Kotimainen kasarikirjakesä: Ulvova mylläri

Arto Paasilinna: Ulvova mylläri
WSOY 2012 (1. painos 1981)
236 s.

Kirjastosta.


Gunnar Huttunen on hieman erikoinen mies. Hän ostaa peräpohjalaisesta kylästä hylätyn myllyn ja alkaa harjoittaa myllärin tointa. Eletään sotien jälkeistä jälleenrakennuksen ja eheytymisen aikaa. Luulisi pieneen kylään mahtuvan monenlaista tallaajaa, mutta ei. Gunnar on suoran toiminnan mies, omalaatuinen ja kuvia kumartamatona. Hermostuessaan ja muutenkin luonnon niin vaatiessa Gunnar vapauttaa ilmoille selkäpiitä karmivan ulvonnan. Tämä yhdessä muiden poikkeuksellisten tekojen ja sanojen kanssa saa kylän väen sekä virkavallan kääntymään yhdessä tuumin mylläriä vastaan. Seuraa hankaluuksia, mielisairaalakeikka ja lopulta pako järjestäytyneestä yhteiskunnasta.

Luin aiemmin kesällä Paasilinnan Ukkosenjumalan pojan (ja viime vuonna Jäniksen vuoden) ja nyt Ulvovan myllärin jälkeen alan huomata selkeitä temaattisia linjoja ja painoalueita, joihin hän kirjallisuudessaan keskittyy. Seuraa siis häpeämätöntä yleistämistä kolmen kirjan perusteella.

Päähenkilö on usein joko luonnostaan erikoinen tai sellaiseen pyrkivä henkilö. Tavallaan tavallinen kaduntallaaja ja kuitenkaan ei ollenkaan. Tätä päähenkilöä sitten kohtaa ongelma toisensa jälkeen, yleensä liittyen hänen tekemiinsä erikoisempiin ratkaisuihin. Pian yhteisö ja sen jälkeen virkavalta alkaa puuttua peliin hyvää hyvyyttään, piruuttaan tahi virkaintoisuuttaan. Nähdään yksinäisen sankarin taisto suurta koneistoa vastaan. Sankarilla on tosin pieni, joskus vain yhden henkilön (tai eläimen) samanmielinen kannustusjoukko. Lopullinen sanoma on, että kannattaa pitää puolensa. Erilaisuutta pitäisi osata sietää.

Kirjoitin Ukkosenjumalan pojan kohdalla, että minusta tuli Arto-fani. Näin se asia on edelleen, mutta Ulvova mylläri ei ihastuttanut aivan samaan tapaan kuin kaksi aiempaa lukemaani teosta. Paasilinnan henkilöhahmot ovat karrikoituja tahallaan, mutta väistämättä jään paikoin jumiin hänen ihmiskuvaukseensa. Fiksuja eivät toki aina ole miehetkään, mutta etenkin naiskuvaus on kyllä suoraan sanoen v-mäistä pidemmän päälle. Ulvovassa myllärissä on ainoastaan yksi keskeinen nainen, kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, joka on yliherkkä, tunteellinen, idealistinen ja järkensä kadottanut. Ja tietenkin kaunis! Häneen mylläri rakastuu. Sivuroolissa on Siposen emäntä, joka kuvataan laiskaksi, lihavaksi ja pahansisuiseksi. Erään sattumuksen kautta hän antaa ymmärtää halvaantuneensa, mistä sitten revitään hupia loppukirjan ajan. Todella raivostuttava henkilöhahmo. Ja siinäpä ne, tämän kirjan naiset. Hohhoi.

Sen sijaan pidän suuresti tavasta, jolla Paasilinna hyökyttää byrokratiaa ja jäykkiä rakenteita sekä yhteisön kyseenalaista voimaa. Persoonallisuudella saa aiheutettua itselleen lähinnä hallaa, ja jos ei asetu määrättyihin muotteihin, joutuu kärsimään. Onneksi Suomessakaan ei enää eletä aikaa, jolloin kunnanlääkärin leima saattoi vaikuttaa ihmisen loppuelämään – ja jolloin leima annettiin usein pikemminkin henkilökohtaisista kuin ammatillisista syistä. Ihmisen luonteen pikkumaisuuksien kuvaajana Paasilinna on taitava, mutta kokonaiskuvaani häiritsee se, että monimutkaisemman luonteen saavat vain mieshahmot.

Jäkä jäkä.

Melkoinen yksinäisen hahmon ritarihan tämä mylläri Huttunen on. Ihan sympaattinen, vaikken lopulta päässyt selville siitä, mikä hän on miehiään. Ehkä niin oli tarkoitettukin. Eihän kaikki kuulu muille, tai ei ainakaan pitäisi kuulua. Edes pienessä peräpohjalaisessa kylässä.

