirjastosta.

______

Kirjavinkkien Mikko moittii hidasta alkua, mutta pitää kirjan ideaa mielenkiintoisena.
Habaneran mielestä tärkeä sisältö kannettelee muuten hieman arkista kirjaa.
Arja hykerteli tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi.
Kristalle Totuuskuutio oli herkkupala.

Kirjan vuoden lukuhaaste kohta 40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalo on hyvä kirjailija. Olen lukenut häneltä useamman teoksen (Auringon ydin, Enkelten verta, Salattuja voimia ja Linnunaivot blogiaikana, Lasisilmän ja Ennen päivänlaskua ei voi jo joskus kauan sitten). Tätä pidemmältä ajalta Sinisalon novellituotantoa kokoavaa teosta Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on suositeltu minulle useammankin kerran, joten täytyihän sitä nyt lopultakin tarttua siihen.

Aloitin kokoelman lukemisen jo taannoin lukumaratonilla ja jatkoin sen loppuun seuraavalla viikolla. Sinisalon tarinat ovat totta vieköön varsin häiritseviä. Niissä näkyy ja kuuluu selvästi kirjailijan persoonallinen ääni, ja ne sekä viihdyttävät, yllättävät että pelottavat.

Sinisalon maailma on lähes kuin omamme, mutta siinä on joitakin kummallisia ominaisuuksia, jotka vievät todellisuuden hieman sivuraiteelle. Osa tarinoista sijoittuu vaihtoehtohistoriaan, muutamassa on tulevaisuuden elementtejä, mutta pääosin eletään kirjoitusajankohtaa, joka tässä kokoelmassa tarkoittaa aikaväliä 1980-luvulta 2000-luvun alkuun.

Moni novelleista nousi suosikeikseni. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu tarjoilevat näköalan historiankirjoitukseen, jossa naisilla on valta ja voima osin luontoon yhteydessä olevan telepatian, osin järkevän yhteisöllisyyden vuoksi. Kiehtovaa myyttien ja sukupuolten sekoittamista, joka saa lukijan pohtimaan, kuinka erikoista lopulta onkaan se, että ihmisluontoon ja -yhteisöihin tuntuu kuuluvan väkivalta, valta ja alistaminen. Miksi ihmeessä?

Parisuhdehelvettiin päästään napakassa aloitusnovellissa Lukko sekä vaikuttavassa, hitaasti pahaenteisyyttä kasvattavassa Etiäisessä. Sinisalo on kärkäs, eikä syyttä. Valtasuhteet ja alistaminen nousevat näissäkin novelleissa keskiöön. Pahaa tekee, kuinka hienovaraisesti toisen voi saada valtaansa ja kuinka mahdotonta voi olla päästä pois. Sain molemmista kylmiä väreitä.

Tango merellä on kuin risteilymatkustajan painajainen: sitä herää pahaa-aavistamatta krapulassa laivan hytissä, ja kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin kuin sammuessaan luuli... Tämä novelli on minusta hyvin visuaalinen, sillä vaikken olekaan mitenkään intohimoinen laivalla kävijä, tarinan käänteet oli helppo sijoittaa mihin tahansa Itämerellä risteilevään laivaan. Ja omiin kokemuksiin siellä.

Sinisalo yhdistelee erilaisia tyylilajeja sujuvasti. Hän saa tarinansa elämään ja lukijan kurkkimaan aika ajoin olkansa yli hiljaisessa kodissa. Novelleissa mikään ei ole varmaa: tutulta ja turvalliselta vaikuttava, arkinen ja tylsäkin voi seuraavassa käänteessä muuttua painajaiseksi tai vähintäänkin aivan oudoksi. Mihinkään ei voi luottaa, vähiten omiin oletuksiinsa.

Siksi juuri taidan pitää Johanna Sinisalosta niin paljon. Hän panee lukijan siinä mielessä koville, että hän edellyttää kykyä kestää yllätyksiä ja pelkoa. Mikä on totta ja mikä on kuvitelmaa? Se jää usein lukijan päätettäväksi. Eikä sellainen päätös ole aina mitenkään helppo.


Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Ulkoasu: Hannu Mänttäri / Janne Uotila
Teos 2005
366 s.

Divariostos.

