Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Lukutuulia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

Tuomas Mattila: Hammasratas

 

Hammasrattaan väliin voi ajautua huomaamattaan ja vähitellen. Järjestelmä kirskuu ja tekee sen, minkä järjestelmä tekee: ihmisen, yksilön, työntekijän, virkamiehen on vain mentävä mukana systeemissä – tai tuhouduttava.

Tuomas Mattilan teos Hammasratas on karmiva, kihelmöivä ja jollain kierolla tavalla hauska romaani työelämästä, mielenterveydestä ja Järjestelmästä. Alkusaatteessaan se toteaa olevansa suora kopio jäljettömiin kadonneen viraston virkamiehen Joel Pääkkösen jälkeenjääneistä muistikirjamerkinnöistä. Ehkä se sitä onkin, ken tietää…

Hammasratas on päähenkilönsä virkamies Pääkkösen vahvaa ja suodattamatonta minämuotoista kerrontaa. Pääkkönen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on kansainvälisen viraston (vihdoin) vakinaistettu virkamies, jolla on selkeä tehtävä, kosolti töitä ja työyhteisö kohdattavana päivittäin. Työtehtävät eivät ehkä loista erikoislaatuisuudellaan, mutta virkamies suhtautuu asiakirjoihin ja päätöksiin niiden edellyttämällä vakavuudella ja asiallisuudella.

 

Huone on tyhjillään, ja voisi luulla, että tämä on minun koppini siltä ajalta, jolloin olin vasta tullut virastoon. Pöytä kiiltelee, kirjahylly odottaa täyttyvänsä kaikenlaisella tärkeällä, tuolin istuinosa on aivan sileä, roskakorissa ei ole ensimmäistäkään ruskistunutta omenankaraa. Tulkaa, kaikki on valmista, tämä huone sanoo ja odottaa seuraavaa virkamiehenalkua, joka istuu ryhdikkään juhlallisesti pöydän ääreen ja hapettuminen voi alkaa. (s. 100-101)


Mattila kuvaa romaanissaan (virka)työelämää vähitellen tunnelmaa kasvattaen ja kierroksia lisäten. Tarkastelun kohteeksi päätyvät niin työyhteisön ihmiset, johtamiskulttuuri, työterveyshuolto, työpaikan operatiiviset tukipalvelut kuin työelämän kirjoittamattomat säännöt, jotka jokaisen on vain omaksuttava jollain tapaa.

Päähenkilö Pääkkönen muuttuu sivujen edetessä yhä epäluotettavammaksi kertojaksi (vaikka milloin päiväkirja muka olisi luotettava muutenkaan!), hänen uskonsa itseensä, tekemisiinsä ja ennen kaikkea virastoon alkaa vähitellen horjua. On selvää, ettei lopullinen romahdus ole kaukana.

Hammasratas yhdistää sujuvasti työelämäkritiikin, mielenterveyden horjuvuuden ja yhteisön toiminnan havainnoinnin. Pääkkösen silmin suuren työpaikan hierarkiat, rakenteet, toimintatavat ja persoonat nousevat esiin, osin naurattavat ja osin ahdistavat. Kuinka pieniä osia me lopulta olemme suuressa kokonaisuudessa, kuinka merkityksettömiä muttereita ja silti, kuitenkin, toivottavasti lopulta myös niitä Ikean huonekalupakkausten tuntemattomia ylimääräisiä nappuloita, jotka unohtuvat kasausvaiheessa mutta osoittautuvat äärimmäisen tärkeiksi lopputuloksessa.



Tuomas Mattila: Hammasratas
Kuvitus: Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti
Omakustanne 2021
276 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjojen kuisketta, Jotakin syötäväksi kelvotonta, Jos vaikka lukisi

Marja Aho: Lasienkeli

 

Lastenkodissa asuva ja pitkälti siellä myös kasvanut Killi on päätynyt sairaalan psykiatriselle osastolle itsemurhayrityksen jälkeen. Nyt luvassa on jotain ehkä vieläkin rankempaa kuin yritys kuolla: pitäisi yrittää sen sijaan toipua, päästä yli ja eteenpäin, olla enää joutumatta takaisin pimeyteen.

Killin tausta on rikkonainen. Perhe ei voinut olla hänelle turvallinen ja vakaa kasvuympäristö, joten hänestä tuli laitoslapsi. Lastenkoti tuntuu Killistä kuitenkin kodilta, se on hänen paikkansa, jossa asuvat ja työskentelevät hänen ihmisensä, kuten nyt vaikka paras ystävä Moona ja luottotyöntekijä Tuomas. He ovat myös tärkeässä roolissa, kun Killin toipumisprosessi alkaa ja etenee. Niin ikään jämpti mutta lempeä omahoitaja Ritva tukee Killiä. Eikä pidä unohtaa lääkehoitoa, lääkäreitä ja taideterapiaa, jota Killi tosin ei voi olla pitämättä humpuukina.

Ehkä merkittävimmän käänteen Killi kokee, kun hän kohtaa sairaalan pihalla mustatukkaisen Iiriksen, sairaala-alueella asuvan ylilääkärin tyttären, jonka kanssa pääsee tutustumaan piilotettuihin paikkoihin, sairaalan historiaan ja, niin, omaan mieleen myös. Tytöt ystävystyvät ja Killi kokee heräävänsä uudella tavalla eloon Iiriksen seurassa. Ehkä huominen tulee vielä.

Marja Ahon nuortenkirja Lasienkeli ei ole ihan kevyimmästä päästä luettavaa, mutta todentuntuinen ja koskettavakin se kyllä on. Itsetuhoisuus, masennus, ahdistus ja muut mielenterveyden kolhut ovat minulle tuttuja teemoja niin työelämästä kuin muutenkin, eikä niistä mielestäni voi puhua liikaa. Nuorten kanssa työskennellessäni olen huomannut joutuneeni toisinaan tilanteisiin, joissa on niin rankkaa, että en välttämättä enää ole varma, miten toimia. En ole mielenterveysalan ammattilainen vaan opettaja - ja joskus tuntuu, että nykyisin se ei enää aina riitä. Siksikin pidän itseni mielelläni kaikin mahdollisin tavoin kärryillä siitä, miten mielenterveyden tematiikkaa nuorten kanssa käsitellään ja nostetaan esiin.