___

Kirsi on kuunnellut Ulvovan myllärin hieman kohisevana äänikirjana, samoin Booksy, jolle tuli kielestä mieleen rouhesämpylä.

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen, ja saavutan tavoittelemani Mikko Alatalo -tason! (Vielä viikko elokuuta jäljellä, katsotaan ehdinkö vielä jotain muutakin!)

Kotimainen kasarikirjakesä: Ukkosenjumalan poika

Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan poika
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2012 (1. painos 1984)
240 s.

Kirjastosta.


Jumalilla on ongelma: suomalaiset eivät enää usko heihin. Muinaisuskon kannattajia on enää muutama kourallinen kristinuskon ja muiden humpuukien vietyä kannatusta viime vuosisatoina. Jotain on tehtävä! Ukko ylijumala määrääkin poikansa Rutjan tekemään matkan maan päälle tehtävänään käännyttää mahdollisimman paljon suomalaisia takaisin esi-isien uskoon. Jumalhahmoisena se ei oikein onnistu, joten Rutja vaihtaa taivaasta alas astuttuaan osia siuntiolaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa.

Sampsalla on elämässään omat ongelmansa jo ennen Rutjan ilmaantumista. Suomalainen muinaisusko ei ole Sampsalle vierasta, sillä hänen edesmennyt isänsä tunnusti sitä, mutta noin muuten elämään on osunut kaikenlaista harmittavaa. Sampsa hallinnoi isoa maatilaa, jolla luuhaa väkeä pyörittelemässä peukaloitaan. Punavuoressa sijaitseva antiikkiliike on hänelle sekä henki- että rahareikä, sillä voittoa ei tule, myymäläapulainen aiheuttaa harmaita hiuksia ja verotiedoissakin on jotain mätää. Siinä mielessä Rutjan ilmaantuminen ja osien vaihtaminen tuo Sampsan elämään sopivasti jännitystä ja muutoksia.

Alkaa innokas suomalaisten käännyttäminen, johon virkavallalla tahi pappissäädyllä ei ole juurikaan sanottavaa. Suomalainen yhteiskunta tutisee totisesti perustuksiaan myöten, kun ukkosenjumalan poika käärii hihat ja alkaa hommiin!

Kotimainen kasarikirjakesä -haasteen innoittamana hain jälleen luettavaa kirjastosta. Nyt vuoroon pääsi Arto Paasilinna, jonka tuotannosta olen tähän mennessä lukenut vasta Jäniksen vuoden, josta kovasti pidin (ja jonka sain myös valmistujaislahjana omaankin hyllyyn, kiitos Anne!). Tämä Ukkosenjumalan poika viimeistään sen teki: minusta tuli Arto-fani!

Kirja on hauska ja tarkkakatseinen, sen lukeminen sujuu kuin tanssi, henkilöhahmot ovat sopivissa määrin karikatyyrejä ollen silti uskottavia, ajankuva on herkullisen mehevä. Aivan mainio kokonaisuus! Tarina etenee nopeasti ja muodostaa koukuttavan kaaren, ei tätä olisi malttanut kädestään laskea.

Paasilinna on taitava, todella taitava, mikä ei liene mikään yllätys. Teksti on niin sujuvaa ja lennokasta, että sitä lukee ilolla. Tässä ei ole turhaa, tässä on asiaa, vaikka pilke silmäkulmassa on selkeä ja kirkas. Hihittelin äänettömästi monille lohkaisuille ja huomioille, joita Paasilinna ujuttaa tarinankulkuun. Ihan ääneen tämä ei naurattanut, mutta ei kaiken tarvitsekaan.

Ukkosenjumalan poika käsittelee suomalaista yhteiskuntaa empaattisesti ja silti terävästi. Lavalle marssivat erittäin selkeästi tunnistettavat erilaiset ihmistyypit, huomiota annetaan niin verokarhulle, yritystoiminnalle kuin mielenterveyspalveluille ja ajankuvaa rakennetaan huolella, muttei lainkaan pakotetusti. Itse olen kirjaa vuoden nuorempi, mutta koin sen kuvaaman 1980-luvun todella aidoksi. Sellaista se varmaan olikin!

Ainoa nipotukseni kohdistuu Paasilinnan naishahmoihin. Olisin toivonut edes yhtä kaikin puolin mallikasta naista tarinaan, ja lähimmäksi pääsi verotarkastaja Suvaskorpi, joka hänkin saa lopulta hyvin perinteisen naisihmisen roolin. Mutta kenties tämäkin on sitä 1980-lukua.

Sen sijaan Ukko Ylijumalan kuusi käskyä voisin milloin tahansa ottaa omaksi huoneentaulukseni:

1. Muista pelätä Ukkosta.
2. Älä ole pienille paha.
3. Suojele elämää.
4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.
5. Elä ihmisiksi.
6. Älä anna periksi.

