Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus

René Daumal: Mont Analogue – Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus
Suomentaja: Aki Räsänen
Ulkoasu: Taivo Org
Basam Books 2014
162 s.
Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques (1944)

Kirjastosta.


Ranskalainen René Daumal (1908–1944) oli ranskalainen avantgardisti ja surrealisti sekä itseoppinut indologi, joka pyöri monenmoisissa spirituaalisissa piireissä lyhyeksi jääneen elämänsä aikana. Mont Analogue on hänen viimeisekseen – ja keskeneräiseksi – jäänyt teos, ja toistaiseksi ensimmäinen suomennettu. Välttääkseni mahdolliset syytteet piilotetusta kotiin päin vetämisestä tuon näin heti alkuun esiin, että teoksen suomentaja Aki Räsänen on ystäväni.

Mont Analogue on hämmentävä kirja. Aki kertoi siitä jo suomennosprosessin aikana, enkä suoraan sanoen aina ihan ymmärtänyt, mitä ihmettä hän on kääntämässä. Tämän osaston kirjat eivät kuulu yleensä keskeisempään lukutottuneisuuteeni, mutta tietenkin minua kiinnosti selvittää, mistä kirjassa on kyse. Ystävien projektit kiinnostavat aina.

No, se lopullinen vastaus siihen, mistä kirja kertoo, jää väistämättä saamatta. Kirja loppuu nimittäin kesken, sillä Dumal menehtyi pitkään sairastamaansa tuberkuloosiin ennen kuin sai teoksensa valmiiksi. Tiesin tämän etukäteen ja pohdiskelin, voiko keskeneräisestä kirjasta saada kaikkea irti.

Kyllä siitä voi. Jos nyt ei kaikkea, niin paljon ainakin.

Mont Analogue kertoo varsin satunnaisesti kokoon kutsutusta retkikunnasta, joka pyrkii kohti mahdotonta: jokaisella sen jäsenellä on usko siihen, että jossain Tyynellämerellä sijaitsee vuori, Himalajaakin korkeampi, joka on mahdollista löytää ja valloittaa – mutta vain, jos siihen uskoo ja on oikeamielinen ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avaruuden kaareutuminen estää vuoren tavanomaisen löytämisen, joten on oltava tarkkana. Retkikunnan jäseniä koetellaan, eivätkä kaikki ole lopulta kypsiä lähtemään matkalle, jonka ainoa suunta on yhtäaikainen varmuus ja tietämättömyys. Mutta osa lähtee kohti merta ja tuntematonta.

Erään auringonlaskun aikana horisonttiin aukeaa näky, joka on salvata matkalaisten hengen. He löytävät tien Mont Analoguen juurelle pieneen kaupunkiin, jossa tutustuvat paikalliseen, omavaraiseen ja omalaatuiseen yhteisöön, jossa elää niitä, jotka ovat yrittäneet kiivetä vuorelle että heidän jälkeläisiään. Seurue saa avukseen joukon yhteisönsä ylimpiä, vuoristo-oppaita, ja oppii vähitellen uutta Mont Analoguesta.

Mutta kuinka saavuttaa huippu? Mitä ihmiseltä siihen vaaditaan? Entä jos tekeekin virheen?

Valitettavasti matka katkeaa, ennen kuin kovin korkealle on päästy. Lukija pyörittelee epäuskoisena päätään: "Siis tähänkö se nyt sitten loppui? Miksi en saanut lukea enempää?". Julmaa on.

Onneksi kirjan loppuun on liitetty Daumalin muistiinpanoja ja luonnoksia, joiden perusteella jonkinlainen tarinan kaari on nähtävissä kokonaisuutena. Paljon jää kuitenkin aukaisematta ja selvittämättä. Mikä vääryys!

Mont Analogue vaatii lukijalta halua keskittyä. Sen kieli ei ole liian korkealentoista, etteikö siitä saisi kiinni, ja pohjimmiltaan se on kuitenkin seikkailukertomus, jossa oudot sattumukset, erikoiset henkilöt ja absurdit tapahtumat seuraavat toisiaan. Tätä lukeakseen ei tarvitse olla filosofi, vaikka toki saa olla.

Paljon kuitenkin kätkeytyy seikkailun taakse. Jäin miettimään sitä, kuinka erilaiset saavutukset välietappeineen vaikuttavat meihin ihmisiin ja elämäämme. Jos kerran saavuttaa jotain suurta, onko enää valmiutta tai halua saavuttaa mitään muuta? Tai jos jokin menee pieleen, uskaltaako yrittää uudelleen? Joskus yrityskin on rangaistavaa ja siitä saa kärsiä pitkään, kuten osa Mont Analoguen kylän asukkaista valitettavan hyvin tietää.