Lasienkeli on tiivis romaani, joka käsittelee teemaansa niin, ettei lukija uuvu sen alle. Tarinaa ei ole venytetty turhia, joskin ehkä sen taustaa olisi voinut hieman selkeämmin avata. Tuntuu, ettei Killiä pysty ihan ymmärtämään, kun hänen menneisyydestään ei kerrota riittävästi, vaikka se nimenomaan on hänen mielenterveytensä kolhujen taustalla. Empatiaa hän kyllä herättää rikkonaisuuksineen ja tunteineen, jotka vaihtelevat laidasta laitaan. Ja empatia toki onkin tärkeää.

Hieman kohottelin kulmiani, kun toipumiseen tuli mukaan joitakin hengellisiä elementtejä. En halua väheksyä niiden merkitystä ihmisille, jos ne tuntuvat itselle sopivalta, mutta olen silti helposti karvat pystyssä, jos vastauksena mielenterveyden haasteisiin tarjotaan uskontoa. Onneksi tematiikka pysyy kevyenä sipaisuna ja Killi saa oman tilansa tehdä omat ratkaisunsa.

Kirjan nimeä pidän kyllä melko kliseisenä, vaikka sille perusteet tarinasta löytyvätkin. Kaikenmoiset särkyneet, lasiset, hajonneet ja pudonneet enkelit on symboleina jo pitkälti tyhjiin kaluttu. Mutta olkoon niille silti paikkansa, eihän se mitään haittaa.

Otan Lasienkelin muistilistalleni, kun pääsen taas syksyllä vinkkaamaan luettavaa nuorille töissä. Tästä kirjasta saa ajateltavaa ja juteltavaa. Se koostaa eheän kokonaisuuden vaikeista ja satuttavista aiheista ja muistuttaa, kuinka aina voi nousta uudelleen jaloilleen.


Marja Aho: Lasienkeli
Ulkoasu: Kaisu Sandberg
Myllylahti 2021
169 s.

Arvostelukappale


Toisaalla: Kirjavinkit, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 24. Kirja, jonka kansissa on vettä

Nainen, aina väärin

 

Lukemisharrastuksessa on lukemattomia (heh) hyviä puolia ja kiehtovia yksityiskohtia, ja yksi niistä on se, kuinka periaatteessa toisiinsa liittymättömät kirjat saattavatkin peräkkäin luettuna muodostaa eräänlaisen jatkumon. Ne osuvat tematiikaltaan, syvärakenteeltaan tai ihan vain joiltain yksityiskohdiltaan toisiinsa, hipaisevat tai tömähtävät kovaa vasten.

Alkuvuoteni on ollut kirjallisessa mielessä naisasiaa, hyvä niin. Luettuani ensin naisten mielenterveydestä ja yksinäisyydestä päädyin miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan ja sitten taas mielenterveyteen ja identiteettiin. Nämä ovat paitsi kiinnostavia ja tärkeitä teemoja, myös ihan tervettä vastapainoa David Foster Wallacen sangen miehiselle Päättymättömälle riemulle (josta kirjoittaminen antaa edelleen odottaa itseään, prosessini on vieläkin kesken!).

Evie Wyld teki minuun henkeäsalpaavan vaikutuksen romaanillaan Kaikki laulavat linnut. Uusi suomennos Me olemme susia oli tietenkin itseoikeutetusti lukulistalla. Loistavaksi romaaniksi sekin osoittautui, vaikka on ilmaisultaan erilainen kuin Kaikki laulavat linnut, ehkä jollain tapaa suorasukaisempi, tarinallisempi.

Romaanissa on kolme aikatasoa, joiden kautta tarkastellaan naisen elämää Isossa-Britanniassa, tarkemmin Skotlannissa. Nykyajassa häilyväinen Viviane joutuu pitämään kasassa itseään, perhettään ja perheen sukukartanoa, jonne hän aika ajoin ajaa luuhaamaan päiväksi tai pariksi. Viviane kaipaisi jotain muuta kuin mitä hänellä on, mutta ei osaa tai halua tehdä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa Ruthista on tullut ehkä omaksikin yllätyksekseen kotirouva kolkkoon taloon pikkupaikkakunnalle ja äitipuoli kahdelle kouluikäiselle pojalle. Puoliso tekee pitkää päivää poissa kotoa, eikä Ruth meinaa millään asettua hänelle varattuun rooliin. 1700-luvulla Sarah joutuu vainotuksi oletetun noituuden takia ja pakenee tielleen osuneen perheen kanssa syvälle metsään karkuun vihaisia kyläläisiä.

Wyldin teksti on vahvaa, suoraa ja nöyristelemätöntä. Hänen henkilönsä ovat säröisiä ja epätäydellisiä, ja siksi uskottavia ja tosia. Epävarmoja, mieltään muuttavia, miellyttämisenhaluisia, itsekkäitä, ajattelemattomia. Ihan niin kuin ihmiset ovat. Karulla tavalla Wyld rakentaa kuviostaan yhä suurempaa ja merkityksellisempää: kuinka suuri valta meillä on toisiimme, kuinka paljon merkitsevät "ikiaikaiset" arvojärjestykset, säännöt ja voima.

Me olemme susia on romaani, jonka sisään solahtaa, sitä lukee kuin hengenhädässä ja sitten niin, että toivoo sen vain jatkuvan, kauheuksistaan huolimatta. Lamaannuttavaa on myös huomata, etteivät (nais)ruumiit rannalla tunnu enää oikein miltään. Näin tämä vain menee, näitä vain aina ja uudestaan tulee. Wyldin kirjat ovat aarteita, hienoja kokonaisuuksia, joissa on yhä uusia kerroksia kuorittavaksi. Ne kestävät monta lukukertaa eivätkä välttämättä silloinkaan anna itsestään kaikkea.

Tuuve Aron tuorein romaani Kalasatama on autofiktion, esseen ja pamfletin yhdistelmä. Olen pitänyt lukemistani Aron novelleista, koska ne ovat vänkiä, vääräsäärisiä ja muotteja vältteleviä. Olikin kiinnostavaa tutustua kirjailijaan tarkemmin hänen omien muistojensa, ajatustensa ja mielipiteidensä kautta, vaikka toki vastuu jää myös lukijalle: värikynää on käytetty ja fiktion ja todellisten ihmisten ja tapahtumien välillä on häilyvä raja.