______

Muiden mietteitä: Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Tahaton lueskelija, Himekamin kirjoja, Kuuttaren lukupäiväkirja, Satun luetut, Mitenköhän tässä kaikessa käy   

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Olen tutustunut Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon kirjablogien ansiosta. Tokikaan hän ei ole ainoa kirjailija, jolle on käynyt näin, mutta yksi niistä, joka tulee yleensä ensimmäisten joukossa mieleen tästä "lajityypistä". Olen kirjoittanut blogiini Harjukaupungin salakäytävistä sekä uusimmasta romaanista Sielut kulkevat sateessa. Kumpaankaan en aivan ihastunut, mutta Jääskeläisessä on jotain kiehtovaa, sillä hänen tuotantonsa kiinnostaa minua kyllä.

Lumikko ja yhdeksän muuta on Jääskeläisen esikoisromaani. Se kertoo, no, kirjailijasta, tai itse asiassa kirjailijoista, kirjoittamisesta, kirjoista ja mielikuvituksen laukasta. Äidinkielen sijaisopettajana työskentelevä Ella Milana huomaa oppilaansa kirjallisuusesseessä kummallisia piirteitä. Ikään kuin oppilas olisi lukenun Rikoksen ja rangaistuksen, jonka juoni on jotenkin muuttunut.

Ella pääsee julkaisemansa novellin ansiosta osaksi kotikaupunkinsa Jäniksenselän ja ehkä koko maailman kuuluisimman suomalaisen kirjailijan Laura Lumikon kirjallista seuraa. Seuran yhdeksän muuta jäsentä ovat menestyneitä kirjailijoita. Seuran sääntöihin kuuluu Peli, johon voi tulla haastetuksi milloin vain ja jossa voi tapahtua mitä tahansa. Salaisuudet menneisyydestä alkavat paljastua Ellalle – ja muillekin.

Kirjan juonta on turha yrittää tiivistää, se on luettava ja koettava itse. Tarina on monisyinen, viihdyttävä ja jännittäväkin. Sen käänteitä on turha arvailla etukäteen, sillä kirjailija yllättää kyllä, vaikka kuinka yrittäisi olla skarppina.

Jääskeläisen erikoinen tyyli pääsee kirjassa oikeuksiinsa. Hän kirjoittaa toteavasti, kuvailevasti ja koukuttavasti, kaikkea yhtä aikaa. Tarina on jollain tapaa hyvin kirjallinen: lukija tiedostaa koko ajan lukevansa kirjaa, joka kertoo kirjoista ja kirjailijuudesta. Itse en ihan uponnut tarinan vietäväksi, mutta toisaalta se johtuu siitä, etten vieläkään ole ihan sinut maagisen realismin kanssa. Pidän siitä, että kirjallinen maailma on jollain tapaa vinksallaan, mutta samalla se saattaa etäännyttää. Minua ainakin.

Päähenkilö Ella Milana on kiinnostava hahmo, ja niin ovat muutkin kirjallisuusseuran jäsenet. Häikäilemättömiä, hölmöjä, uteliaita, vaiteliaita, ahneita, muistonsa tukahduttaneita. Salaperäinen Laura Lumikko jää taustavaikuttajaksi, eikä hänestä saa kiinni. Liekö koko kirjailijaa olemassakaan? Vai onko kirjailijoita koskaan lopulta olemassa?

Lumikko ja yhdeksän muuta on kirja, joka kannattaa lukea. Se on hyvin erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Siitä saa kiinni, ja samalla ei voi olla ihan varma, mitä tuli lukeneeksi. Ihan kaikkea en tainnut huomata ja hoksata, mutta... käykö niin lopulta koskaan? Ainahan jotain jää sivuun ja menee ohi. Mutta eikö se olekin mielikuvituksen voimassa parasta, että tyhjät kohdat täyttyvät kyllä tavalla tai toisella?


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Ulkoasu: Susanna Raunio
Atena 2010 (1. painos 2006)
322 s.
E-kirja.

Oma ostos.

______

Muualla: Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Reader, why did I marry him?, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasfääri, Tarukirja, Mustetta paperilla, Lumiomena, Calendula, Hurja hassu lukija, Todella vaiheessa, Oksan hyllyltä, Amman lukuhetki, Nenä kirjassa, Taikakirjaimet, Morren maailma, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, La petite lectrice, Luettua ja niin edelleen...                 

