Maria Turtschaninoff: Naondel

Rakastuneena voi tehdä virheen jos toisenkin. Useimmiten virheet ovat kuitenkin varsin viattomia ja helposti korjattavissa. Kun nuori Kabira rakastuu Karenokoin ruhtinaan visiirin poikaan Iskaniin ja paljastaa tälle sukunsa vuosisadat vaaliman, elämää ja kuolemaa hallitsevan Anji-lähteen salaisuuden, hän ei voi arvata, millainen vaikutus tällä ratkaisevalla virheellä on koko hänen ja Karenokoin elämään.

Iskanista tulee voimakas valtiomies, joka säälimättä kukistaa vihollisensa, alistaa heikompansa ja kasvattaa oman mahtinsa vahvuutta. Kabiran hän on ottanut vastentahtoisesti vaimokseen, mutta lisää yksi kerrallaan naisia haaremiinsa valtakuntansa eri kolkista ja uusilta valloitetuilta alueilta. Palatsin vangeiksi päätyvät niin vaeltajakansan luonnonvoimia hallitseva Garai, unia kutova ja niitä lukeva Orseola kuin kansansa veriuhriksi koko ikänsä kasvatettu Iona.

Iskan ei kuitenkaan suuruudenhulluudessaan ymmärrä, että kaikki voima on lopulta kuitenkin rajallista, eikä kukaan voi yksin hallita sitä kokonaisuudessaan.

Maria Turtschaninoff jatkaa Naondelilla Maresista alkanutta Punaisen luostarin kronikoiden sarjaansa. Maresi kertoi Menoksen saarella sijaitsevan naisten asuttaman luostarin, sivistyskeskuksen ja turvapaikan tarinan, Naondel puolestaan kuvaa, mitä tapahtui sitä ennen ja kuinka luostari sai alkunsa. Kirjat ovat osa yhtenäistä tarinaa, mutta ne voi lukea myös itsenäisinä romaaneina.

Naondelin kuvaama Karenokoi on sangen tyypillinen fantasiamaailma. Elinympäristö on keskiaikaistyyppinen ja välimerellinen, eri heimot, klaanit ja valtiot eroavat toisistaan selkeästi fyysisiltä ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, valtarakennelma on patriarkaalinen ja ympärillä on maagisia elementtejä ja voimanlähteitä. Turtschaninoff kirjoittaa miljöönsä eläväksi ja kiehtovaksi, ratkaisut ovat perusteltuja ja uskottavia.

Kirja etenee vuorotellen eri näkökulmista kerrottuna. Iskanin haaremin naiset kertovat omaa tarinaansa, alkuun pidempinä lukuina, loppua kohti vauhtia kiihdyttäen. Ilmassa on pahaenteisyyttä, katumusta ja pelkoa, mutta toivon kipinä kuultaa läpi, sillä tarina kerrotaan pitkälti kuin muistiin merkittynä kronikkana: lukijalla on usko siihen, että kertojat ovat selvinneet ainakin niin pitkälle, että ovat voineet merkitä kokemuksensa muistiin.

Naondel on väkivaltansa osalta raakaa luettavaa. Verellä ei mässäillä, mutta seksuaalinen väkivalta on julmaa. Yksityiskohtiin ei mennä, onneksi, mutta toisaalta se jättää varaa mielikuvitukselle. Iskan ei todellakaan tunne armoa, hänen pahuutensa vain kasvaa, mitä enemmän Anjin voimaa hän käyttää. Maailman tasapainoa ymmärtävät naiset voivat vain kauhissaan katsoa vierestä, kun voimasuhteet muuttuvat yhä kaoottisemmiksi. Toisaalta myös nainen voi olla toiselle hirviö. Sisaruus syntyy vasta, kun on jotain niin voimakasta yhteistä jaettavaa, että sitä haluaa suojella itseään suuremmin voimin.