Suosittelen Mont Analogueta rohkeaksi kokeiluksi, huviksi ja opiksi. Jos ei koskaan kiipeä, ei voi nähdä pilviä lähempää.

____

Mont Analoguesta on kirjoittanut myös Jukka Laajarinne.

Osallistun kirjalla Vive la France! -haasteeseen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2010
374 s.
L'Élégance du hérisson (2006)

Kirjakauppaostos.


Rouva Renée Michel työskentelee pariisilaisen hienostotalon ovenvartijana, on tehnyt sitä jo vuosikaudet. Leskeksi jäänyt rouva Michel on ulospäin juro mutta asiallinen, sillä hän haluaa pitää yllä roolinsa edellyttämät mielikuvat ja ennakkoluulot talon asukkaissa. Rouva Michel on kuitenkin sivistynyt, laajasti lukenut ja kulttuuria tunteva nainen, joka nauttii omalla tavallaan syrjäänvetäytyvästä elämästään lihavan kissansa Leon kanssa. Toisinaan talossa siivoojana työskentelevä portugalilaistaustainen Manuela pistäytyy Renéen luokse teelle ja leivoksille.

Talossa asuu yhteiskunnan kermaa. Yhdessä asunnoista maailmaa tarkkailee varhaisteini-ikäinen Paloma Josse: älykäs, vetäytyvä ja tarkkasilmäinen nuori nainen. Paloma on turhautunut edessään olevaan porvarilliseen ja täysin turhanpäiväiseen tulevaisuuteen, jonka oravanpyörään joutumista hän pitää väistämättömänä. Niinpä Paloma on päättänyt tappaa itsensä 13-vuotispäivänään. Sitä odotellessa hän haluaa merkitä ylös syvällisiä ajatuksia ja merkintöjä maailman liikkeestä. Pakkohan maailmassa on olla muutakin kuin päivälliskutsuja, mielialalääkkeitä, epätasa-arvoa ja typeryyttä?

Kaksi erakkoa tutustuu kuitenkin vahingossa toisiinsa, kun taloon muuttaa uusi asukas, vanhempi japanilainen herrasmies Kakuro Ozu. Samalla elämä ja jopa turhuudella vuorattu hienostorakennus alkaa paljastaa aivan uudenlaisia puolia molemmille.

Siilin eleganssi näkyi pari vuotta sitten aina silloin tällöin kirjablogeissa ja muuallakin. Erikoinen nimi jäi mieleen. Jostain alennusmyynnistä nappasin sen sitten mukaani ja nyt tuntui olevan sopiva väli kirjan lukemiselle.

Tuntemukseni kirjasta ovat ristiriitaiset. Alku käynnistyi tahmeasti, joskin kiinnostuin väistämättä sekä Renéesta että Palomasta. Renée piilottaa itsensä kiehtovasti maailmalta, mutta paljastaa ajatuksena lukijalle suorasukaiseen tapaan. Palomassa taas on varhaiskypsyyttä ja älykkyyttä, ja samalla surettaa tytön puolesta: missä olisi hänelle tasavertainen keskustelukumppani? Hänelle tekee mieli huikata, ettei kannata vielä luovuttaa. Joskus hän löytää kyllä toisia kaltaisiaan, kunhan malttaa odottaa.

Vaikka vei aikansa, ennen kuin totuin kirjan tyyliin ja yllättävien asioiden esiin nostamiseen ja pohdiskeluun, lopulta olin aika lailla myyty. Luvut ovat lyhyitä, molempien kertojaäänien huomiot pääsääntöisesti teräviä ja talon aulan, ovenvartijan kopin ja rikkaiden asuntojen pienet tapahtumat ja käydyt sananvaihdot viihdyttäviä. Sosiaalisen roolin rakentaminen ja ylläpitäminen on kiinnostava ilmiö, ja etenkin se hetki, kun vaivalla muodostettu rooli hitaasti murtuu, paljastaa ihmisistä paljon.

Toisaalta tarinassa on myös eräänlaista sadunomaisuutta ja sitä kautta umpirealistin silmin katsottuna epäuskottavuutta. Vaikka tunnelma on kokonaisuutena kuin hieman toisesta maailmasta, ei oikeasta arkipäivästä, vaikka sellaista kuvataankin, aivan täysin en onnistunut heittäytymään tarinan vietäväksi. Jokin harasi vastaan. Ehkä olen jossain mielessä tylsä pragmaatikko, mutta uskon siihen, että epätyydyttäville asiantiloille voi halutessaan tehdä jotain, eikä kellään ole ennaltamäärättyä kohtaloa, jota ei voisi muuttaa, jos niin päättää.