Näitä sietää miettiä.

___

Nopealla haulla en löytänyt muita blogikirjoituksia Ukkosenjumalan pojasta. Haastankin juuri sinut siellä lukemaan tämän mainion kirjan mitä pikimmin!

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen tason, Jonna Tervomaan!

Kuusi kovaa kotimaista I: Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Gummerus 2011.
1. painos 1975.
218 s.

Kirjastosta.


Syksyllä rakastuin Tuomas Kyröön ja Kerjäläiseen ja jänikseen. Tajusin silloin, etten tosiaan ole lukenut kirjan taustalla vahvana innoittajana olevaa ansioitunutta Jäniksen vuotta. Jotain tarttis tehrä. Läiskäytinkin kyseisen teoksen sitten sopivasti Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen, ja tässä nyt ollaan. Aamukahvia juomassa, kirja juuri kahden peiton alla loppuun luettuna.

Vatanen on elämäänsä kyllästynyt pääkaupunkilainen toimittaja, joka törmää alkukesäisellä työmatkalla jäniksenpoikaan. Juttukeikka on kesken, mutta jokin vetää Vatasen metsään etsimään vahingoittunutta villieläintä. Lehden kuvaaja jää neuvottomana huutelemaan tielle, kun Vatanen katoaa näkyvistä. Jänis löytyy, ja Vatanen löytää jotain uutta itsestään: selviksi ajatuksiksi aiemmin muuntumaton vastenmielisyys oravanpyörässä juoksemiseen konkretisoituu, kun käsissä on jotain oikeaa ja elävää. Nyt on aika karistaa kaupungin, lahon avioliiton ja mitäänsanomattoman työn pölyt punteista. Aivan yksinkertaista se ei ole, sillä vaimo ja työkaverit koettavat saada karkuun pyrkivän miehen nalkkiin siinä onnistumatta. Alkaa karkumatka kesäiseen Suomeen, jossa Vatanen ja jänis kohtaavat mitä merkillisimpiä tallaajia, työurakoita ja seikkailuja.

Jäniksen vuosi on hieno kirja. Se on hauska, lämmin ja pisteliäs. Suomalaisen kaupunkilaisjullin metamorfoosi lappilaisten autiotupien ilmiömäiseksi korjausmieheksi, kalevalaisiin mittasuhteisiin kasvava karhunkaato ja suomalaisen byrokratian ja virkakoneiston ravistelu tekevät siitä tarkkanäköisyydessään viiltävän ja juuri siksi erittäin viihdyttävän lukukokemuksen. Henkilöhahmot Vatasta lukuunottamatta eivät ole erityisen mieleenpainuvia tai moniulotteisia, mutta miksi heidän pitäisikään olla? Heidän tehtävänsä on olla statisteja ja tarinanrakentajia, sivuhenkilöitä. Tärkeintä on kuitenkin loppujen lopuksi jänis.

Nyt vähän harmittaa, etten lukenut tätä kirjaa ensin. Kävi nimittäin niin, että Kyrön kuvaama maailma naksahti paremmin kohdilleen: onhan se juuri se maailma ja aika, jossa itse elän. Paasilinnan 70-luku on sympaattinen mutta eksoottinen, se ei tule minun iholleni niin kuin Kyrön ajankuva. Minulle Kekkonen on vain se kalju kaveri valokuvissa ja koulukirjoissa, Neuvostoliitto jokin lapsuudessa ollut möykky, joka suli pois ennen kuin opin lukemaan tai muutenkaan tajuamaan asioita kotipihaa kauemmas, rauhallinen elämäntahti (nimismies lähti kalaan, tulee ehkä kymmeneltä tai vasta huomenna) jotain, mitä ihailen kaukaa.

Tämä seikka ei todellakaan pilannut lukukokemustani, mutta kyllä se kieltämättä hieman harmitti. Syytän tästä vain itseäni. Tyhmä minä.

Siitä olen iloinen, että kirjallinen makuni tuntuu koko ajan entisestään vain venyvän ja paukkuvan. Nämä kotimaiset mieskirjailijat iskevät todella kovaa, ja etenkin tällainen lämminhenkinen mutta napakka huumori ja oman ajan kipupisteiden armoton painelu viihdyttää ja miellyttää. Jäniksen vuosi ei mitenkään varsinaisesti liikuttanut, mutta ei kai kaikkien tarinoiden tarvitsekaan. Riittää, että lukiessaan viihtyy ja voi painaa kirjan kannet lopuksi kiinni mielihyvästä kehräten.

***

Jäniksen vuodesta ovat kirjoittaneet ainakin Morre ja Booksy.

***

Tämän kirjan lukeminen avaa osallistumiseni mainittuun Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen. Lisäksi Jäniksen vuosi on ehdottomasti Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdin onnistunut löytö.