Naondel on tuhti kirja rankoista teemoista. Se on jännittävä, ahdistavakin, mutta houkuttelee lukemaan ja kututtaa mielikuvitusta. Kokonaisuus on tasapainoinen ja hiottu. Tämä maailma ja tarina ovat todellakin jotain, jonka on ollut syytä syntyä kerrottavaksi.


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2016
397 s.
Naondel. Krönikor från det Rödä Klostret (2016)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Saran kirjat, Luetaanko tämä?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Cats, books & me, Sekaisin kirjoista

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Fantasiakirja. 53. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys

Anne Ventelän kirjoittama ja Kaisu Joupin kuvaama Ammatinvalintakysymys on erinomainen sparrausopas ammatinvalintaa, koulutuspolkua ja elämän vaihtoehtoja ylipäänsä pallottelevalle lukijalle tai sellaisen kanssa tekemisissä olevalle. Kirja on jaettu alun ja lopun faktapitoisiin osuuksiin sekä 14 haastatteluun. Välipaloina on aukeamia, joille on poimittu eri teemoihin sopivia lyhyitä sitaatteja haastatelluilta.

Haastateltavat ovat nuoria aikuisia, joilla kullakin on omanlaisensa koulutus- ja työelämäpolku meneillään. Teksti on helposti lähestyttävää ja samastuttavaa, ja haastateltavien oma ääni kuuluu sen läpi niin, että sanottavaan pystyy tarttumaan. Urat, joita Ammatinvalintakysymys esittelee, ovat sekä erikoisia että melko tavanomaisia – mitä ikinä näillä termeillä haluaakaan tarkoittaa. Kukaan ei kuitenkaan ole edennyt kuin juna, vaan jokaisen polulle on osunut erinäisiä sivuhaaroja, hidasteita ja mietinnän ja valinnan paikkoja.

Haastattelut ovat oivallisen tuntuista materiaalia eteenpäin levitettäväksi. Voisin hyvin kuvitella tarjoavani Ammatinvalintakysymyksessä esiintyvien henkilöiden elämäntarinoita nuorten luettavaksi oppilaanohjauksen yhteydessä. Kannustamaan, ravistelemaan, näyttämään uusia tapoja ajatella ja tehdä. Haastatellut ovat avoimia ja siksi hyvin uskottavia. Elämä ei ole aina helppoa, eikä valintojen tekeminen varsinkaan ole sitä. Juuri siksi pitääkin mennä ja tehdä, uskaltaa kokeilla ja erehtyä.

Ammatinvalintakysymyksen ydin kietoutuu 2010-luvun työelämän olemuksen ympärille. Mistään ei voi enää olla varma, juuri kukaan ei työskentele yhdessä ja samassa työpaikassa koko työuraansa – tuskin edes samassa ammatissa. Koulutus voi olla pitkä ja olla silti johtamatta saman alan työhön. Tai koulutusta ei edes ole, koska työ, jota tekee, ei ole olemassa ennen kuin sen itse aloittaa. Huikeita stooreja!

Ventelän teksti on lennokasta mutta jäsenneltyä. Kirjan tunnelma on kannustava, rohkea ja ravisteleva. Yhtä ainoaa tapaa rakentaa elämänsä ei ole, päätöksistä on itse vastuussa ja mahdollisuuksia on laidasta laitaan, jos uskaltaa katsoa ja kokeilla. Joupin kuvat ovat monipuolisia, avaria ja tyylikkäitä.

Ammatinvalintakysymys on mainiota luettavaa ja se saa pohtimaan kriittisellä silmällä omaa koulutus- ja työhistoriaa. Mitä on tullut tehtyä ja miksi? Mikä on jäänyt toistaiseksi kokematta? Miksei sen aika olisi nyt?


Anne Ventelä: Ammatinvalintakysymys
Kuvat: Kaisu Jouppi
Ulkoasu: Antti Grundstén
Kirja tuotettu joukkorahoituskampanjalla
2017, 234 s.


Omasta hyllystä


Haasteet: 50. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Puolivälissä mennään jo siis!

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.

Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.

Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.

Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.


Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, KosminenK

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

_______________

Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen