Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin koonti

Aitoa kotimaista talvimaisemaa.

Sonjan Lukuhetket -blogissa avattiin alkuvuodesta Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -niminen lukuhaaste tälle vuodelle. Tarkoituksena oli tutustua laaja-alaisesti kotimaiseen kirjallisuuteen ja hyvässä lykyssä tehdä löytöjä. Haasteaika alkaa olla lopuillaan, ja koska vietän loppuvuoden lukuhetket muun kuin kotimaisen kirjallisuuden parissa, haastekoonti lienee paikallaan.

Luin laskujeni mukaan tänä vuonna yhteensä 66 kotimaista kirjaa. Se on aika hyvin. Aukottomia vertailuja edellisiin vuosiin en voi tehdä, sillä aiemmilta vuosilta ei ole tarkkoja tietoja. Sen kuitenkin tiedän, että olen lukenut tänä vuonna ylipäänsä enemmän kuin ennen. Pidän paljon kotimaisesta kirjallisuudesta, joten mitenkään erityisesti en joutunut itseäni tänäkään vuonna tsemppaamaan siihen tarttuakseni. Lukemistani kirjoista 28 on miesten ja 37 naisten kirjoittamia. Yksi on mies- ja naiskirjailijan yhdessä kirjoittama. 

Kategorioita haasteessa oli 19, joista sain "suoritettua" 17. Lastenkirjallisuus ja Eräkirjallisuus jäivät vaille täytettä. En lue kumpaakaan genreä noin yleisesti, ja vaikka olinkin ajatellut yrittää saada luettua edes jonkin kirjan jokaisen alaotsikon alle, niin ei nyt käynyt.

Lukemistani kirjoista 12 jäi bloggaamatta. Joko siksi, etten jaksanut/ehtinyt/ei huvittanut tai siksi, ettei kirja herättänyt riittävästi intoa kirjoitettavaksi saakka. Yksi kirja, Markus Nummen Karkkipäivä, oli niin vaikuttava, etten yksinkertaisesti osannut pukea sanoiksi lukukokemustani.

Ilman minun blogihuomiotani jäivät:

Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (perustasainen, ei erityisiä tuntemuksia herättänyt, mutta tärkeästä aiheesta – sijaisvanhemmuudesta – kertova romaani)

Marja Leena Virtasen Aida (kolmen sukupolven naisten kertomus, jossa päähuomio kiinnittyi naiseuden kokemuksiin iän karttuessa, ei herättänyt kummoisia tuntemuksia)

Marisha Rasi-Koskisen Katariina (salaperäinen ja identiteeteillä leikittelevä tarina, joka oli ennakko-odotuksiini nähden pettymys)

Joel Haahtelan Lumipäiväkirja (yksinäisen miehen haahuilua nuoruuden raunioilla – ei sytyttänyt)

Kari Hotakaisen Huolimattomat (film noir -henkinen, pohdituttava tutkielma yksinäisyydestä ja ihmisen kaipuusta toisen luo)

Jari Tervon Layla (kurdikulttuurin ja suomalaisen kulttuurin törmäys, ihmiskauppaa, maahanmuuttoa – ensimmäinen lukemani Tervo!)

Kaari Utrion Karjalan kruunu (lukupiiriin valikoitunut teos, ensimmäinen Utrioni, josta päällimmäiseksi jäi inhorealistinen – vai -romanttinen? – näkemys keskiajan Suomesta, naisten alistaminen, hukassa oleva ihmisyys)

Kari Selénin Madame – Minna Craucherin levoton elämä (kiinnostavasta naisesta kirjoitettu mutta hieman töksähtelevä elämäkerta)

Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä (perushyvä, muttei mieltäräjäyttävä novellikokoelma ihmisistä, jotka eivät ehkä enää muista, miten olla ihminen)

Rosa Liksomin Yhden yön pysäkki (lukupiirin valitsema kirja, novellikokoelma, jossa ihmiselon kurjuus ja rosoinen kauneus paljastuvat monella tasolla, hyökkäävästikin)

Alexandra Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan (kaoottinen, moniääninen ja polveileva tarina aikuistumisesta ja perhe-elämästä)

66 kirjaan mahtuu mitäänsanomattomia, pettymyksiä, tasalaatuisia ja tavanomaisia lukukokemuksia. Mutta mahtuu sinne myös todellisia aarteitakin. 

Erityisen mieleenpainuvia kirjoja olivat mainitun Markus Nummen Karkkipäivän ohella Jyrki Heinon Kellari, Joel Haahtelan Elena, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Esko Valtaojan Kosmoksen siruja ja Kaiken käsikirja, Vivi-Ann Sjögrenin Meksikon-päiväkirja, Monika Fagerholmin & Martin Johnsonin Meri – Neljä lyyristä esseetä, Kari Hotakaisen Ihmisen osa sekä Kristina Carlsonin Maan ääreen. 

Kaikkein suurin löytö, kirjavuoteni huippukohta (yhdessä parin ulkomaisen kirjan kanssa) ja kaiken saamansa suitsutuksen ansainnut teos on Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Upea, upea kirja, jonka soisin kaikkien lukevan.

Tätä haastetta oli mukavaa suorittaa, ja vaikkei oma lähtötilanteeni ollut samanlainen kuin haasteen emännällä (so. eräänlainen angsti kotimaista kirjallisuutta kohtaan), teki hyvää erikseen miettiä, millaista kotimaista kirjallisuutta sitä tuleekaan luettua. Lopputulema on, että laajemminkin voisin lukea, mutta toisaalta näinkin on hyvä. (Ihastuttavan ympäripyöreää, vai mitä?)

Kiitos haasteen emännälle Sonjalle! Uusi vuosi ja uudet kotimaiset kirjat odottavat!

Loppuun vielä listaus aarrejahdin kirjoista ja linkit kirjoittamiini teksteihin.

Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset

Peter Franzén: Tumman veden päällä. (Tammi 2010.)

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki. (Gummerus 2012.)

Laura Gustafsson: Huorasatu. (Into 2011.)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. (Siltala 2012.)

Satu Grönroos: Lumen syli. (Atena 2012.)

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. (Tammi 2012.)

Jyrki Heino: Kellari. (Schildts & Söderströms 2012.)

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu. (WSOY 2012.)

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti. (Otava 2011.)

Marja Leena Virtanen: Aida. (Tammi 2010.)

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina. (Avain 2011.)

Maritta Lintunen: Sydänraja. (WSOY 2012.)

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton. (Tammi 2012.)

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla

Joel Haahtela: Elena. (Otava 2003.)

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja. (Otava 2008.)

Markus Nummi: Karkkipäivä. (Otava 2010.)

Kari Hotakainen: Huolimattomat. (WSOY 2006.)

Jari Tervo: Layla. (WSOY 2011.)

Kaj Korkea-aho: Katso minuun pienehen. (Se till mig som liten är, Teos & Söderströms 2009.)

Tuomas Kyrö: Miniä. (Kirjakauppaliitto 2012.)

Arne Nevanlinna: Marie. (WSOY 2008.)

Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata. (Män kan inte våldtas, 1975/1989.)

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki – Tuokiokuvia vankilasta. (Tammi 1944.)

Kaari Utrio: Karjalan kruunu. (Tammi 1978.)

Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua

Kalle Päätalo: Koillismaa. (Gummerus 2009, 1. painos 1960.)

Jännityskirjallisuus

Risto Isomäki: Con rit. (Tammi 2011.)

Fantasia- ja scifikirjallisuus

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja. (Teos 2012.)

Jan Salminen: Äidinmaa. (Tammi 2012.)

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. (The Quantum Thief, Gummerus 2010/2011.)

Johanna Sinisalo: Enkelten verta. (Teos 2011.)

Jenny Kangasvuo: Sudenveri. (Teos 2012.)

Klassikot

Juhani Aho: Yksin. (1. painos 1890.)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. (Det osynliga barnet, WSOY 1962/1987.)

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. (WSOY 1945.)

Lastenkirjallisuus

-

Nuortenkirjallisuus

Tuija Lehtinen: Missä olet, Sara? (Otava 2009.)

Sarjakuvakirjallisuus

Anni Nykänen: Mummo 2. (Sammakko 2012.)

Tietokirjallisuus

Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. (Atena 2011.)

Katja Kettu & Krista Petäjäjärvi (toim.): Pimppini on valloillaan. Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö. (WSOY 2012.)

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki. (Gummerus 2012.)

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2010.)

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry 2012.)

Kotimaiset elämäkerrat

Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen tarina. (WSOY 2010.)

Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee. (Tammi 1986.)

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. (Tammi 1991.)

Kari Selén: Madame. Minna Craucherin levoton elämä. (Helsinki-kirjat 2010.)

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs. (Schildts 2011.)

Novellikokoelmat

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. (Avain 2011.)

Pia Pesonen: Urho Kekkonen Strasse. (Teos 2011.)

Joni Pyysalo: Ja muita novelleja. (WSOY 2011.)

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki. (WSOY 1985.)

Tuuve Aro: Himokone. (WSOY 2012.)

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja. (Camera Obscura, Teos & Söderströms 2009/2011.)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. (Gummerus 1999.)

Eräkirjallisuus

-

Runokokoelmat

Lassi Nummi: Linna vedessä. (Otava 1975.)

Suomi ja sodat

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa. (Tammi 2012.)

Suomalaiset maailmalla

Vivi-Ann Sjögren: Meksikon-päiväkirja. (Mexikansk dagbok, Schildts 1998/2010.)

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä. (Havet. Fyra lyriska essäer, Teos 2012.)

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia, opas valoisille ja pimeille poluille. (Teos 2012.)

Satu Waltari: Kahvila Mabillon. (WSOY 1952.)

Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. (Siltala 2009.) (Prix Courrier International, vuoden paras käännösteos, Ranska.)

Maria Peura: On rakkautes ääretön. (Tammi 2001.) (Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot.)

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi. (Gummerus 2011/1975.) (Air Inter -kirjallisuuspalkinto, Pro Finlandia -mitali, Giuseppe Acerbi -palkinto.)

Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan. (Teos 2010.) (Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto 2010.)

Kristina Carlson: Maan ääreen. (Otava 1999.) (Finlandia-palkinto 1999.)

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet. (Otava 1998.) (Savonia-palkinto 1999.)

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa. (Karisto 2011.) (Finlandia Junior -palkinto 2011.) 

Hitlerin kylkiluu

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu
WSOY 2012
475 s.

Kirjastosta.


Ruoppaaja Muttilainen, konstaapeli Parviainen ja agronomi Hildén muodostavat Veljeskunnan, natsiaatteen 2000-luvulle luotsanneen ryhmittymän, jolla on suuria suunnitelmia Porvoon kunnallispolitiikan, suomalaisen yhteiskunnan ja miksei koko maailman varalle. Porukan johtajana on Muttilainen, naisen- ja vallankipeä mies, aivoina häärii hintelä Hildén ja Parviainen valaa uskoa niin Veljeskuntaan kuin Jeesukseen.

Kun Hildén saa selville, että Hitler ei päättänytkään päiviään berliiniläisessä bunkkerissa vaan jossain aivan muualla, on selvää, että Veljeskunnan on lähdettävä nappaamaan pyhäinjäännökset parempaan talteen. Sopivasti lisää syytä kotimaan rajojen ulkopuolelle poistumiseen tuovat epäonniset tapahtumat, joihin liittyvät sekä konstaapeli Parviaisen suorittama pieleen mennyt lahjontayritys että Muttilaisen hyvin tuntema rakkauden ammattilainen, Elisa.

Matkallaan Veljeskunta kohtaa muun muassa suomenruotsalaisia purjehtijoita, saksalaisen hampurilaiskeisarin ja piilotetun historiallisen totuuden. Seikkailu saa yhä lisää kierroksia ja käänteitä Itämeren aallokossa, saksalaisessa satamakaupungissa ja Tove Janssonin Klovharu-luodolla.

Tartuin Pete Suhosen esikoiseen uteliaana. Pidän härskistä huumorista ja pyrin suhtautumaan elämään niin, että kaikelle on voitava nauraa. Tästä sitä varmasti saa!

No, ei nyt ihan niinkään. Kirja ei onnistunut tempaisemaan mukaansa, vaikka edellytyksiä oli. Stoori sinänsä on herkullinen: porukka säälittäviä uusnatseja, jotka aatteensa huumassa ryntäävät suinpäin seikkailuun. Absurdeja käänteitä ja hupaisia sivuhenkilöitä on tarjolla, ja Suhosen kynä on terävä.

Mutta jotain jäi uupumaan. Odotin kikatuttavaa lukukokemusta – ei herunut. Kertaakaan en edes naurahtanut ääneen. Huumoria kirjassa kyllä on, mutta varsin tasalaatuista sellaista. Jotenkin vähän, no, nähtyä. Kännissä sekoilevia hölmöjä, säälinsekaista seksiä, törppöä väkivaltaa. Hohhoi.

Kehyskertomus on toki oiva ja seikkailu sujuvasti rakennettu, joskin jonkin verran ehkä venytetty. Hitlerin kylkiluuhun mahtuu ajankohtaisia ja purevia huomioita, se nostaa huumorin keinoin esiin ihan oikeitakin epäkohtia ja on kirjana sinänsä ihan moitteeton. Luulenkin, että nyt omat odotukset olivat tiellä: odotin koko ajan, milloin se hervoton nauraminen alkaa, ja kun se ei alkanut, petyin. (Enemmän itseeni vai kirjaan? En tiedä.)

Mutta nopeasti tämä on luettu, ja suosittelen kyllä, jos kaipaa kepeämpää mutta samalla terävää tarinaniskentää. Paheksuntaakin tämä saattaa herättää, joten jos monokkeli ja pipo ovat liian tiukalla, älä turhaan tuhlaa aikaasi. Tässä kirjassa ei suvantoja tai päänsilittelyä harrasteta, mauttomuuksia ja ylilyöntejä senkin edestä.

Salla piti tekstin poljennosta ja kielestä, Booksysta teksti oli nokkelaa mutta myös tylsästi roisia, Hemuli piti tragedian ja komedian välisestä tasapainottelusta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset

Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Teos 2012
313 s.

Kirjastosta.


Varga on sukunsa otteesta paennut kuvataiteilija, kaupungin urbaanissa yksinäisyydessä viihtyvä nainen, jonka rauhallinen ja tasapainon lopulta löytänyt elämä keikahtaa sijoiltaan, kun hän eräänä iltana löytää oveltaan sukulaispojan, myöskin Laumaa paenneen nuorukaisen. Poika, Rasmus, on epämuotoinen, ei kokonaan ihminen eikä kokonaan susi.

Sillä Varga, vanhalta nimeltään Hanna, on susien sukua. Hän on Rasmuksesta poiketen kokonainen, sekä ihmisen että suden identiteetissä elävä. Varga oli tärkeä Laumalle, mutta hän lähti. Rasmus taas ei ollut epämuotoisuutensa vuoksi kuin tiellä, ja siksi hän lähti, vaikkei olisi saanut.

Lauman johtaja on Martta, sodat kokenut, kovaotteinen, ankara ja aina Lauman etua ajatteleva iäkäs nainen. Hän on nähnyt niin susivainot kuin Lapin polttaneet saksalaiset, hän on kasvattanut Laumansa sudet, epämuotoiset ja kokonaiset, hän on menettänyt avioliiton ja liian monta läheistään. Henkilökohtainen ei kuitenkaan voi koskaan ylittää Laumaa, vaan Laumaa on suojeltava aina ja kaikelta. Se ei saa paljastua kellekään ulkopuoliselle tai tuho on varma.