Kalasatama paneutuu etenkin Aron henkilökohtaiseen perhe- ja ihmissuhdehistoriaan, pitkälti siitä johtuviin mielenterveyshaasteisiin, elämään ja identiteettiin helsinkiläisenä lesbona, kirjailijana ja ihmisenä. Mikä on naisen paikka tässä kuviossa? Kuinka paljon on tilaa, kuinka paljon rajoitetaan? Missä määrin ihmisen rajat ovat hänen itsensä tekemiä, kuinka paljon lopulta estämme itseämme toimimasta, elämästä ja rakastamasta? Aro kirjoittaa vimmatulla, paikoin vihaisella tyylillä, hän ei silottele eikä pyytele juurikaan anteeksi. Ajoittain teksti on ilkeääkin: kyytiä tuntuvat saavan nykynuoret häilyvine seksuaalisine identiteetteineen, ne jotka poimivat rusinat pullasta eivätkä itse joudu taistelemaan asemansa puolesta, sisäänpäinlämpiävät kulttuuripiirit, sosiaalisten sääntöjen vankina olevat heterot ja niin edelleen.

Vaikka Aro tykittää menemään kiihkolla, eikä todellakaan kirjoita konsensushenkisesti siloitellen tai kaikkia (tai ketään) miellyttämään pyrkien, oma lukukokemukseni oli raikas ja hengittävä. Suoraan puhuminen on monitahoinen asia. Yhtäältä on kai nykyajan hengen mukaista sanoa, ettei mitään enää saa sanoa ja toisaalta pyrkiä osoittamaan olevansa oikealla tavalla hyvis, kun osaa puhua niin, että ottaa kaikki huomioon. Itse en halua tehdä kumpaakaan. Kyllästyttää valta-asemassa olevien ihmisten järjenvastainen ölinä siitä, kuinka "mistään ei saa puhua" (vaikka puhuvat koko ajan), mutta ihan samalla tavoin kyllästyttää sekin, että ihan joka ikisessä asiassa pitäisi huomioida mahdollinen jonkun yksilön triggeröityminen (jota sanaakin vihaan). Ehkä balanssi löytyy jostain, en tiedä. Aro ei mihinkään balanssiin pyrikään, paitsi oman hyvinvointinsa suhteen. Onneksi tarinan kaari jättää jälkeensä toiveikkaan olon, kesän valon ja vähittäisen toipumisen.

Näiden kirjojen jälkeen pitää ehkä harkita jotain muuta tematiikkaa, mutta se jää nähtäväksi. Ainakin olen saanut vaikuttavaa luettavaa käsiini. Kiitos siitä.

Evie Wyld: Me olemme susia
Suomentaja: Aleksi Milonoff

Tammi 2020

417 s.

The Bass Rock (2020)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä, Donna mobilen kirjat

Tuuve Aro: Kalasatama
WSOY 2020
296 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Herman Raivio / Kiiltomato

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan ja 12. Kirjassa ollaan metsässä. Wyldin kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksaan kohdan 7. Kirja, jonka kannet on suunnitellut nainen (ne ovat Emmi Kyytsösen käsialaa).

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Nainen. Tuo hankala olento. Aina jotenkin tiellä, vääränlainen, väärin toimiva, muokattava, muutettava. Liian äänekäs, liian hiljainen. Liian touhukas, liian passiivinen. Liikaa mielipiteitä (vääränlaisia), ei pysy perhana lestissään. Liian seksuaalinen, ei ollenkaan kiinnostunut. Uhka. Uhka miehelle, uhka yhteiskunnalle, perheelle, suvulle, kunnialle, järjestykselle, säännöille.

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) on aihepiiriltään tuttu: yhteiskunnasta sairauden ja epävakauden vuoksi eristäminen. Olen lukenut tästä monta kertaa. Kuinka monta kertaa olen lukenut, miten naisia (ja köyhiä, kurittomia, asettumattomia ja etenkin köyhiä, kurittomia ja asettumattomia naisia) on kohdeltu, miten heiltä on viety itsemääräämisoikeus, omanarvontunto, arvo. Miten heidät on haluttu pois silmistä, pois mielistä, pois häiritsemästä vakautta.

Ja miten aina haluan lukea siitä uudestaan. Miten syvällä se tuntuu, fyysisenä kipuna ja aivojen puristuksensa. Miten. Tämä. On. Mahdollista. Aina. Uudestaan.

Romaanin miljöönä toimii Tiiralinna. Saari, joka on jotenkin hieman vinossa ja syrjässä reiteiltä, jotenkin vähän epävakaa ja juuri siksi sopiva uudelle parantolalle. Naisten parantolalle, jossa ei tosin kenenkään odoteta (tai anneta!) parantuvan, vaan jonka on tarkoitus olla loppusijoituskohde, viimeinen koti, paikka josta ei lähdetä edes jalat edellä, sillä saareen saa näppärästi oman hautausmaan.

Tiiralinnan ylihoitajaksi tulee nuori Linnea, jolla on vahva hoitajan vakaumus ja näkemys: hän ei tyydy vähään, vaan vaatii paljon itseltään ja muilta, myös henkilökunnaltaan, joka ei kaikin osin ole yhtä ammattimainen. Lääkäriäkin saadaan odotella pitkään, eikä tämä kauaa saarella viihdy sinne lopulta tultuaan. Ylihoitajan vastuu kasvaa suureksi kantaa ja jaksaa. Emännän pestiin saapuu Alli, joka haaveilee lähtevänsä siirtolaiseksi Australiaan ystävänsä perässä, kunhan on saanut säästettyä rahaa matkaan ja alkupääomaksi. Alli on käytännöllinen, rivakka ja toimelias, ja hän joutuu nieleskelemään useamman kerran idealistisen Linnean kanssa työskennellessään. Lisäksi saarella on hoitohenkilökuntaa, pikkupiikoja, työmiehiä ja persoonallinen pappi Joel.

Ja tietenkin hoidokit. Nuo parantumattomat, haastavat, hylätyt, seonneet, kukin omalla tavallaan rikkinäiset ja vihaisetkin naiset, joita ei muualla haluta tai voida hoitaa, ja jotka on yhdellä leimalla ja allekirjoituksella määrätty loppuiäkseen hoitolaitokseen.

Saari alkaa vähitellen avautua asukkailleen kuten myös lukijoilleen. Romaanin sivuilla päästään tarkkailemaan lintujen muuttoa ja elämää, saarta ympäröivää merta ja sen luontoa, ja ennen kaikkea saarta itseään, joka tuntuu päivä päivältä enemmän itsekin elolliselta olennolta. Asukkaidensa tapaan jotenkin hylätyltä, sivuun sysätyltä, ohitetulta.

