Suunnitelmallisuus

Vappu tuli, vappu meni. Tietämättäni osallistuin jonkin sorttiseen mellakkaan, tosin tiettävästi poistuimme paikalta ennen kuin virkavaltaa alettiin heitellä esineillä. Meillä oli kyllä oikein mukavaa, kuuntelimme punkkia, joimme taskulämmintä olutta nurmikolla istuen ja ruodimme tiedettä. Rauhallisin vappuni aikoihin, kävelin sentään omin jaloin kotiin jotakuinkin tiedostavassa tilassa.

Aamukampaa tarvittaisiin. Vielä olisi toukokuun aikana tehtävä pienempiä kirjoitushommia, hiottava seminaari valmiiksi, suoritettava kolme tenttiä, käytävä soveltuvuuskokoeessa ja siinähän niitä olikin. Enää ei tosin haittaa oikein mikään. Seminaarin valmiiksisaaminen oli niin suuri rutistus, että olen siitä ehkä ylpeä vielä syksylläkin. Ajoittain en olisi uskonut, että kykenen, jaksan ja onnistun. Mutta niin se vain tulla tupsahti, 46 liuskaa tutkimusta. Haha.

Nyt, kun mielessäni on tilaa muillekin ajatuksille, sinne tunkevat kaikenlaiset kuolevaisten murheet. Pitäisi hoidella kuolinpesän asioita (ja saada se pirun asunto kaupaksi!), murehtia omaa asuntoa, miettiä tulevaa, järjestellä, tehdä, olla aikuinen. Ajoittain asiat rullaavat, ajoittain eivät. Odotan silti kesää, sillä pitkillä vapaillani aion todella - no, lomailla. Ja lukea kirjoja rannalla, puistossa, kahvilassa, syödä mansikoita ja herneitä kieli kirpeänä, roikkua miehen luona Helsingissä, olla. Ja jotain puistojoogaa voisi kokeilla, tai ihan sisätiloissakin jatkaa astangan kanssa. Hyvä kesä, ainakin näin etukäteen ajatellen.

Ennen sitä on kuitenkin selvitettävä toukokuun mukanaan tuomat haasteet. Niistä ensimmäinen on viikon kuluttua olevaan tenttiin lukeminen. Aloitan sen nyt. (Tai heti pyykkivuoron jälkeen.)

Munkkia!

Se olis sitten se aika vuodesta, kun kaivetaan se valkoinen lätsä esiin ja pannaan muovia nenän päälle. Ja juodaan ruskeita juomia ja syödään ruskeita ruokia. Itse tyydyn toistaiseksi kahviin, mutta täytynee ehkä laajentaa valikoimaa iltapäivää kohden. Meillä on tänään viimeinen seminaari-istunto, jossa meikäläisen täytyy vetää opponointi, joten mitään rohkaisuryyppyjäkään en kehtaa ottaa. Tosin proffa mietti eilen, tohtisiko tarjota meille kuohuvaa raskaan rutistuksen päätteeksi, mutta päätyi lopulta kahviin. Eli tänään kilistellään kaffetta ja munkkia 13 valmiin seminaariesitelmän kunniaksi. Itse sain eilisessä istunnossa aika kovaa kyytiä, lähinnä tartuttiin teoreettiseen ja metodiseen puoleen niiltä osin, jotka eivät edes olleet olennaisia. Vähän jäi paskan maku suuhun ohi aiheen menneestä keskustelusta, koska varsinaisesti työn sisältöön ei kommentoitu juuri lainkaan. Mutta menköön näin. Pitäkää tunkkinne. Opponenttini oli kyllä muuten asiaan paneutunut. (Joskin olen silti katkera, että työtäni ruodittiin epäolennaisilta osin, etenkin siksi, että pääsääntöisesti muissa töissä ei ole mainittu teorioita tai metodeita juuri lainkaan. Mur.)