Kaupungissa Varga koettaa yhtäaikaa piilotella, ohjastaa ja tukea Rasmusta, jossa näkee paljon itseään. Vargan tyttöystävä Marraskuu ihmettelee yhtäkkiä Vargan asuntoon ilmestynyttä erikoista "koiraa", pohtii päänsä puhki, miksei Varga halua puhua menneisyydestään ja kieriskelee omassa ja suhteensa epävarmuudessa.

Kun Martta päättää lähteä kaupunkiin hakemaan Rasmusta takaisin kodin seinien sisäpuolelle, kuvio on vaarassa mennä kaikilta osin pahalla tavalla sekaisin.

Sudenveri on mielenkiintoinen ihmissusitarina, sillä siinä ei ole oikeastaan mitään niistä elementeistä, joita olisin osannut odottaa. Ensinnäkään kyse ei ole ihan perinteisimmän ihmissusikaanonin mukaisista olennoista, vaan paljon monimuotoisemmista ja ehkä jopa kiehtovammistakin suden ja ihmisen välimuodoista. Sudeksi muuttuminen ja sutena oleminen ei toisekseen ole mitenkään uhkaavaa, vaan yhtä luonnollista kuin ovat vaikka mielialan- ja tunteenvaihtelut. (No, kieltämättä en todellakaan ole mikään ihmissusiasiantuntija, mutta tässä tarinassa esimerkiksi täysikuulla ei ollut mitään tekemistä sudeksi muuttumisen kanssa, eivätkä uudet sudet syntyneet viattomia ohikulkijoita puremalla, vaan äitiensä ja emojensa kohdusta.)

Suden ja ihmisen identiteetin, ylipäänsä ihmisen minäkuvan ja olemassaolemisen pohdinta muodostaa Sudenveren selkärangan. Miellyttävän tuoreena valintana pidän sitä, että seksuaalinen identiteetti ei ollut millään tavoin keskeisen pohdiskelun tai alleviivaamisen kohteena, vaan identiteetin sekasotkuisuus ja monimuotoisuus käsitettiin paljon laajemmassa mittakaavassa. Toisena keskeisenä teemana kirjassa on valta ja vallankäyttö, joka kulminoituu Lauman johtajaan Marttaan, mutta joka ilmenee myös muilla tavoin, osaltaan esimerkiksi Vargan ja Marraskuun suhteessa, jossa Marraskuu on selvästi se, joka alistuu, vaikkei Varga ehkä edes tiedosta omaa valta-asemaansa. Martta on sen sijaan melko epämiellyttävä hahmo – ja hyvin onnistunut kuvaus despoottisesta matroonasta, joka on vuosia valtaa ja vastuuta väsymättä käytettyään kykenemätön näkemään asioita enää muista kuin omasta perspektiivistään.

En kuitenkaan lukenut kirjaa erityisen suuressa hurmiossa. Sudenveri on aika ahdistava kirja, sillä kukaan sen henkilöistä ei ole onnellinen tai loppujen lopuksi edes tyytyväinen siihen, mitä on. Kolmen näkökulman, Vargan, Martan ja Marraskuun, käyttö toimii ja antaa tukea tarinankerronnalle paljastamalla uusia puolia henkilöistä ja tapahtumista. Mielestäni Kangasvuo onnistuu taidokkaasti rakentamaan henkilöistään kokonaisempia juuri näin: esimerkiksi Vargan minäkerronnallisten osuuksien vertaaminen Marraskuun vastaaviin näyttävät satuttavasti sen, miten paljon kertomatta jättäminen ja luottamisen vaikeus nakertavat pohjaa ihmissuhteelta.

Kohottelin kulmiani Marraskuun ja kämppistensä pakanapuuhille, sillä en oikein keksinyt, mikä merkitys niillä lopulta oli. Pyrittiinkö tällä luonteenpiirteellä osoittamaan se, että itsekin erilainen hyväksyy helpommin erilaisuuden muissa (onko asia muka niin?) vai mikä siinä oli taustalla? Ihan alkupuolella tarinaa on siis kuvaus siitä, kuinka Marraskuu kahden kämppiksensä kanssa tekee jotain Maan jumalattarelle osoitettuja taikoja, ja harkitsin vakavasti lukemisen lopettamista siihen, sillä pelkäsin koko loppukirjankin olevan jotain samantyyppistä uuspakanallista luonnonhenkien perään huutelua. Onneksi jatkoin, eikä vastaavia kohtauksia enää tullut. (Mikä tosin aiheutti nimenomaan tuon hämmennyksen siitä, mikä pointti touhulla oikein oli.)

Sudenveren fantasiaelementit solahtavat helposti osaksi arkista maailmaa. Kirjaa lukiessa en hetkeäkään epäillyt, etteikö jossain Pohjois-Suomen perukoilla voisi olla korpimökkiä, jossa elää maan viimeinen (tai itsensä viimeiseksi uskova) ihmissusilauma. Ja etteikö ihmissusien, kuten minkä tahansa muun tiiviin yhteisön kanssakäyminen ympäröivän yhteiskunnan kanssa olisi aina monin tavoin hankalaa ja haasteita täynnä. Sudenveri on mielenkiintoinen yhdistelmä mielikuvituksen liitoa ja arkisia aamupalahetkiä pienen kaupunkiasunnon keittiönpöydän ääressä. Mitenkään iholle se ei tullut, mutta lukukokemus oli varsin mukaansatempaava – tässä hetkessä. Tuskin se ikuisesti mieleeni jää, mutta eihän kaikkien tarinoiden tarvitsekaan jäädä, vaikka hyviä ovatkin.

Anki pohtii omassa tekstissään Sudenveren teemoja, valtaa ja erilaisuutta, Q+Black piti susilauman elämän, käyttäytymisen ja hierarkian kuvauksesta, vaikkei muuten hurmaantunut, Ahmulle Sudenveri oli vuoden parhaita lukukokemuksia, Anu osasi odottaa erilaista, muttei näin hyvää ihmissusikirjaa, Jaana Märsynaho kiittelee kirjan omaäänistä ja monitasoista kerrontaa.


Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012
620 s.

Kirjastosta.


Anna Kortelaisen äidinisä kuolee vähän ennen lapsenlapsensa syntymää. Reino Peltosesta ei paljoa tiedetä, hänen jäämistönsä mahtuu yhteen omenalaatikkoon ja säpäleisiin muistoihin. Kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Tästä tarina alkaa.

Reino syntyy viipurilaisen postiljoonintyttären Auroran ja venäläisen välskärin aviottomana poikana. Myöhemmin hän saa sisaruksia, joista kaksoset, tyttö ja poika, annetaan pois, kasvamaan muualla. Pikkuveljet Helmer ja Tauno sen sijaan kasvavat samoissa Viipurin kortteleissa isoveljensä kanssa. Isä käy aika ajoin tervehtimässä perhettään, muttei voi koskaan viipyä pitkään, saati jäädä. Tavanomainen valinta, avioliitto ja säädyllinen perhe-elämä, ei ole monestakaan syystä mahdollinen.

Reino kasvaa ja kokee nuorena poikana sisällissodan veriset kauhut kotikaupunkinsa kaduilla ja kellareissa. Sodan jälkeen hänestä tulee nuori soitto-oppilas Viipurin kasarmille, sillä Aurora-äiti ei voi heikentyneen terveytensä vuoksi enää huolehtia esikoisestaan. Reino viettää kasarmilla useamman vuoden ja saa musiikinopetusta oppien samalla sotilaskuria – ja jotain paljon suurempaakin. Astellessaan asepalveluksensa suorittamisen jälkeen parikymppisenä nuorena miehenä siviiliin, hänen aatemaailmansa mahtuu kolmeen sanaan: työtä ja leipää. Aseeseen hän ei aio koskaan enää tarttua.