Kaukonen kirjoittaa lennokasta, liitävää, koskettavaa tarinaa ja kieltä. Sen mukaan on helppo upota, se vie tunnelmassaan 1920-luvun puoliväliin, onnistuu autenttisuudessaan ja ajankuvassaan. Tarina ei anna itseään helpolla, ei avaudu vaivatta eikä sulkeudu viimeiselle sivulle. Paljon jää lukijalle, lukijan vastuulle, ja pidän siitä. Tuntuu, kuin romaani herättäisi koko saaren henkiin, vahvistaisi ajatusta siitä, kuinka maailma toimii kokonaisuutena, laajimmillaankin yhtenä organismina, jossa kaikki osat kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Vaikka kirjan aihe on raskas ja vavahduttava, romaani itsessään ei ole painostava tai lannistava. Sadan vuoden takaiset hoitokäytännöt ja yhteiskunnallinen suhtautuminen mielenterveyteen mietityttävät, aina vain, ja etenkin tuolloin vallalla ollut aate rotuhygieniasta ja sen vahvistamisesta sävähdyttää. Tämä maailma ei ole helppo paikka kellekään, muttei varsinkaan niille naisille, jotka toimivat, tekevät tai ovat millään muotoa vähänkään erilaisia tai oikeastaan ylipäänsä ovat jotakin. Aina löytyy jokin saari, jonne heitä meitä ollaan valmiita eristämään.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
377 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Markku Soikkeli / Kiiltomato, Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 5. Kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

D. T. Max: David Foster Wallace

 

Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.

D. T. Max: David Foster Wallace

Suomentaja: Heikki Karjalainen

Siltala 2020

399 s.

Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää

Nina LaCour: Välimatkoja

Kauniin kannen (ja sivusilmällä huomioitujen muutamien bloggausten) perusteella luettavaksi valikoitunut Nina LaCourin Välimatkoja ilahdutti, kosketti ja hieman satuttikin. Kirja on nuorten aikuisten kirjallisuutta ja vahvaa sellaista käsitellessään isoja, jopa massiivisia aiheita. Se ei kuitenkaan romahda niiden alle, vaan jaksaa kantaa itsensä, tarinansa ja henkilönsä alusta loppuun. Ja, niin, lukijankin siinä samassa.

Marin on viettämässä joulua yksin yliopiston asuntolassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa Kaliforniasta. Hän on saanut yliopistolta erityisluvan jäädä, kun kaikki muut ovat lähteneet. Puolta vuotta aiemmin Marin on ollut se, joka lähti, ja hän teki sen vielä rajusti: kellekään mitään sanomatta, kaiken taakseen jättäen. Kukaan ei tiedä, mitä loppukesästä tapahtui, eikä Marin halua puhua siitä kenenkään kanssa.

Yksinäisyys saa kuitenkin juomun, kun Marinin paras ystävä Mabel tulee vierailulle joulunaluspäivinä. Marinin ja Mabelin välit ovat olleet erottamattomat aina edelliseen kesään asti. Silloin tapahtui paljon, ehkä liikaakin, ja he ovat jatkaneet eri suuntiin ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Marinin sisälle koteloitunut ahdistus alkaa nyt vaatia pääsyä ulos, ja Mabel on vierellä valmiina kuuntelemaan. Jos Marin vain lopulta pystyy puhumaan.

Välimatkoja on surullisin kirja, jonka olen hetkeen lukenut. Sen reiluun kahteensataan sivuun mahtuu paljon, eikä tarina tunnu silti yhtään täyteen ahdetulta saati tunkkaiselta tai alleviivaavalta. Marinin yksinäisyys ja suru ovat käsinkosketeltavia ja aitoja, hänen paikkansa maailmassa tuntuu monella tapaa epäreilulta ja hylätyltä. Marin on elänyt suuren osan elämästään kahdestaan vaarinsa kanssa, sillä hänen surffariäitinsä kuoli onnettomuudessa Marinin olessa aivan pieni, eikä isästä ole tarkkoja havaintoja. Vaari on oletettavasti tehnyt parhaansa kasvattajana, mutta Marin tuntee silti olevansa kovin yksin, muistoja vailla.

Marinin oma kasvu ja identiteetin muodostuminen ovat kirjan selkärankaa. Oman paikan löytäminen, omien halujen ja tavoitteiden tasapainottaminen, tulevaisuuteen katominen – niissä on paljon taakkaa ja painetta kelle tahansa, saati sitten lähestulkoon yksin maailmassa kulkevalle nuorelle naiselle. Välimatkoja on raskaista aiheistaan huolimatta toiveikas kirja: se saa uskomaan ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, välittämiseen ja kiintymykseen, joiden ei tarvitse tulla verisukulaisilta.

Marinin kokemat menetykset koskettivat minua kovasti, olenhan itsekin menettänyt isäni lapsena (en tosin niin pienenä kuin Marin, joten omia muistoja hänestä ehti sentään muodostua). Olisinpa lukenut nuorempana jotain tällaista, olisin varmasti saanut paljon vertaistukea ajatuksiin ja tunteisiin, joiden käsittely oli välillä vaikeaa.

Toinen kirjan minulle tarjoama hyvin henkilökohtainen elementti oli sen takaumaosioiden sijoittuminen Kaliforniaan. Vietin Kaliforniassa syksyn ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja se jätti minuun lähtemättömän jäljen. Vaikka itse oleskelin Etelä-Kaliforniassa (Marinin koti on kirjassa San Franciscossa), moni asia tuntui ihanan tutulta: kumpuileva maasto, varvastossut ja shortsit, aivan omanvärisensä auringonvalo ja ennen kaikkea meri, upea, huumaavaa Tyyni valtameri. Sen äärelle on päästävä vielä uudelleen.


Nina LaCour: Välimatkoja
Suomentaja: Leena Ojalatva
Ulkoasu: ?
Karisto 2018
232 s.
We Are Okay (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Reader, why did I marry him?, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Lempiosavaltioosi sijoittuva kirja – Kalifornia tietenkin), Kirjoja ulapalta, YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 22. Kirja, jonka valitsit kannen perusteella

Enni Vanhatapio: Absentia

Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Villikissoja ja kuvitteellinen Kalevi Sorsa – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Taas on aika Kuukauden lyhyiden. Toukokuussa luin huiman määrän kirjoja, en oikein tiedä, mistä lukuinto ja -aika ilmestyivät. Sama kai sille, tärkeintä on, että lukeminen on maittanut.