Tästä sitten kohti gradua ja elämää. Huahaha. Niin vissiin. Sunnuntaina alkaa jälleen uusi työsuhde ja tällä kertaa se on sitten se kokoaikainen (joskaan ei edelleenkään normaaleilla asteikoilla oikeaa täysipäiväistä työtä...). Jippii. Kesä kesä tule jo.

Ai niin, ja tuolla pöydällä lojuu nyt sinetillä tai millä lie vesileimalla varustettu paperinpala, jossa lukee, että meikämanne olis nyt humanististen tieteiden kandidaatti. Hihi.

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Vahingossa leipaisin jääkaapin aineksista helvetin hyvää tonnikalapiirakkaa. Tässä ohje, var so goda. (Ei ole muuten mitään laihdutuspiirakkaa, mutta eipä sellaista taida olla olemassakaan.)

Kipparipiirakka


Pohja:

3 dl vehnäjauhoja
1 dl juustoraastetta
125 g rasvaa
0,5 dl vettä

Kuivat aineet nypitään yhteen ja vesi sekoitetaan joukkoon. Taputellaan isoon vuokaan, pistellään haarukalla muutamia reikiä ja isketään uuniin noin 10 minuutiksi 225 asteeseen.

Täyte:

1 prk tonnikalaa
1 tomaatti
4 aurinkokuivattua tomaattia leikeltyinä
1 pieni sipuli
1 dl juustoraastetta
1 prk Kippari-ruokakermaa
3 munaa
ripaus suolaa

Heitä roippeet esipaistetun pohjan päälle, lisää lopuksi yhteensekoittamasi kerma ja munat. Tyrkkää koko komeus uuniin vielä reiluksi 20 minuutiksi.

Kutsu kaverit kylään herkuttelemaan!

HuKkaa!

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka nopea olotilan muutos voikaan olla. No, tokihan olen aiemminkin kokenut jos jonkinsorttisia tunnemyrskyjä, kuten nyt normaalit ihmiset kokevat, mutta se, että pitkäkestoinen ankeus ja harmaus kirkastuu yllättävän nopeasti, tuntuu erikoiselta. Ja hyvältä, tietenkin. On taas aikaa hitaisiin aamukahveihin, herätyksiin ilman kelloa, mietiskelyyn... ja urheiluun! Muutama viikko meni vain muutamalla satunnaisella lenkillä, mutta eilen polkaisin hyvillä mielin rääkkäämään lihaksiani poweriin parin viikon pakkotauon jälkeen ja voi pojat mitä nannaa se olikaan. Piruuttani lisäilin painoja ja puhisin menemään. Hyvältä tuntuu edelleen.

Vahingossa ostin eilen myös ihastuttavat Vagabondin sandaalit kesäkengiksi. Hups. Nokunsielläoliloppuunmyynti. Ja alennus kyseisistä popoista hurjat 6 euroa. No, onhan tässä palkkapäivää pukkaamassa ja lomarahoja tuloillaan. Plus olen lopultakin maksanut luottokorttilaskuni pois. Halleluja! Joten ehkä nyt yhdet kengät saa ostaa. Ehkä toisetkin.