Viipuri alkaa ahdistaa vasemmistolaista miestä, ja Reino suunnistaa punaiseen kaupunkiin, Tampereelle. Siellä hän alkaa tehdä silppuhommia orkestereissa ja kapakkabändeissä, kohtaa ihanan Ainon ja saa lapsen, tyttären. Ainon ja Reinon yhteiselämä ei kuitenkaan suju haaveiden mukaan, sillä Aino kaipaa säntillisempää perhe-elämää ja samalla menettämäänsä nuoruutta, Reino keskittyy lukemaan ja kirjoittamaan vallankumouksesta ja elämästä. Pariskunta käy lopulta vihillä vain erotakseen, jotta Reino saa huoltajuuden heidän tyttäreensä Tainaan. Aino palaa lapsuudenkotiinsa ja Reinosta tulee yksinhuoltaja.

Sotavuodet heittelevät Reinoa ja Tainaa niin kuin ne heittelevät kaikkia. Reino ei kroonisen munuaistulehduksensa (ja luultavasti myös epäilyttävän toimintansa) vuoksi joudu rintamalle, mutta sen sijaan työvelvollisuus koskee kaikkia. Lentokonetehtaan raadannasta hänet lähetetään Äänislinnaan rakentamaan osaltaan hurmoksessa haaveiltua Suur-Suomea. Kommunistille se on paha paikka. Taina asuu Nokialla tätinsä perheessä, vitivalkoisen kirkkoherran luona.

Sodan jälkeen Reino on hengissä mutta levoton. Lupauksista huolimatta Tampere ja myös aikuistuva Taina jäävät taakse, kun hän ottaa suunnan Tukholmaan. Siellä hän myös kuolee keväällä 1968, oltuaan poissa tyttärensä elämästä parikymmentä vuotta.

Ei kenenkään maassa on romaani, joka perustuu osin tositapahtumiin. Nimeltä mainitut ihmiset ja tutkimuslähteistä löydetyt faktat ovat totta, mutta kaikki niiden välissä on Kortelaisen kuvitelmaa. Kirjan tarkoituksena on ollut rakentaa kuva tuntemattomasta isoisästä, miehestä, josta tiedettiin vähän, mutta joka vaikutti paljon.

Lukijana keikuin vaikeassa asemassa, sillä mietin jatkuvasti, missä tarinan toden ja kuvitelman raja kulki. Sanokaa tylsimykseksi, ehkä sitä olenkin, mutta näin historiaihmisenä en voinut siltä välttyä. Kirja on yhtäaikaa sekä houkutteleva että etäännyttävä, sillä se kutsuu lukemaan itseään, mutta samalla tyrkkii pois tuntumalla ajoittain niin henkilökohtaiselta tutkimusmatkalta, ettei sen pitäisi vieraille silmille kuulua.

Ei kenenkään maassa on tiiliskivi ja siltä se paikoin todella myös tuntui. Vaikka Reinon elämä – tai Kortelaisen kuvitelma siitä – kiehtoi, paikoin kyllästyin pahasti. Tiivistämisen varaa tarinassa olisi ollut, sillä tässä muodossa se on tämän lukijan kokemuksen mukaan jopa pitkäpiimäinen. Ymmärrän kyllä, mitä kirjalla on haettu: se on fiktiivinen tarina oikeasta ihmisestä, eräänlainen kiillottamaton elämäkerta, monet mutkat ja sivupolut kulkeva kokonaisuus. Mutta paikoin se silti junnaa Reinon haahuillessa pitkin milloin minkäkin kaupungin katuja, milloin minkäkin naisen seurassa, milloin yksin. Kaikkia polkuja ei ehkä olisi ollut tarpeen seurata.

Ehdottoman paljon pidin siitä, kuinka rosoinen pinta Reinoon jää. Vaikka tilanne olisi varmasti houkutteleva tehdä hänestä sankari, niin ei käy, vaan ihminen, josta Ei kenenkään maassa kertoo, on aito kaikkine virheineen. Toisaalta hän pysyy loppuun saakka vieraana, tavoittamattomana, hitaasti kaikesta tutkimustyöstä huolimatta käsistä katoavana arvoituksena. Ehkä se on kirjan tärkein opetus: voimmeko koskaan todella tuntea toista ihmistä, edes sitä, joka vielä elää, ja jonka kanssa voimme olla, elää ja puhua, saati sitä, joka on jo poissa.

Kortelainen heittäytyy tekstiinsä, mikä on ihailtavaa. Hänen kirjoittamansa ei jää kylmäksi, vaan vie mukaan niihin haasteisiin, joita kirjailija väistämättä kohtaa näin omakohtaisessa aiheessa. Toisaalta tyyli on paikoin melkein päällekäyvää, sillä aina kun tutkija-Kortelainen nousi esiin, romaanin fiktiivinen kaiku heikentyi. Minun oli loppuun saakka vaikeaa uskoa Reinon tarinaan puhtaasti proosana, vaan pidin sitä runsaasti tulkintavapauksia ottaneena... niin minä? En tiedä, sillä kirjan tyylilaji haastoi minut lukijana. Onko kyse luovasta elämäkertatutkimuksesta vai kaunokirjallisuudesta? Mielestäni ei selvästi kummastakaan. Ei kenenkään maassa lipuu molemmissa luokissa, ja jossain niiden takanakin.

Ei kenenkään maassa kertoo laajasti menetyksestä. Se käsittelee ihmisten ja ihmissuhteiden menettämisen ohella aatteiden menetystä (tai pelkoa siitä), ja toisaalta yhtä suomalaisen lähihistorian suurinta kipupistettä: sotaa ja sodan aiheuttamia menetyksiä kaikilla inhimillisen elämän asteikoilla. Uskon tämän olevan koskettavaa luettavaa evakoille ja evakoiden jälkeläisille, ja toki kaikille, jotka jollain tasolla sodan muistoa vielä mukanaan kantavat. Teemat ovat suuria ja vahvoja, ja ne saavat kirjassa tilansa hyvin hienovaraisesti ja tyylikkäästi. Siitäkin huolimatta minä kaipasin lukijana tiivistystä.

Jos on halua viipyillä Reino-nimisen miehen matkassa 1900-luvun alkupuoliskon vaikeina vuosikymmeninä, ja jos sivuraiteille eksyminen ja rönsyily ei haittaa, uskallan veikata tämän kirjan olevan varsin mieluisa lukukokemus. Se kertoo myös osaltaan siitä, millaista on rakentaa tarinaa pienistä palasista, ja kiinnostanee siksi niitä, jotka tekevät samaa tavalla tai toisella. Puhtaasti kaunokirjallisena romaanina tätä kirjaa ei kannata lähteä lukemaan.

Reinon tarina jätti minuun haikeuden. Menetetyn, läheisen ja rakkaan ihmisen etsiminen koskettaa minua kovasti, sillä pystyn täysin samaistumaan Kortelaisen tarpeeseen saada vastauksia ja päästä pinnan alle edes jälkikäteen. Oma isäni kuoli melkein 20 vuotta sitten, ja voin hyvin ymmärtää halun löytää ihminen, johon ei koskaan oikein saanut tutustua, edes fiktiivisenä. Sellainen tutkimusmatka ei varmasti ole helppo kellekään.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)

Jännitystä 1700-luvun Turusta

Jyrki Heino: Kellari
Schildts & Söderströms 2012
288 s.

Kirjastosta.


Kellari eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista, jotka aikoinaan herättivät suurta huomiota Ruotsin kuningaskunnan Turun kaupungissa...