Mutta en minä täydellisyyttä vaadi pitääkseni jostain. Siilin eleganssi on viehättävä kirja, joka pitää lukijan valppaana ja herättää omia ajatuksia – paikoin tekee mieli alkaa väittää vastaan ja paikoin taas vain nyökyttelee tyytyväisenä. Tyhjänpäiväinen tämä kirja ei ainakaan ole, kaikkea muuta.

Sopii hyvin haudutetun teen kanssa, kiireettömiin hetkiin.

___

Siilin eleganssia on luettu paljon. Tässä muutamia muiden aatoksia: Linnea/kujerruksia, Katri/La petite lectrice, Valkoinen kirahvi/Opuscolo ja essielina/Sabinan knalli.

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?, sen verran keskeiseen rooliin nousee Renée Michelin ammatti ovenvartijana.

30 päivää filosofiaa

Dominique Janicaud: 30 päivää filosofiaa
Englanninkielisestä laitoksesta suomentanut: Toni Snellman
WSOY 2008
136 s.
Les bonheurs de sophie: une initiation à la philosophie en 30 mini-lecons (2003)

Omasta hyllystä.


Ranskalainen Dominique Janicaud (1937–2002) oli filosofi ja filosofian historian tutkija, joka halusi kirjoittaa helppotajuisen ja ennen kaikkea helposti lähestyttävän tutustumisteoksen filosofiaan. Mielessä hänellä oli tyttärensä Claire, joka oli aloittanut filosofian opiskelun koulussa ja tuonut sen siten pitkästä aikaa ruohonjuuritasolta akateemisen isänsä saataville.

30 päivää filosofiaa on fyysiseltä olemukseltaan kepoinen ja vain 136-sivuinen. Siinä on nimen mukaisesti 30 pari–kolmesivuista lukua filosofiaan liittyen. Halutessaan sitä voi lukea luvun päivässä. Minä suunnittelin tekeväni niin, sillä teki kovasti mieli aloittaa uusi vuosi jollain tapaa ylevästi ja mikäpä sen tyylikkäämpää kuin lueskella hippunen filosofiaa päivittäin. Käytännössä lukuhetket kasautuivat ja lukuaikataulu jätätti, ja nyt lopuksi ahmaisin muutamat viimeiset luvut innolla ennakkoon. Mutta pointtia koetettu.

Janicaud itse pitää filosofian keskeisimpänä kysymyksenä olemassaolon pohdintaa. Hän ei kuitenkaan väheksy muita osa-alueita, vaan pikemminkin esittelee niitä hyvin avoimin mielin. Kirjassa käydään läpi klassisia filosofisia kysymyksiä elämästä, totuudesta, vapaudesta ja Jumalasta, noin muutamia mainitakseni. Mikään filosofian historian suurmiesten vuosikirja tämä teos sen sijaan ei ole, eikä se ole mitenkään erityisen kronologinenkaan. Janicaud kirjoittaa, että tärkeintä on oppia ajattelemaan itse ja suhtautumaan kriittisesti esitettyihin väitteisiin: siispä esimerkiksi suurmiesten luettelu ei aja tätä tavoitetta.

Itselleni jäi lukukokemuksesta lähinnä pintaraapaisun maku. Parisivuiset luvut eivät päästä kovin syvälle, ja olo tuntuu siltä, kuin olisi vain ohimennen vilkaissut jotain kiinnostavaa bussin ikkunasta ja sitten unohtanut sen. Toisaalta en taida olla ihan oikeaa kohderyhmää tälle kirjalle, koska en pelkää filosofiaa tai pidä sitä liian vaikeana tutustua ja ymmärtää (paitsi metafysiikkaa, tuota paholaisen kirousta kuolevaiselle ihmiskunnalle!). Ensikosketukseksi filosofiaan tämä ei ehkä myöskään ole paras mahdollinen, sen verran ohikiitävästi se etenee ja selvästi edellyttää joitakin pohjatietoja. Mutta ehkä jonkinlainen kertauskirja pahimpaan hätään tai siinä vaiheessa, kun filosofian opiskelusta on vierähtänyt jo tovi?

Tekisi kyllä itse asiassa mieli lukea taas vähän enemmänkin filosofiaa, kun nyt sen makuun pääsin. Joten ehkäpä Janicaud onnistui minunkin kohdallani kuin huomaamatta tavoitteessaan: tiedonjanoni heräsi ja haluan pysytellä tämän osaston kanssa kärryillä myös tulevaisuudessa.

Osallistun kirjalla Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteeseen (Filosofia).