Laitetaas oikein lukemia esiin, kun nyt kerran tälle tielle lähdin. Luin yhteensä 20 kirjaa! Näistä kaksi oli sarjakuvia (Aya – Elämää Yop Cityssä ja Kirottu sota!, joista tein yhteispostauksen). 11 luetuista oli nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja, sillä tein jonkinmoisen loppuspurtin töissä. Kävin vielä loppukuusta vetämässä kirjavinkkauksia paikallisella yläkoululla, ja halusin tarjota jotain uutta vakkarivinkkausten sijaan. Hyvin tai edes kohtuullisesti upposivat:

John Green: Kilpikonnan kuorella
Sini Helminen: Väkiveriset-trilogia
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

(Sivuhuomautuksena: kuluneen lukuvuoden parhaat vinkkaushitit olivat ehdottomasti K. K. Alongin Kevätuhrit, Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät, Antti Halmeen Mafiakesä, Holly Bournen Oonko ihan normaali? ja Angie Thomasin Viha jonka kylvät.)

Muita toukokuussa lukemiani nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja olivat:

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (olen niin koukussa tähän sarjaan)
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (ihan näpsäkkä, muttei totaalisesti hurmannut)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (höpsö)
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (freesiä ja railakasta)
Maria Autio: Lohikäärmekesä (ihan ok, olisi kaivannut vielä vähän terää)

Vahvasta ja ylivoimaisesta nuortenkirjapainotuksesta huolimatta luin muutakin. Sain loppuun useamman viikon vieneen Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaanin, joka on aivan massiivisen upea (ja voitti muuten juuri Tähtivaeltaja-palkinnon!). Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa oli erikoinen ja outo, enkä oikein pitänyt sen lukemisesta, mutta ihastelin Turusen proosaa suuresti. Elizabeth Stroutin hieno, pieni Nimeni on Lucy Barton osui kovaa sydämeeni. Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois mahdollisti matkan vieraaseen maahan ja kulttuuriin, muttei silti aivan kolahtanut.

Bloggaamatta on vielä Morten A. Strøksnesin Merikirjasta ja Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta, joista molemmista pidin paljon. Erityisesti Offill oli mieleeni monellakin tapaa – siitä lisää omassa bloggauksessa aikanaan.

Mutta nyt sitten niihin kahteen kirjaan, jotka pääsevät osaksi maineikasta (ehhehe) Kuukauden lyhyet -sarjaa.

Muusikkona tutummaksi tulleen Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa ilmestyi 10 vuotta sitten ja se sai kunnian päästä kevään kirjaksi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiiriimme. Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Johannes, joka on menettänyt muistinsa onnettomuuden seurauksena. Muistiaukko koskee kahta onnettomuutta edeltänyttä viikkoa. Johanneksen seurana on hänen erikoinen ystävänsä Markus, maailman kovin pajunköyden syöttäjä ellei ihan patologinen valehtelija, ja toki myös huolehtiva äiti. Muita ihmisiä Johanneksen elämässä ei oikein olekaan: hän ei ole mikään sosiaalisten parkettien partaveitsi, vaan melko sulkeutunut ja vähän epäluuloinenkin.

Kun eräänä päivänä Johanneksen viereen puistonpenkille istuu itse Kalevi Sorsa, alkavat asiat saada mielenkiintoisia käänteitä. Kalevi on selvästi mielikuvituksen tuotetta tai jokin harha, mutta kumman omaehtoinen tämä kuitenkin on. Johannes saakin Sorsalta apua kadonneiden viikkojen metsästykseen ja vähitellen tapahtumien vyöry alkaa palautua Johanneksen mieleen.

Kelalla on lempeän humoristinen tyyli, johon sekoittuu teräviäkin piikkejä. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat ristiriitaisia ja heistä löytyy pinnan alta enemmän kuin alkuun uskoisi. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on hyvänmielenlukemista, mutta se ei kuitenkaan ole höttöä, vaan tarinalla on selkeä, jäntevä kaari. Kyse ei ole mistään kuolemattomasta klassikkoteoksesta, mutta tarina pohtii ansiokkaasti ystävyyttä, omatuntoa ja omien valintojen painoa.


Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Teos 2008
283 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sallan lukupäiväkirja, Rakkaus on koira helvetistä  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Erin Hunter -kirjailijanimen taakse kätkeytyvän kirjailijakollektiivin Soturikissat-kirjasarja on aivan törkeän suosittu ympäri maailmaa. Suomessakin se uppoaa varhaisnuorisoon kuin kissan kynsi hiiren niskaan. Osia on ilmestynyt suomeksikin jo useampi kymmenen ja lisää tulee.

Pitihän sitä sitten ottaa lopulta itsekin selvää, mistä tässä oikein on kyse.

Kotikissa Ruska kaipaa jostain syystä pois turvallisesta ihmiskodistaan. Hän tuntee villiä vetoa takapihalta alkavaa luontoa kohtaan. Eräänä päivänä hän lähteekin hieman reviiriään kauemmaksi ja joutuu tappeluun villikissan kanssa. Tämä ei ole yksin, vaan muutama vielä kokeneempi villikissa tulee myös paikalle. He esittävät Ruskalle tarjouksen huomattuaan tämän luontaiset kyvyt: Ruska on tervetullut soturikissaoppilaaksi Myrskyklaaniin, jos on valmis jättämään kotikisun elämänsä lopullisesti.

Ruska on. Hän liittyy Myrskyklaaniin, joka on yksi neljästä lähiseudun soturikissaklaanista. Muita ovat Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, joista viimeisin on alkanut vallata muiden klaanien metsästysmaita vastoin klaanien välistä sopimusta. Ruskasta tulee siis soturioppilas Tulitassu, jonka tehtävänä on oppia soturikissalle olennaiset tiedot ja taidot voidakseen suojella klaania kunnialla.

Soturikissat – Villiin luontoon esittelee villikiss... siis soturikissojen elämää ja klaanien monimutkaisia suhdeverkostoja ja valtapelejä vauhdikkaasti ja koko ajan uusia käänteitä vyöryttäen. Kissahenkilöitä on paljon, ja heidän nimensäkin muuttuvat matkan varrella, kun pennuista tulee soturioppilaita ja lopulta sotureita tai kuningattaria tai muita aikuisia kissoja. Onneksi etulehdillä on sekä maailman kartta että lista henkilöistä, muuten olisin pudonnut kärryiltä hyvin nopeasti.