Eletään alkukesää vuonna 1796. Luutnantti Carl Wennehielm viettää hiljaiseloa Turussa talouttaan hoitavan mamselli Kaisa Mannelinin ja pienen mutta mieluisan ystäväjoukon kanssa. Luutnantin jalka on vammautunut pahasti sodassa kaukana kotoa, ja rakas kuningas Kustaa III on onnistuttu murhaamaan lähes luutnantin silmien edessä. Kun Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaali Appengrenin avuksi selvittämään raakaa henkirikosta, jonka uhriksi on joutunut kapteeni Fågelstierna, melankolia saa väistyä kinkkisen tapauksen tutkimisen tieltä. Kuka on halunnut raivata Fågelstiernan tieltään? Onko syynä kaupunkiin levittäytynyt kahvikieltolain synnyttämä kahvin salakuljetusrinki? Onko jollain ollut jotain henkilökohtaista ristiriitaisena tunnettua kapteenia vastaan? Vai voiko taustalla olla jotain vielä pahempaa, vaikutteet kuohuvasta Ranskasta kun tuntuvat nimittäin pohjolassa saakka ja eräs symboli nousee jatkuvasti esiin...?

Miten mukava yllätys tämä Kellari! Nappasin kirjan satunnaisotannalla kirjastosta mukaan ja päätin kokeilla. Kannatti! Biokemian professorina työskentelevän Heinon esikoisteos lupaa hyvää – ehkä kuulemme luutnantti Wennehielmistä vielä lisääkin...?

Tarina on mainio. Se imaisee mukaansa, vaikkei ylettömän dynaaminen olekaan. Siinä on sopivasti yllätyksiä, odottamattomia juonenkäänteitä ja arvoituksen ratkaisun ripottelua matkan varrella. Luutnantti Wennehielm vei sydämeni heti, sillä vaikka hän on hieman syrjäänvetäytyvä ja monissa liemissä keitetty, sellainen "perinteinen" kyynisyys ja eräänlainen välinpitämättömyys loistaa poissaolollaan. Sen sijaan hän on viisas, maailmaa nähnyt ja kovia kokenut, silti sivistystään vaaliva ja avomielinen herrasmies, joka rakastaa hyvää ruokaa, kasvattaa uutuusyrttejä pihamaallaan ja pitää silmänsä auki kaiken uuden ja kiinnostavan varalta. Ihana mies, kaikessa melankolisuudessaankin (vai juuri siksi?). Hih.

1700-luvun lopun Turku tulee elävänä lukijan eteen. Kaupunki valmistautuu kesämarkkinoihin, kiellettyä kahvihammasta kolottaa, arki rullaa eteenpäin, vaikka odottamattomia tapahtuu. Luutnantilla on omat syynsä epäillä tapahtumien taustalla olevan poliittista valtapeliä, mutta muitakin mahdollisia syitä niille on. Lukijaa ei sen enempää harhauteta kuin kädestä pitäen ohjatakaan, vaan tarina kulkee omalla painollaan – viihdyttäen ja ilahduttaen. Vaikka vereltä, väkivallalta ja pelolta ei täysin vältytä, yleisvire Kellarissa on miellyttävän valoisa ja positiivinen, minun silmääni ennen kaikkea aito. (Tai sitten olen vain niin ihastunut luutnanttiin, että olen muulle sokea.)

Tarina toimii, lukukokemus on mieluisa, kirja on juuri sopivan pituinen. Pienenä kritiikkinä esitettäköön, että loppupuolen tapahtumia olisi voinut mielestäni hyvin pohjustaa paremmin jo aiemmin, nyt tuli hieman sellainen olo, että homma kurottiin kasaan liian vauhdilla. Monta mielenkiintoista teemaahan tässä on: henkilökohtaiset, kielletyt ja sallitut suhteet, salakauppa, taloudelliset vaikuttimet, kirkon valta ja vallankumoukselliset aatteet, ja kyllä ne minusta kaikki tarinaan mahtuvat.

Keskeisesti kuvataan myös yhteiskuntarakennelmaa. On herrat ja narrit ja vielä korkeammat herrat. Osa aatelistosta on edelleen katkera Kustaa III:n itsevaltiudesta ja omista kavennetuista oikeuksistaan. Piiat tietävät paikkansa, eivätkä sitä kyseenalaista. Luutnantti itse on hieman outolintu, sillä hänen sukutaustansa ei ole erityisen ylhäinen, mutta hän on siitä huolimatta kyennyt sotilasuransa avulla nousemaan varsin miellyttävään yhteiskunnalliseen asemaan – mikä sekin ärsyttää joitakin piirejä. Kiinnostavia välähdyksiä ajankuvasta tarjoillaan, mutta niitä ei jäädä liiaksi selittämään auki.

Suosittelen viihdyttävän lukemisen tarpeeseen! Itse jään odottamaan, jatkaako Heino luutnantin tarinaa vielä lisää.

Myös Kirjakko-blogissa ihastuttiin Kellariin ja kiinnitettiin huomiota Wennehielmin melankolisuuteen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Esikoiset. 

Lukudiplomi I: Harmia lämpöpatterista (Lyhytproosa)

Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista. Lyhytproosaa.
Gummerus 1999
150 s.

Kirjastosta.


Tuuve Aron esikoiskokoelma Harmia lämpöpatterista on aikamoinen tujaus. Se on vain 150 sivua pitkä, mutta mukaan on mahtunut 31 novellia, todellista lyhytproosaa.

Yhdistävinä tekijöinä toimivat tarinoiden iskevyys ja tiivis esitysmuoto. Nimillä ei kikkailla, vaan ne ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä sanoja tai lausahduksia. Juuri siten ne toisaalta kertovat kaiken, mitä pitääkin.

Aron tyyli on napakka, hän ei haahuile, jaarittele tai edes suuremmin kuvaile, joskin kaikki tarpeellinen tulee silti kerrotuksi. Novelleissa on paljon nyrjähtänyttä, muutamassa hyvinkin absurdi käänne, joka vie pohjan lukijan tutuksi olettamalta todellisuudelta. Kierretään juopporemmissä, yksinäisten lasten mielessä, parisuhteiden lopuissa, naapuristalkkerin mielessä, kotiinsa linnoittautuneen kaikesta kieltäytyvän miehen luona. On naisia, miehiä, lapsia, oppilaita, opettajia, toimistorottia, hiljaisia ja äänekkäitä. Jokaisesta nähdään vain vilahdus, mutta siinä vilahduksessa on kaikki se, mitä tarvitaan. Pieni hetki, ohikiitävä sekunti, teko, sana tai sattumus.

Aloitin kirjan ratikkalukemisena, johon se hyvin soveltuikin, sillä aina ehti lukea vielä yhden tarinan ennen seuraavaa pysäkkiä. Loppuosan, ehkä viimeiset 60 sivua ahmaisin kuitenkin kerralla, ja se kääntyi hieman itseään vastaan, sillä tarinat ovat niin lyhyitä, että ne alkoivat sekoittua toisiinsa. En siis suosittele kerralla luettavaksi, vaan pieninä paloina nautittavaksi.

Pidän Aron tavasta tuoda esiin arkipäivän kummallisuuksia ja ihmismielen vinksahduksia. Toisaalta olisin kaivannut jotain tavallisempaakin edes johonkin väliin, jotain samaistuttavaa ja pureskeltavaa. Tällaisenään kokoelman novellit jäävät massaksi, josta päällimmäisenä on mielessä tunnelma ja iskevä kieli, ei niinkään se, mitä niillä ehkä on koetettu sanoa. Kertojaäänet vaihtelevat, mutta muistuttavat pohjimmiltaan vähän liikaa toisiaan. Toisaalta – sellaisia me kai olemme. Luulemme olevamme niin kovin erikoisia, mutta oikeasti emme ole.

Aro ei tosiaan todellakaan jää jaarittelemaan, eikä hänen novelleistaan saa oikein kaivettua elämänviisauksia. Ne yksinkertaisesti sanovat asiat, niin kuin ne ovat, lukijasta piittaamatta. Huomasin tämän hieman hankaloittavan Lukudiplomi-tehtävän tekemistä, mutta parhaani koetin:

Lukudiplomi-haaste, suoritus I
Lyhytproosa

Tehtävä 3. Kokoa viisi mietelausetta lukemastasi. Perustele.