Andrea Levy: Pitkä laulu

July on orjaksi Jamaikalla syntynyt nainen, joka kertoo ja kirjoittaa vanhana pitkää elämäntarinaansa. Hän joutuu jo alle 10-vuotiaana eroon äidistään, mutta toisaalta hänestä tulee silloin pelto-orjan sijaan sisäorja Englannista saapuneelle missukselle, Amity-plantaasin omistajan sisarelle Carolinelle. Ero ulko- ja sisäorjien välillä on selvä, ja Julyn kohtalo on monilta osin kiinni nimenomaan Carolinen elämän käänteistä. Omahyväinen ja hieman hölmö valkoinen nainen ei aivan tiennyt mihin ryhtyi muuttaessaan leskeksi jäätyään veljensä luokse Atlantin toiselle puolelle.

Jamaikalla elämä ei ole tasaista: poliittinen ja uskonnollinen liikehdintää aiheuttaa kapinointia, väkivaltaa ja lopulta orjuuden loppumisen. Vuosisatainen perinne on kuitenkin hidas muuttumaan, eikä entisten orjien elämä muutu taikaiskusta mihinkään.

Pitkä laulu on ristiriitainen kirja. Se on paikoin kepeä kuin kioskipokkari, mutta juuri kun lukija ottaa rennomman asennon, ollaankin hirttolavan tai palavan sokeriruokopellon laidalla. July esittää aika ajoin nokkavia huomioitaan, mutta suurin osa kirjasta on ikään kuin ulkopuolisen kertojan kertomaa. Myös Julyn poika, herrasmiehen kasvatuksen saanut Thomas on sivuäänenä.

Levyn kirja on koskettava mutta myös rasittava. Se on samaan aikaan lörpöttelevä ja tiukkapuheinen: on mahdotonta sanoa, kumpaa ja milloin. Orjuus on aiheena todella raskas, eikä tarina onneksi ole rankin mahdollinen. Osa raakuuksista kierretään ja jätetään kertomatta. Ihan jokaista ruoskaniskua en olisi halunnutkaan lukea.

July on kiehtova henkilö, ja niin on myös hänen emäntänsä Caroline. Myöhemmin mukaan astuu vielä brittiläinen Robert Goodwin, joka sortuu ajan myötä omaan idealismiinsa. Pitkä laulu on kirjana lukijaa haastava, sillä sen henkilöt eivät ole yksioikoisia. Orja ei ole vain uhri, eikä orjan omistaja pelkästään riistäjä. Jokaisella on useampi puoli – jokainen on enemmän kuin ulkonainen roolinsa.

Jamaikan kostea helle ja mutainen maa tulevat lähelle. Kuohuva saari on täynnä elämän eri puolia, ja vaikka Pitkä laulu on orjan tarina, se ei kauhistele eikä glorifioi. July ei ole kertojana kaikkein luotettavin, mutta kukapa meistä kertoisi elämästään aivan kuten se on. Tuskin kukaan.

Orjuudesta kiinnostuneille, eksoottisempaa historiaa kaipaaville, kepeyttä ja kovuutta samassa paketissa kestäville.


Andrea Levy: Pitkä laulu
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Ulkoasu: Elina Salonen
Into 2014
359 s.
The Long Song (2010)

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Luettua, Kirjava kammari, Kirjavinkit, Kirja joka maasta, Vinttikamarissa

Tällä kirjalla saan pitkästä aikaa valloitettua uuden maan maailmanympärimatkallani, Jamaikan.

Charlotte Perkins Gilman: Herland

Jossakin, ehkä Etelä-Amerikassa, on maa, jossa ei ole miehiä. Naiset pyörittävät omaa yhteiskuntaansa rauhassa ja sopusoinnussa. Järjestelmä toimii: kansa elää hyvää elämää, on riittävästi sivistystä, ravintoa ja hupia. Yhtään miestä ei ole mailla halmeilla.

Kunnes kolmen jenkkimiehen utelias seurue saapuu maahan valloitusaikeet mielessään.