Pystyn kyllä näkemään, miksi tämä sarja on niin tolkuttoman suosittu, mutta hieman kepoiselta se tuntuu kuitenkin. Tämä on varmaan taas niitä kirjoja ja kirjasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua itse kohderyhmäikäisenä, jotta niihin pääsee sisälle. Onpahan kuitenkin tutustuttu nyt, enempää ei tarvitse lukea.


Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon
Suomentaja: Vesa-Matti Paija
Art House 2009
271 s.
Warriors. Into the Wild (2003)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Ullan Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta

Haasteet: Jatkumo, Helmet-haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

John Green: Kilpikonnan kuorella

Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Anni Kytömäki: Kivitasku

Säästelin Anni Kytömäen toisen romaanin Kivitaskun lukemista pitkään, sillä rakastin hänen esikoistaan Kultarintaa aivan estoitta. En juurikaan ole lukenut Kivitaskusta kirjoitettuja arvioita, sillä olen halunnut päästä kohtaamaan kirjan aivan puhtaalta pöydältä, vaikka eihän sellainen koskaan ole ihan mahdollista.

Kivitasku kertoo kolme tarinaa, joista muodostuu eheä, vahva kokonaisuus ja sukusaaga. Kesällä 1959 Helena on teinityttö, joka kaipaa seikkailuun. Hän haluaa tutkimusmatkailijaksi maailman merille, niin kauas kuin maailman äärtä riittää. Hän muuttaa koko kesäksi Mustasaareen pärjäämään omillaan, eikä äitikään vastusta. Kesän jälkeen alkaa kuitenkin ihan toisenlainen elämä, jota Helena ei itse valinnut.

Vuonna 1849 Sergei on ollut mukana suunnittelemassa utopistista vallankumousta, nykyisen Venäjän mullistusta. Pahaksi onneksi älykköjoukko on jäänyt kiinni, ja Sergei löytää itsensä teloituslavalta. Viime hetkellä tulee ilmoitus keisarin armahduksesta. Teloituksen sijaan Sergei lähetetään pakkotyöhön Suomeen, jossa tarvitaan työvoimaa kivilouhokseen. Suomessa Sergei kohtaa parantaja Maarian, joka hallitsee niin verenseisautuksen kuin tuhansia kansanrunoja. Maarian nuori tytär Katinka hoitaa Sergein kuntoon.

2010-luvulla Veka on heikossa kunnossa ja lääkäri suosittelee osastohoitoa. Bussissa Veka kuitenkin päättää matkata sairaalan sijaan suvun mökille Louhurantaan, Etelä-Savoon. Mökillä voi keskittyä olennaisempiin asioihin, rauhoittua ja olla yksin. Kansatieteilijänä Veka on toivonut jo pitkään voivansa kokeilla elämää ilman nykyaikaisia mukavuuksia. Hän on suunnitellut sitä yhdessä Sonjan kanssa, mutta nyt tuntuu, ettei mistään tule oikein mitään. Mökillä olo kuitenkin tasaantuu ja Veka tutustuu naapureihinkin.

Kivitasku on muhkea romaani suomalaisesta kansanperinteestä, luonnon voimasta, ihmisen mielestä, sukujen painolasteista ja sattumastakin. Kytömäen huumaava kieli ja tarinankerronnan taito vievät mukanaan, upottavat maailmaan, jonka tietää olevan kuvitelmaa, mutta joka tuntuu silti todelta. Paljon ammennetaan todellisuudesta, oikeista paikoista ja ajankohdista, mutta kaiken elämänsä ja värinsä Kivitasku saa Kytömäen kynästä.

Ihastelen vahvaa tarinansäikeiden punoutumista toisiinsa. Historia, mennyt, nykyhetki ja tuleva – kaikki on kiinni toisissaan ketjuilla, jotka ohenevat ajoittain lähes hiuksenhienoiksi, mutteivät kuitenkaan koskaan katkea. Ihmisissä, suvun silmukoissa virtaa veri ja elämä.

Kivitaskun tarinassa kansanusko ja -perinne saavat vahvan sijan. Niitä eletään mutta yhtä lailla ne haipuvat menneisyyden varjoihin, kun yhteys ei pysy vahvana. Parantaja Maarian loitsu elää sukupolvelta toiselle, mutta merkitykseltään muuttuen.


Pitkän pimeän takaa
mustan mudan alta
sinua kotiin kutsun
kuule kun tuuleen huudan.

Jos et tietä löydä
kolmanteen kuiluun kulje
kolmas kivi kierrä
kolmatta kuuta odota.

Jos et löydä vieläkään
seitsemän syltä sukella
seitsemän saarta samoa
seitsemän auringon alla.


Anni Kytömäen romaaneissa on taikaa. Ne ovat vahvoja, suuria kokonaisuuksia, joihin malttamattoman lukijan ei kannata lähteä. Ne vaativat aikaa, paneutumista, antautumista. Mutta paljon niiltä saa, kun antautuu tarinan, luonnon, elämän vietäväksi.


Anni Kytömäki: Kivitasku
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2017
645 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla muun muassa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Amman lukuhetki, Tekstiluola, Kirjan pauloissa 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa.

Vieraiden kulttuurien naisia ja Frau, Signora & Bibi -haasteen summaus

Vuoden loppupuolelle osui luettavakseni kaksi kirjaa minulle vieraiden kulttuurien naisista. Ne myös solahtivat oivasti Hyönteisdokumentti-blogin maanmainioon Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, joka on päättymässä nyt vuoden lopussa. Haasteessa oli siis tarkoituksena lukea sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka on kirjoitettu muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi tai japaniksi. Viimeiseksi lukemani kirjat edustavat tässä kontekstissa harvinaisempia kieliryhmiä, hepreaa ja arabiaa.

Alona Kimhi (s. 1963) on ukrainalaissyntyinen, lapsena Israeliin muuttanut kirjailija ja näyttelijä, jonka ymmärtääkseni ainoa suomennettu romaani on vuonna 1999 ilmestynyt Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, suomentanut Kristiina Lampola). Kirjan päähenkilö on äitinsä nurkissa asuva kolmekymppinen Susanna, jolla on huomattavia mielenterveyden ja arkielämässä pärjäämisen haasteita, ahdistuneisuutta ja masennustaipumusta. Susanna ei pääsääntöisesti pidä muista ihmisistä muutamaa lähipiirin henkilöä lukuunottamatta, joten kun Yhdysvalloissa elänyt nuori sukulaismies muuttaa perheen kotiin asumaan työkomennuksensa vuoksi, paletti menee aivan sekaisin.