Auts... Harmia lämpöpatterista ei tosiaan mitään ikuisia viisauksia jakele, enkä oikein millään löytänyt siitä viittä sopivaa mietelausetta tai sellaiseksi tulkittavaa. Kolme sain kasaan, ja niiden on nyt riitettävä.

Joskus voi olla masentunut ja onnellinen yhtaikaa, niin kuin silloin kun vaikka on läksyt tehty ja huone siivottu ja äiti on leiponut mustikkapiirakkaa, mutta toisaalta koulussa on sanottu rillimutantiksi.
(Kallio, s. 48)

Sepä se: tunnetilat eivät tosiaankaan ole niin mustavalkoisia kuin joskus voisi ajatella. Sen tajuaminen on iso askel elämässä kohti jonkinlaista mielenrauhaa, sillä se helpottaa, kun tajuaa, ettei aina osaa edes sanoa, miltä mikäkin tuntuu ja miksi. Onneksi tavallinen arki on useimmiten jotain muuta kuin vuoristorataa ja äärituntemuksia, sillä ei sellaisia jaksaisi pitemmän päälle koko ajan.

Salaisuus on tärkeintä ihmisessä, en äänestänyt EU-vaaleissakaan. Minä en halua antaa ääntäni pois.
(Riippakivi, s. 63)

En nyt ihan tiedä, onko salaisuus lopulta tärkeintä, mutta tokihan niitäkin on oltava. Kellekään ei tarvitse kertoa kaikkea, jos ei halua. Toisaalta on salaisuuksia, jotka voi jakaa eteenpäin niitä "rikkomatta", esimerkiksi juuri äänestäminen on sellainen asia. Vaikka totuuden siemen siinäkin itää: äänestäminen on äänen antamista pois, sillä niitä on jokaisella vain yksi, ja kun se on kerran yksissä vaaleissa käytetty, toista ei saa. Onhan se iso ratkaisu, minkä numeron paperiin piirustaa.

Kaikki ihmisethän haluavat, ja vieläpä samaa, ihan kaikki. Kyse on vain hienosäädöstä ja variaatiosta.
(Halu, s. 17)

Voi se niinkin olla. Ehkä onkin. Mitä me kaikki sitten haluamme? Rakkautta? Hyväksyntää? Rahaa? Kunniaa? Vai onko halu se asia, joka meitä yhdistää, tunne siitä, että jotain on vielä saatava, että nykyinen ei riitä? Ja sen me osaamme sitten ilmaista tai salata kukin tavallamme.



Haasteet: Lukudiplomi, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti (Novellikokoelmat)

Hulluja lahkoja: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs

Gustav Björkstrand: Maria Åkerblom – Elämän ja kuoleman lähettiläs
Käsikirjoituksesta suomentanut: Mirja Hovila
Schildts 2011
314 s.
Maria Åkerblom. Sändebudet med makt över liv och död (2011)

Kirjastosta.


Ida Maria Åkerblom (1898–1981), snappertunalaisen mäkitupalaisen tytär, tuli tunnetuksi horrossaarnaajana, karismaattisena profeettana ja nimeään kantaneen lahkon despoottisena johtajana. Maria aloitti saarnaajan uransa vuonna 1917 ja keräsi nopeasti ympärilleen uskollisten seuraajien piirin. Hän oli kiehtova ja kiinnostava persoona, vahvahenkinen puhuja ja monin tavoin vetävä nuori nainen.

Åkerblom aloitti toimintansa Uudellamaalla, mutta siirtyi nopeasti Pohjanmaalle, Kokkolan lähistölle. Siellä hän sai paikallisista talonpojista tukea sanomalleen. Maria saarnasi pääasiassa öiseen aikaan, ja kiinnostus häntä kohtaan kasvoi nopeasti. Pääasiallinen sanoma oli, että elettiin lopun aikoja ja vain Mariaa seuraamalla ja häntä Jumalan lähettämänä profeettana kuuntelemalla saattoi pelastua.

Marian oikeaksi kädeksi tuli sisällissodan henkisesti musertama Eino Vartiovaara, joka otti nuoren naisen kasvattityttärekseen. Vartiovaaran vaimo Maiju ei ollut tilanteeseen tyytyväinen, sillä hän huomasi nopeasti miehensä olevan kokonaan Marian pikkusormen ympärillä. Perheen rahavarat alkoivat ohjautua Marian ja Einon yhteishallintaan, ja joukko ympärillä kasvoi. Pohjanmaalla ryhmittymä sai vastaansa niin paikallista väkeä, joka ei muotoutuvaan lahkoon ja sen kasvavaan rahanhimoon ja kummallisiin tapoihin ihastunut, kuin itsensä arkkipiispa Gustaf Johanssonin. Esteistä huolimatta herätyskokoukset jatkuivat ja lisää väkeä kiinnostui Marian levittämästä Jumalan sanasta.

Vaikeuksia alkoi tulla siinä vaiheessa, kun lahkon sisärengas oli muotoutunut tiiviimmäksi ja Marian vallanhimo kasvoi kasvamistaan. Marian renkinä toiminut poika pahoinpideltiin julmasti, jolloin pohjanmaan väki menetti malttinsa ja halusi ajaa åkerblomilaiset hevon kuuseen kotiseudultaan. Oikeusjuttua puuhattiin ja paljon lisää epäilyttävää toimintaa paljastui: varkauksia, vääriä valoja ja lopulta nimismiehen murhayritys.

Lahko muutti Helsinkiin ja hankki yhteisillä varoillaan Toivola-nimisen huvilan Meilahdesta. Parhaimmillaan kolmisensataa henkeä toimi yhteisen aatteen eteen. Tavoitteena oli päästä Palestiinaan, jonka Maria oli profetoinut olevan liikkeen määränpää. Lopulta sekä Maria Åkerblom että murhayritykseen osallistuneet miehet tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Maria pakeni useaan otteeseen sekä tutkintavankeuden, mielisairaalajaksojen että varsinaisen tuomionsa aikana, mutta hänet saatiin joka kerta kiinni. Vankeutensa aikana hän johti lahkoaan edelleen tiukoin ottein.

Vankeustuomioiden jälkeen lahkon toiminta jatkui Helsingissä. Maria keskittyi kasvattamaan lahkolaisia ja näiden lapsia Herran kurissa ja nuhteessa, keräämään muilta rahaa ylellistä elämäänsä varten ja vahvistamaan asemiaan kaikin tavoin. Lisäksi hän kasvatti koiria ja piti lemmikkinään jossain vaiheessa jopa kahta leijonanpentua! Erilaisia bisneshankkeita pyöritettiin lahkolaisten rahoilla, ja ilmeisesti menestys oli suhteelliseen hyvää.

Mediaan Åkerblomilla oli ristiriitainen suhde. Hänestä oltiin kirjoitettu paljon jo 1920-luvulla, mutta 1930-luvun kuluessa ja sen jälkeen hän pyrki rakentamaan itselleen kokonaan uudenlaisen julkisen identiteetin. Hän oli kykenemätön kohtaamaan kritiikkiä ja piti kaikkea itseensä ja seuraajinsa kohdistuvaa arvostelua järjestelmällisenä vainona. Moni irtautui lahkosta, moni perhe hajosi, mutta Marialla oli kannattajia ja seuraajia kuolemaansa saakka. Itse hän piti itseään Jumalan profeettana loppuun asti.

Todella mielenkiintoinen kirja tämä Gustav Björkstrandin kirjoittama elämäkerta. Björkstrand teki åkerblomilaisuudesta väitöskirjan vuonna 1976, ja on ollut aihepiiristä kiinnostunut omien sanojensa mukaan lapsesta saakka. Nyt ollaan rautaisen ammattilaisen kirjoittaman tarinan äärellä, ja sen kyllä huomaa.