Seminaaritoverit ovat tehneet hyvää työtä. Tällä viikolla käsittelemme nimittäin viitenä päivänä kaikki 13 työtä, eilen oli jo vuorossa kolme ensimmäistä. Pelkäsin palauttaa omani, koska mielestäni se oli (ja on) keskeneräinen eikä tarpeeksi kypsä teoreettisesti. Luettuani muiden töitä totesin, ettei se haittaa. Eivät nekään pääsääntöisesti ole keskittyneet teoriaosuuteen juuri lainkaan. Hyviä töitä joka tapauksessa, mielellään niitä lukee. Aivan toista kuin proseminaariaikaan, jolloin ei olisi jotenkin yhtään huvittanut käyttää aikaansa muiden sepustuksien selailuun (vaikka hyviä töitä sielläkin oli, terveisiä vaan Sannalle) etenkään siinä vaiheessa, kun oma esitelmä oli pidetty jo kolme kuukautta aiemmin ja jäljelläolevat tempoilivat ja venyttivät aikataulujaan. Muutenkin syventävien opintojen seminaari on kokemuksena ollut parempi, ryhmä on kivempi ja kaikin puolin asiallisempi ja ohjaaja kannustava ja varsin graduorientoitunut. Tiedän, että olen vannonut, etten kesällä koskekaan opintoihin, mutta ei se tule pitämään paikkaansa. Gradua alan ainakin jo suunnitella, samoin ajattelin yhden pakollisen esseen tempaista kasaan. Mutta se on sitten kesällä se. Mustakantinen gradukirja on jo hankittuna, laadukasta merkkiä ja Hemingwayllakin oli kuulemma samanlainen (uskon mitä tahansa tehokasta markkinointia). Tänään on jännittävä päivä, sillä aion viedä tiedekuntaan hakemuksen tutkintotodistuksen saamiseksi! Olen sen nyt huolella täyttänyt, ja ihan kivalta se näyttää. 228 op. Kolme sivuainetta. Hyvä minä! Neiti HuK. Hämmentävää. Jos pääsen ensi vuodeksi pedagogisiin, aion valmistua maisterisnaisiksi jouluksi 2011. Näin on näreet.

Eilen oli taas palohälytys, ehkä neljäs tai viides tässä talossa. Lähdin ulos, kun kuulin, että tällä kertaa naapuritkin liikkuivat. Yleensä eivät liiku. Syynä hälytykseen oli kolmannessa kerroksessa harrastettu leivänpaahtaminen. Luulen, että hälyttimet ovat liian herkät. Ihan snadisti ehkä.

Kevennä

Se on hiiviskellyt selkäni takana aivan huomaamatta, antanut välillä pienesti ymmärtää, että saattaisi olla lähettyvillä, mutta karannut sitten taas. Tänään minä sain siitä kiinni, toistaiseksi ihan kulmasta ja nurkasta vain, mutta enää en päästä irti.

Keveys. Huolten karkotus. Stressittömyys.

Koko mennyt talvi on ollut pelottavan synkkä, aivan kuin sitä olisi elänyt joku ihan muu kuin oikea minä. Oikea minä ei ole väsynyt, surullinen, itselleen vihainen pessimisti. Oikea minä on hilpeä ja ihan kiva, joskus ehkä ärhäkkä, mutta aina kuitenkin loppujen lopuksi siedettävä. Myös omasta mielestään. Tänään se on kaivautunut taas esiin kolostaan. Mikä lie sen sinne viime syksynä ajoi, suru ja pelko kenties, en tiedä. Älä karkaa enää. Pidän tästä enemmän näin.

Vaikea määritellä, mistä talven raskaus johtui. Liian suurista saappaista, joihin jouduin astumaan vai aikuisten elämästä, jossa ei ole aikaa pitää vapaapäiviä milloin huvittaa? Työn ja opiskelun ja tutkimuksen yhdistämisestä, johon en ollut valmis vielä? Solmuista Pispalassa? Raiteita pitkin kulkevasta parisuhteesta? (Kuvitellusta) yksinäisyydestä?

Enää en mene siihen takaisin. Sellaisessa ei ole mitään järkeä.

Tulisikohan minusta hyvä self help -kirjojen kuluttaja? Hurahtaisinko helposti homeopatiaan tai muuhun humpuukiin, jos antaisin hieman liekaa? Olisinko hyvä uhri aivopesulle tai käännytystyölle? En usko, mutta tällaisen harmaan kaaoksen jälkeen en ihmettele sitä, että toiset ovat. Pakoteitä etsii kuitenkin aina. Ei pelko ole mukavaa. Ja heikkoon on helppo iskeä.

Nyt on hyvä, juuri näin. Joskin maailmanmatkaajan voisin jo ottaa takaisin kotiin. Kuukausi vielä/enää.