Sureva Susanna on kiehtovalla tavalla absurdin rajoilla tasapainoileva, tragikoominen ja töyssyinen tarina. Sen henkilöt eivät ole erityisen mukavia, mutta kiinnostavia he ovat. Ihmisten väliset siteet, tapahtumaketjujen syyt ja seuraukset, ihmismielen koukerot... Kimhi rakentaa romaaninsa kokonaisuuden huolella, ja vaikka se lukemisena onkin jotenkin nykivää ja paikoin vaivaannuttavaakin (Susannan ajatukset eivät totisesti ole aina ääneen lausumisen arvoisia tai teot "normaalin" määritelmän puitteissa), lukija pääsee sujahtamaan sekä vieraaseen kulttuuriin että erikoislaatuisen ihmisen päähän.

Emily Nasrallah (s. 1931) on puolestaan libanonilainen kirjailija, journalisti ja naisasianainen. Romaani Muistot (Tilka az-Zikrayat, suomentanut Satu Ruotsalainen) on ilmestynyt alunperin vuonna 1980 ja suomennettu vasta vuonna 2004 Liken erinomaisessa Kääntöpiiri-sarjassa, josta olen vuosien varrella lukenut paljon kiinnostavia kirjoja.

Muistot keskittyy kuvaamaan kahden naisen, Mahan ja Hananin, vuosikymmeniä jatkuvaa ystävyyttä ja naisten tekemiä elämänvalintoja. He tutustuvat yliopistossa ja päätyvät kumpikin tahoilleen tavaten myöhemmin enää harvoin. Maha jää Libanoniin tekemään uraa ja huolehtimaan perheestään, Hanan muuttaa puolisonsa kanssa Isoon-Britanniaan. Taustalla jyllää vahvana Libanonin kokema murros ja sittemmin sota, joka vaikuttaa peruuttamattomasti kaikkien libanonilaisten elämään.

Muistot on vahvasti naisten näkökulmaa ja elämää korostava romaani, joka risteilee eri aikatasoilla, kerronnallisilla ratkaisuilla ja tunnelmissa. Se ei ohuesta mitastaan (191 sivua) huolimatta ole kovin nopeaa luettavaa, sillä Nasrallah vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta ja intensiivistä keskittymistä. Loppupuoliskon lyyrinen sotakuvaus on hieno ja ahdistava. Vaikka kyse on neljänkymmenen vuoden takaisesta sodasta, se tuntuu pelottavan hyvin kuvaavan myös tälläkin hetkellä riehuvia sotia eri puolilla maailmaa.


Alona Kimhi: Sureva Susanna
Suomentaja: Kristiina Lampola
Tammi 2003
394 s.
Shosanna ha-bokhiyya (1999)

Kirjastosta.


Emily Nasrallah: Muistot
Suomentaja: Satu Ruotsalainen
Into 2004
191 s.
Tilka az-Zikrayat (1980)

Omasta hyllystä.

________________________

Kuva: Pixabay (CC0)

Frau, Signora & Bibi -haaste on siis nyt päättymässä. Haaste oli minulle mieluisa, sillä se sai hyvin tietoisesti etsimään luettavaksi kirjoja, jotka muuten jäävät helposti sivuun tai huomaamatta. Kuten aina, enemmänkin olisi voinut lukea, mutta onneksi valtakielien varjosta ponnistavat naiskirjailijoiden kirjat eivät minnekään katoa, vaan niitä voi nyt helpommin nostaa omille lukulistoilleen ja ylipäänsä luettavaksi etsittäväksi.

Luin yhteensä vuoden aikana yhdeksän haasteeseen sopivaa kirjaa:

Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli (De stiefmoeder, WSOY 2013, hollanti)
Anilda Ibrahimi: Punainen morsian (Rosso come una sposa, Tammi 2010, italia)
Han Kang: Vegetaristi (채식주의자, Gummerus 2017, korea)
Alona Kimhi: Sureva Susanna (Shosanna ha-bokhiyya, Tammi 2003, heprea)
Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, saksa)
Emily Nasrallah: Muistot (Tilka az-Zikrayat, Like 2004, arabia)
Ane Riel: Pihka (Harpiks, Aula & Co 2017, tanska)
Dubravka Ugrešić: Kiputilahallitus (Ministarstvo boli, Like 2007, kroatia)
Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia (Siltala 2015, venäjä)

Hauskaa, että kaikki lukemani kirjat sattuivat vielä edustamaan eri kieliä arabiasta venäjään!

Parhaita lukukokemuksia näistä olivat Anilda Ibrahimin upea Punainen morsian, Han Kangin hämmentävä Vegetaristi ja Ane Rielin hyytävä Pihka.

Paljon jäi vielä lukematta sekä oman hyllyn että kirjaston kirjoja. Muutama herkullinen esimerkiksi islannin ja viron kieliä edustava romaani oli vielä vahvasti tyrkyllä, mutta nyt on aika siitä huolimatta paketoida haaste ja jatkaa luontevasti niiden parissa ensi vuonna.

Kiitän tärkeästä ja osuvasta haasteesta sen isäntää hdcanista ja toivotan monikielisiä ja -kulttuurisia lukukokemuksia jatkoon niin itselleni kuin kaikille muillekin!

Ane Riel: Pihka

Haaderit eivät elä kuten muut. Heidän kotinsa sijaitsee kaukana muista saaren asukkaista, Pääksi kutsutussa osassa sitä. He elävät eristyneinä ja erityisinä, vain pakon edessä perheen isä Jens pistäytyy kylällä asioilla. Perheen äiti Maria on niin lihava, ettei pääse enää liikkumaan makuuhuoneestaan. Tytär Liv elää isän asettamien sääntöjen mukaan, poikaa Carlia ei kukaan muu kuin Liv enää näekään.

Kun Jensin äiti on pitkästä aikaa viettämässä joulua perheen luona, tarinalla on alkupisteensä. Ja se on murha: Jens tappaa äitinsä ja Liv näkee sen.