Ennen tämän kirjan lukemista tiesin Maria Åkerblomista vain sen, että hän oli hurmossaarnaaja, joka istui tuomiotaan Hämeenlinnan naisvankilassa ja teki sieltä uskaliaan pakoyrityksen. Siinä kaikki. Nyt tiedän huomattavasti enemmän ja lisätietoakin janoan.

Olen todella kiinnostunut kaikenlaisista kulteista ja lahkoista – uskonno(i)sta ja sen eri muodoista ylipäänsä – ja tämä kirja vastaa kyllä tiedonjanoon. Se antaa kiihkottoman kuvan yhdestä 1900-luvun erikoisimmasta suomalaisesta, joskin lukija pudistelee aika ajoin päätään epäuskosta. Miten tuollainen ihminen on voinut vetää puoleensa jopa kolmesataa ihmistä, saada heidät myymään tai panttaamaan sukutilansa tai muun omaisuutensa, pakottaa heidät asumaan kommuunissa, antamaan vääriä valoja ja ryhtymään väkivaltaisuuksiin?

Sitä kai kaikki lahkoja ja kultteja tutkivat pohtivat. Åkerblomin mielenterveydestä tiedetään sen verran, että häntä pidettiin hysteerikkona ja tunne-elämältään häiriintyneenä. Nykystandardien mukaan hän täyttää psykopaattisen persoonallisuushäiriön piirrelistan tuosta vaan. Hän itse sanoi jonkin hoitojakson aikana, että tuntee itsensä kahdeksi ihmiseksi, joista toinen on lempeä ja toinen julma.

Luin keväällä Ulla Appelsinin kirjoittaman Leevi K. Laitisen elämäkerran Lapsuus lahkon vankina, joka kertoo kartanolaisuudesta, monin tavoin Åkerblomin liikettä vastaavasta lahkosta, joka toimi Satakunnassa samoihin aikoihin. Kartanolaiset keskittyivät nimenomaan väkivaltaan kasvatus- ja ojennuskeinona ja seksuaalisuuden tuomitsemiseen, kun taas åkerblomilaisten kohdalla kyse oli enemmän äärimmäisen vahvasta henkilökultista. Tosin åkerblomilaisetkin hallitsivat kyllä väkivallan käytön ja esimerkiksi liikkeestä eroon pyrkiviä uhkailtiin, pahoinpideltiin ja pidettiin panttivankeina. Kaikki tämä kohdistui myös puolustuskyvyttömiin lapsiin.

Ei kai voi todeta kuin että maailma osaa aina yllättää. Miten paljon kaikkea tänne mahtuukaan ja miten käsittämättömiä ratkaisuja ja valintoja ihmiset tekevät joko omin päin ja tietoisesti tai manipuloituina ja pakotettuina. Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti, jos aihepiiri yhtään kiinnostaa.

Kaltaisilleni uteliaille on tarjolla myös Elävän arkiston noin puolituntinen ohjelma Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja.

Kirjan on lukenut myös Maija/Kirjojen keskellä.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Elämäkerrat.

Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi 2012
279 s.

Omasta hyllystä.


Suomalainen Klarissa Laine lähtee kotiäitikomennukselle Bostoniin, Yhdysvaltoihin, josta hänen miehensä Mikael on saanut vuoden pestin. Klarissa, kunnianhimoinen tekstiammattilainen, päättää viettää pienten lastensa, Juuditin ja Topiaksen kanssa niin hyvää arkea kuin mahdollista. Perillä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan. Mikael on koko ajan töissä, eikä luvattua tilavaa asuntoa tunnu löytyvän. Klarissaa koko touhu jo kaduttaa, ei vähiten siksi, että hän on alkanut jälleen nähdä jo lapsuudestaan tuttua unta salaperäisestä naisesta, Corinnesta, ja tämän elämästä 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvalloissa. Unet käyvät koko ajan todentuntuisemmiksi, ja kun Laineen perhe lopulta pääsee muuttamaan viihtyisään esikaupunkitaloon, unen ja toden raja häilyy entisestään, ja Corinnen elämänkäänteet tuntuvat tulevan pelottavan liki Klarissaa. Lisäksi Klarissan ja Mikaelin avioliitto natisee liitoksissaan.

Uskallatko nähdä unesi loppuun asti? kysyy kirjan takakansi.

Hyvä kysymys.

Timosen kirjan tarina on koukuttava ja mielenkiintoinen. Siinä on ripaus todellisuuden tuolle puolen menevää tunnelmaa yhdessä tavallisen lapsiperhearjen kuvauksen kanssa. Minulla meni hetki, ennen kuin pääsin kirjan imuun mukaan, mutta jotain kertonee se, että luin koko opuksen eilisillan ja alkuyön aikana – etenkin viimeinen kolmannes veti niin kovaa, etten yksinkertaisesti voinut enkä halunnut lopettaa lukemista.

Kiinnostuin itse eniten Corinnesta, juutalaisvainoja Yhdysvaltoihin paenneesta pariisittaresta, jonka elämä ei uudessa maailmassa mene ihan niin kuin hän sen toivoisi menevän. Klarissan unet alkavat välähdyksenomaisina, mutta mitä pidemmälle tarinassa edetään, sitä todentuntuisempia ja yksityiskohtaisempia ne ovat. Niinpä pääsin ilokseni tutustumaan Corinneen paremmin. Hämmennyin, kun hänestä kertovat osiot muuttuivat yhtäkkiä preesenskerronnasta imperfektiin, mutta tulkitsin tämän johtuneen siitä, että Klarissa alkoi kirjoittaa uniaan ylös ja ehkä tuoda niihin omaa kerrontaansakin...

Mikä sitten lopulta onkaan totta?

Ainakin hektinen lapsiperhearki ja äitiyden myllerrys sekä 1950-luvulla että 2000-luvulla, voisin niitä omakohtaisesti tuntematta sanoa. Sekä Klarissa että Corinne ovat tahtomattaan oman aikansa vankeja odotuksissa, toiveissa ja peloissa. Corinne päätyy yksinäiseksi lähiökotirouvaksi aikana, jolloin se on naiselle toivotuin rooli, muttei osaa sopeutua siihen. Klarissa valitsee saman tien (näennäisen) vapaaehtoisesti, eräänlaisena määräaikaisena roolileikkinä, mutta kokee samoin ahdistusta ja tyytymättömyyttä itseensä, kun ei osaakaan nauttia lastensa seurasta vuorokauden ympäri, eikä halua pitää kotia tiptop-siistinä uraohjusmiehensä käydä kääntymässä.

Avioliitosta Aika mennyt palaa antaa surullisenkarhean mutta realistisenoloisen kuvan: mikä kaikki on vain tottumista, mihin täytyy tottua, saako toivoa muuta, saako haluta muutosta? Entä mitä on uskollisuus, miten siitä puhutaan ja miten se tulkitaan? Mitkä ovat sukupuolten paikat ja tehtävät?

Miehet eivät tässä kirjassa pääse ääneen. Sekä Corinnen mies Marty että Klarissan mies Mikael ovat sivuhenkilöitä, joista lukija näkee vain yhden puolen. Se tuntuu tavallaan perustellulta – tämä on naisten tarina – mutta hieman rosoa jäin silti kaipaamaan. Onko kaikki aivan niin selvää, kuin annetaan olettaa? Mikä on toisen puolen totuus?

Tympäännyin aika ajoin Klarissaan. Minusta hän on hieman liikaa itsesääliin taipuvainen. Toki uusi ympäristö lannistaa kenet tahansa, jos se ei olekaan sitä, mitä odotti tai mitä luvattiin, mutta Klarissalla on kuitenkin 2000-luvun vaihtoehdot käsissään. Ei hänen tarvitsisi jäädä keskiluokkaisen lähiönsä vangiksi, hänelle kaikki ovet ovat auki! Toista on Corinnella, jonka vaihtoehtoina on purra hammasta ja jaksaa niskaan tulevaa sontaa tai heittäytyä yhteiskunnan hylkiöksi. Toisaalta ehkä olen vielä Klarissan karsastama, mustavalkoisesti ajatteleva nuori, enkä vain ymmärrä kaikkia elämän realiteetteja. Ehkä opin vielä.