Metsäänhän se menee, konkreettisestikin.

Seurue muodostuu insinöörihenkisestä koviksesta Terrysta, herkästä lääkäri-biologi Jeffistä sekä minäkertojana toimivasta sosiologi Vanista. Nämä kolme kaverusta ovat päättäneet löytää Herlandin ja valloittaa sen – tavalla tai toisella. Etenkin Terry on kuin pöyheä kukonpoika, itsevarma ja selkein sävelin kulkeva: hänelle maailma on paikka, jossa on tietynlaiset säännöt, joista ei ole poikkeuksia.

Niinhän sitä on helppo kuvitella.

Seurue jää pian saapumisensa jälkeen Herlandin asukkaiden "vangeiksi". Heitä opastetaan hellästi mutta päättäväisesti omaksumaan maan ja kulttuurin tavat, ja etenkin Jeff sopeutuu Herlandiin erinomaisesti. Terry sen sijaan kapinoi sanoin ja teoin, eikä voi mitenkään ymmärtää, ettei maassa tosiaan ole miehiä, eikä heitä sinne millään lailla kaivatakaan.

Herland opettaa vierailleen aivan uusia tapoja tarkastella yhteiskuntaa, sukupuolta ja elämäntapoja. Se on avartavaa – ja turhauttavaakin. Paikoin edessä on väistämättömiä yhteentörmäyksiä.

Charlotte Perkins Gilmanin Herland on sata vuotta vanha feministinen utopiaromaani, joka tuo lukijan eteen maailman, jossa sukupuolierot on pyyhitty pois. Tilalla on harmonia: terveiden, vahvojen, järkevien ja rauhanomaisten ihmisten yhteiskunta, jossa on tilaa sivistykselle, yhteisöllisyydelle ja hyvälle elämälle. Herlandin naiset eivät tarvitse miehiä mihinkään. Heitä eivät uhkaa ulkoiset vaarat, he lisääntyvät neitseellisesti, he eivät kaipaa mitään muuta.

"Tavallisesta" yhteiskunnasta tuleville miehille Herland on järkytys. He ovat tottuneet ajatukseen naisten ja miesten tehtävistä ja paikoista yhteisössä, heille molemmilla sukupuolilla on omanlaisensa rooli. Tuota roolia vasten Herlandin elämä tuntuu lähes rikolliselta, niin paljon se eroaa kaksinapaisesta sukupuolijärjestelmästä.

Kirja tarjoaa kiinnostavia ajatuksia ja herättelee pohtimaan, mikä kaikki on kenties muuttunut sadassa vuodessa. Onneksi varsin moni asia on, mutta paljon on vielä jäljellä Perkins Gilmanin omasta ajasta, jota Herland pitkälti kuvaa.

Tarinan ongelma on, että se alkaa vauhdikkaasti ja uteliaisuutta kutkuttaen, mutta muuttuu melko pian lähes luennoksi. Kulttuurieroja väännetään esiin rautalangasta, ja kirjan henkilöt ovat kuin paneelikeskustelijoita, jotka paasaavat kukin vuorollaan oman näkemyksensä puolesta. Sen sijaan, että Herlandin yhteiskunta kuvautuisi tarinallisuuden kautta, se kerrotaan lukijalle kuin oppikirjasta. Pidemmän päälle lukeminen alkaa maistua puulta, ja tarinan lopussa olin suoraan sanoen onnellinen, että kirja lopultakin päättyi.

Herland ei ole huono kirja. Se on oman aikansa tuote ja siinä mielessä vallankumouksellinen. Nykypäivän levoton lukija ei vain saa siitä niin paljon säväyttäviä kokemuksia, kuin ehkä on ollut tarkoitus. Toisaalta se on hyvä merkki: jotkin asiat ovat sentään muuttuneet sadassa vuodessa, eikä niiden vuoksi tarvitse enää nostaa nyrkkiä ilmaan.

Liikaa on kuitenkin vielä korjattavaa – eikä vain naisten osalta. Millainenkohan olisi feministinen utopiaromaani vuosimallia 2015?


Charlotte Perkins Gilman: Herland
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Ulkoasu: ?
Savukeidas 2009
287 s.
Herland (1915)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Lopunajan lauseet, Kiiltomato