Pihka on järkyttävä, ahdistava ja surullinen tarina erään perheen luisusta kohti väistämätöntä tuhoa. Se kerrotaan lähinnä Livin lapsenomaisesta näkökulmasta, mutta lukija ymmärtää kyllä pian, kuinka pahasti rempallaan kaikki perheessä on. Tuomionsa kohtaava isoäiti on ollut hallitseva persoona ennen kuin muutti pois, kaupunkiin. Jensin veli Mogens ei hänkään kestänyt eristynyttä elämää vaan muutti vuosia aiemmin toisaalle. Mogens tosin kantaa koko ikänsä huolta perheestään ja lähettää kuukausittain rahaa elinkustannuksia varten.

Perheen valtasuhteet ja keskinäiset välit ovat pahasti sekaisin. Jens ei koskaan toivu isänsä tapaturmaisesta kuolemasta, vaan pyrkii yhä enemmän kontrolloimaan läheistensä elämää, ettei menettäisi heitäkin. Jens pysyy itse toimintakykyisenä lähinnä luultavasti katkeruutensa ja traumansa vuoksi, mutta sitäkin enemmän hän rajoittaa niitä, jotka pelkää kadottavansa. Niinpä vaimokin lihoo lihomistaan päätyen lopulta liikuntakyvyttömäksi ja tytär Liv ilmoitetaan kuolleeksi, jottei tätä tarvitse lähettää kouluun tai etteivät viranomaiset muutenkaan kiinnostu perheen elämästä liiaksi.

Mutta pienellä paikkakunnalla on aina uteliaisuutensa, joku tietää aina.

Haaderin perheen toimeentulo on niukkaa mutta tasaista. Jens on opettanut Livin näppäräksi murtovarkaaksi, joka pääsee muiden saarelaisten koteihin mistä tahansa kolosta ja osaa viedä mukanaan juuri sen verran, että katoa ei huomaa ainakaan aivan heti. Haaderien koti onkin jokaista nurkkaa myöten täynnä tavaraa, jota saattaa joskus johonkin tarvita.

Pihka on voittanut Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Palkinto myönnetään parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Pihka ei kuitenkaan ole missään määrin perinteinen dekkari. Vaikka tarina alkaakin rikoksesta – vieläpä murhasta – se ei kokonaisuutena keskity lainkaan olennaisesti rikosten ympärille. Olennaisempaa on perheen tuho, hitaasti aukeava kokonaiskäsitys siitä onnettomuudesta, jossa Haaderit elävät. Sen kaiken Riel kuvaa kiehtovan kammottavalla otteella, lapsinäkökulman suoman näennäisen viattomuuden suojissa.

Käsittelemättömät tunteet, ohitetut surut ja traumat, ymmärtämättömyys ja sattumat koostavat kokonaisuuden, jota ei auta kuin ahmia eteenpäin, uskoen uskomattomaan ja surren menetettyjä mahdollisuuksia.


Ane Riel: Pihka
Suomentaja: Katriina Huttunen
Aula & Co 2017
248 s.
Harpiks (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Lukuisa, Usva

Haasteet: Frau, Signora & Bibi (kirjan alkukieli on tanska)

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)

Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Mielenterveysviikko)

Anni Saastamoinen tekee omaelämäkerrallisella teoksellaan Depressiopäiväkirjat keskustelunavauksen, jota on hankalaa ohittaa olankohautuksella. Saastamoinen kirjoittaa rehdin karusti siitä, miltä masennukseen sairastuminen tuntuu, miten se näkyy elämässä ja kuinka sen kanssa on mahdollista elää.

F32.9 Määrittämätön masennustila. Työkyvyn selvä aleneminen. Itkuherkkyys. Univaikeudet. Vaikeus, jopa mahdottomuus nähdä tulevaan, nähdä siinä jotain tavoittelemisen ja odottamisen arvoista. Mistä sellainen olo tulee? Miksi se tulee?

Saastamoinen elää elämää, josta moni voisi olla kateellinen. Hän asuu trendikkäästi kantakaupungissa, työskentelee sisällöntuottajana ja toimittajana, elää parisuhteessa, harrastaa ja juhlii halutessaan. Kaikki on hyvin. Ei sellainen ihminen voi masentua!

Vaan kyllä voi. Masennus on sairaus, joka ei pyydä lupaa tulla, vaan iskee päälle hyökynä tai hivuttautuen. Se oireilee salakavalasti, hieman liekaa antaen. Voi tulla pieniä varoitusmerkkejä, outoja oireita, jotain omaan arkeen ja elämään kuulumatonta. Ja sitten mennään.

Depressiopäiväkirjat on sairauskertomus, itseanalyysi, raportti ja tiivis tietopaketti masennuksesta. Se on suorin sanoin kerrottu henkilökohtainen tilitys, ruumiinavaus sairaudelle, joka on vähitellen valtaamassa paikkaansa suomalaisten kansantautien joukossa. Saastamoinen kirjoittaa vimmatulla tyylillä, kirosanoja, caps lockeja ja tunneilmauksia välttelemättä.

Tätä kirjaa lukiessa on paljas olo. Sen kirjoittaja tykittää asiansa pelottomasti ja avoimesti – lukijana on annettava virran kuljettaa. Tyyli voi herättää vastareaktion, sillä jos ei pidä ronskista kielenkäytöstä ja suoraan sanomisesta, Depressiopäiväkirjat voi olla vastenmielistä luettavaa. Toisaalta aihe on niin vereslihainen, ettei siihen välttämättä sievistely ja lyyrisyys toimisikaan. Vaikka totta kai jokainen masennus ja jokainen masentunut on erilainen, jokaisen sairauskertomus henkilökohtainen, tavat reagoida, tuntea ja ajatella erilaiset.

Depressiopäiväkirjat antaa vertaistukea, mutta se toimii myös oppaana masennukseen sairastuneen läheisille. Kirjan lopussa on listat siitä, mitä kannattaa ja mitä ei kannata tehdä, jos läheinen on masentunut. Olen masennuksen osalta ihan samaa mieltä kuin itsemurhateemankin: puhuminen on hyvästä, vaikeneminen ei. On parempi ottaa puheeksi ja kysyä, vaikkei olisi ihan varma, miten toinen vastaa. En kannusta mihinkään puoskarointiin ja tee-se-itse-terapiaan, vaan toisen ihmisen kohtaamiseen, suun avaamiseen ja avun tarjoamiseen. Vilpittömin mielin tehtynä silloin ei voi astua pahasti harhaan.


Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat
Kosmos 2017
157 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Tekstiluola, Pieni kirjasto, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Lukupino, Kirjojen keskellä, Kujerruksia, Bibbidi Bobbidi Book, Usva, Kirjojen kauneudesta   

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -haasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.