Kerronnallisesti Timonen tarjoaa sujuvaa ja mukanaan kuljettavaa kieltä. Kuvailua ja yksityiskohtia on ehkä paikoin makuuni liikaa, etenkin Klarissan eleitä, ilmeitä ja tuntemuksia kuvaillaan runsain mitoin, mutta loppujen lopuksi pidän tätä kuitenkin perusteltuna tyylikeinona, joka vahvistaa tarinaa. Kerrotaanhan siinä kuitenkin naisista nimenomaan heidän oman, hyvin subjektiivisen sisäisen maailmansa kautta, jolloin itsetietoisuus epäilemättä on voimakas. Lukijana en vain yleensä ole aivan näin yksityiskohtaisen kerronnan ystävä, mutta kaikkeen tottuu, kun tarina vie mukanaan!

Kaiken kaikkiaan Aika mennyt palaa on kiehtova ja koukuttava tarina äitiydestä, avioliitosta ja identiteetin etsinnästä. Vaikka sen keskeisenä koukkuna on venyttää todellisuuden ja kuvitelman rajoja, jalat pysyvät silti myös syvällä bostonilaisen esikaupungin mullassa ilman, että tarinan uskottavuus kärsisi.

Muiden arvioita löytyy Googlesta hyvin helposti, ja yhtä helposti niihin löytää Karoliinan blogista.

Osallistun kirjalla haasteisiin Kirjallisuuden äidit ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Kirjallisuuden äidit: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.

Kirjastosta.


Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.

Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?

Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä.  Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.

Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.

Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.

En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.

Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?

Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.

Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.

Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.

Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?

Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni

Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)

Enkelten verta ja tsemppausta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Teos 2011
273 s.

Kirjastosta.


Eletään lähitulevaisuudessa, jossa maailma kärsii leviävästä mehiläisten joukkopaosta ja sen seurauksena vilja- ja rehukasvien sekä hedelmien ja kasvisten tuotannon romahtamisesta. Koska rehuakaan ei riitä, myös karjatalous on vaikeuksissa. Maailmassa myllertää.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo, keski-ikäinen, rauhallista ja syrjäänvetäytyvää elämää viettävä mies, huomaa omankin elämänsä perusteiden huojuvan. Orvo on saanut oppinsa mehiläisistä (ja elämästä) isoisältään, sillä hänen äitinsä kuoli pian synnytyksen jälkeen ja isä Ari on keskittynyt tekemään kansainvälistä uraa bisnesmaailmassa. Orvon poika Eero on myös kasvanut pitkälti äidittä, sillä Marja-Terttu otti ja lähti pojan ollessa vielä pieni. Eerosta tuli eläinoikeusaktivisti, suorastaan ekoterroristi, jonka blogielämää Orvo pääsee (tai joutuu) seuraamaan.

Tavallisen miehen elämä ja maailma saavat konkreettisen särön, jota Orvo ei välttämättä edes halua paikata. Surun, leviävän maailmanpalon ja aluillaan olevan katastrofin äärellä on pohdittava, mitä merkitsevät tuonpuoleinen, ihmisen ahneus ja eläinten hyötykäyttö, kun asioita ei enää voi hallita.

Vuosi siihen meni, mutta lopultakin sain Enkelten verta käsiini (sic!). Kirja on ollut tasaisen varmasti lainassa, mutta nyt se odotti BestSeller-hyllyssä, ja vaikka taas kerran olin päättänyt, että käyn vain palautusreissulla, pakko oli antaa periksi.

Ahmittuahan sitä taas tuli. Mutta minkäs sille voi, jos kirja iskee kohdilleen.

Sinisalon luoma tulevaisuus on mielenkiintoinen ja hyytävä. Koska se on niin lähellä – puhutaan 2010-luvun lopusta – se tulee iholle. Tämä voi olla totta jo huomenna. Osin jo tänään. Enkelten verta ei anna armoa, vaan se on kumartelematon hätähuuto luonnon elinvoiman ja eläinten oikeuksien puolesta.

Tarinassa on kaksi linjaa. On Orvon nykyhetki minä-kertojana, joka alkaa päivästä 0, menetyksen alusta. Surua ja arjen pyöritystä, hitaasti tajuntaan luikerteleva lopun ajan alku. Toisaalla saadaan lukea Eeron kahta blogia, joissa hän avaa maailmankuvaansa ja käsityksiään eläinten oikeuksista. Blogimuotoinen tarinankuljetus toimii. Se tuo tiettyä etäisyyttä, mutta avaa silti Eeroa kirjallisena hahmona lukijalle – ja toisaalta poikana isälleen, joka myös lukee blogeja, joista ei ole aiemmin tiennyt. Oman lisänsä tuovat blogien kommentit kaikessa, no, autenttisuudessaan.

Mehiläiset ovat tarinan kolmas päähenkilö Orvon ja Eeron lisäksi. Kun viimeksi luin mehiläisistä kertovan kirjan, petyin. Nyt en pettynyt, sillä Enkelten verta avaa huiman näköalan mehiläisten maailmaan ja mehiläisiin liittyviin myytteihin. Nuo surisevat pörriäiset alkoivat kiinnostaa entisestään. Jotain ihmeellistä tällaisissa hyönteisissä kyllä on: kuinka ne elävät yhtenä organismina, hierarkiassa, jonka jokainen osa toimii kuin rasvattu. Kesällä lähetin kiitollisia ajatuksia mökkisaaren mehiläisyhdyskunnille, sillä ensimmäistä kertaa moneen, moneen, moneen vuoteen saaressa oli valtaisa mustikkasato juuri niiden ansiosta. Kiitos, te Pohjois-Karjalan mehiläiset, nauttikaa talvihorroksestanne mökin hirsien suojassa.

Minua ei paatoksellinen eläinten asian ajaminen häirinnyt. Mielestäni se on upotettu tarinaan luontevaksi osaksi, jonka olemassaoloa ei tarvitse perustella: Enkelten verta kertoo nimenomaan siitä, miten ristiriitainen suhde ihmiskunnalla on eläinkuntaan ja kuinka monihaarainen maailma sitä penkomalla avautuu. Ja kuinka suurissa ongelmissa vielä joskus olemme kaikkien torjunta-aineiden, muovilla syötettyjen teurasnautojen ja ryöstöviljelyn vuoksi.

Kokonaisuutena tarina toimii erinomaisesti, sen osaset sopivat toisiinsa, ja sen yliluonnollinen vivahdus on kiehtova ja houkutteleva. Ihmishahmot ovat aavistuksen paperinmakuisia, mutta pääosaan tässä kirjassa nouseekin tarina itsessään, sen herättämät ajatukset, mielipiteet ja tuntemukset. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme vain maan tomua, murusia meitä suuremman kokonaisuuden pinnalla, emmekä todellakaan lähelläkään enkelten verta.

Enkelten verta on luettu varsin paljon, esimerkiksi täällä: anni.M, Zephyr, Leena Lumi, Morre, Jenni, Anu, Tessa, Minna, Booksy ja Arja.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Fantasia- ja scifikirjallisuus.

---

Sain tällaisen ihanan Tsemppaava blogiystävä -tunnustuksen Katrilta ja Norkulta. Kiitos molemmille. Olette samanmoisia itsekin! Haluan lähettää tunnustuksen eteenpäin sen kummemmin erittelemättä kaikille, jotka ovat jaksaneet tsempata minua viime aikojen noviisiopepyörityksessä niin täällä netissä kuin livemaailmassakin. Kiitos mukavista sanoistanne. Arvostan niitä.