Emilia Erfving: Roskakasa

 

Metsään ilmestyy yön aikana kasa, jota eläimet saapuvat ihmettelemään. Kasassa on kaikenlaista kummallista tavaraa, jota eläimet eivät oikein tunnista. Kyse ei ole kasveista, sienistä, kivistä eikä mistään elävästä, mutta kaikenlaista eri muotoista, näköistä, tuntuista ja hajuista siinä kuitenkin on. Kummallista!

Muut eläimet ihmettelevät asiaa suuresti, mutta hiiri tietää, että kyse on roskista. Se tietää myös, että kannattaa olla roskien suhteen varovainen: niistä ei oikein voi mennä takuuseen eikä tietää, mitä roskien kanssa tapahtuu.

Siinä paha missä mainitaan! Hyvältä tuoksuva säilyketölkki kiinnostaa kettua (ymmärrettävästi) niin paljon, että se jää jumiin ketun päähän. Myös sähköjohdot, purukumit, karkkipaperit ja muovit ovat vaaraksi eri eläimille eri muodoissaan. Jopa madot joutuvat ongelmiin, kun mikromuovi päätyy niiden elimistöön.

Toisaalta on myös roskia, joista on hyötyä, kun niitä osaa käyttää. Lintu voi vaikkapa rakentaa langasta itselleen ja poikasilleen pesän ja hiiret ja mäyrät voivat hyödyntää kangasjätteitä tai paperia niin ikään pesänrakennuspuuhissaan. Ehkä näiden hyötyroskienkaan paikka ei silti olisi metsässä olevassa kasassa.

Emilia Erfvingin uusi kuvakirja Roskakasa on vinkeä ja vähän villi kuvakirja roskaamisen vaikutuksesta lähiympäristöön ja sen olentoihin. Tarina on kuvakirjojen tapaan tiivis mutta oikein oivallinen ja oivaltava. Tämän konkreettisemmin ei enää voi osoittaa, miten hanurista roskaaminen on ja miten valtavasti vaikutusta yhdelläkin maahan heitetyllä karkkipaperilla tai purukumilla voi pahimmillaan olla.

Kuvitus miellyttää väreiltään ja muodoiltaan silmääni. Sivuilla on mukavasti vaihtelua, kiinnostavia yksityiskohtia ja huomion kiinnittäviä osia. Kokonaisuus on harmoninen ja rauhallinen ja antaa tilaa tarinalle ja omalle tutkimiselle ja tarkastelulle. Tarinan jatkuvuus toimii aukeamalta toiselle ja loppu jää kiehtovasti hieman tulkinnanvaraiseksi ja yllättäväksi, kuitenkin oikein positiiviseksi. Toivoa on!

Roskakasa käsittelee teemaa, johon kaikki lapset (ja aikuiset!) pääsevät kyllä sisään saman tien. Jokainen on nähnyt roskia väärässä paikassa ja toisaalta myös roskiksia: tämän kirjan myötä niiden käyttötarkoitus ei voi enää jäädä hämäräksi. Vaikka kirja ja sen tarina ovat napakan kantaaottavia, minkäänlaisesta paasauksesta ei voi puhua. Roskakasa on yksinkertaisesti vain erittäin hyvin aiheensa tiivistävä ja sanomansa perusteleva kuvakirja.

Älä roskaa, pliis!

Kirja on toistaiseksi kestänyt hyvin hieman rajummankin lukemisen.

Oma 1-vuotias kanssalukijani ei vielä varsinaisesti kommentoi, mutta vähän isomman tyypin kanssa tämän kirjan äärellä voi erinomaisen hyvin jutella roskista ja roskaamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta. Ainakaan roskien paikka ei ole metsä eikä puisto eikä piha eikä mikään paikka, missä on myös muita elollisia olentoja, joille roskat voivat olla vaaraksi. Roskakasa jää ehdottomasti omaan hyllyyn vielä moneen kertaan luettavaksi!

Emilia Erfving: Roskakasa

Lasten Keskus 2021

32 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirja on osa kirjasarjaa (toinen osa, ensimmäinen eli Kasa pitääkin seuraavaksi hankkia luettavaksi!)

Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus

Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.

Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.

Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.

Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!

Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus

Kuvitus: Elina Warsta

WSOY 2017

32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Tatun ja Patun Suomi ynnä hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää blogini lukijoille! 

Tänään juhlitaan monin maljoin ja valonvälähdyksin 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Hienoa, kerta kaikkiaan. Onneksi saamme elää maassa, jossa tällainen juhlinta on mahdollista ja tapoja juhlan viettämiseen (tai viettämättömyyteen) lukemattomia. Vaikka olen itse jo valmis työntämään Suomi100-höösäyksen jonnekin, mistä sitä ei tarvitsisi enää uudelleen kaivaa esiin, annetaan nyt palaa päätyyn asti, kun kerran alettiin.

Tämän päivän ohjelmistoon kuuluu itselläni monenlaista perinteistä ja toisaalta juuri sitä, mitä haluaakin tehdä – mieluisassa seurassa totta kai. Toivottavasti teillä muillakin on samanlainen etuoikeus käsissänne.

Kirjojen osalta päätin tarttua hetken mielijohteesta Helmet-haasteen toiseksi viimeiseen jäljellä olevaan kohtaan "Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään". Tatu ja Patu ovat hahmoina minulle tuttuja, mutta yhtään näistä kirjoista en ole aiemmin lukenut – lukuun ottamatta yhtä lääkärikäynnistä kertovaa, jonka olen lukenut ystävien tytölle iltasaduksi useamman kerran. Sekin taitaa itse asiassa kertoa enemmän Veerasta.

Nyt oli aika lukea Tatua ja Patua ihan omaksi iloksi.

Tatun ja Patun Suomi on opaskirja tähän ihmeelliseen maahamme. Siinä esitellään Suomea, suomalaisia ihmisiä ja suomalaisia tapoja. Tatu ja Patu tulevat Outolasta, eivätkä siksi oikein tunne meille ehkä turhankin tuttuja juttuja. On aika päästää heidät tutustumaan.

Ensin Tatu ja Patu tutustuvat niksinurkassaan Suomen valmistamiseen (ainesosiksi tarvitaan ainakin kalliota, moreenia, hiekkaa, savea, suota, puita ja vesistöjä). Sen jälkeen on luontevaa jatkaa matkaa Suomen hurjaan luontoon, jonka kansallismaisemista etsitään metsoa, harmaahylkeitä, poroja, hirviä, laulujoutsenia, karhuja ja käkiä.

Ja tietenkin tehdään vaativa Tatupatu-testi, jonka kohteena on mikäpä muu kuin sauna.

Suomalaisten historiaa käydään läpi Matkalla menneisyyteen. Tyypilliseen tapaan Suomen historia alkaa vasta keskiajalta (tosin hieman aiemmin kirjassa kyllä mainitaan onneksi varhaisempi asutushistoria), mutta ehkäpä päälinjat ovatkin ne tärkeimmät asiat kirjan kohderyhmää ajatellen. Savupirttien ja piispa Henrikin kautta kuljetaan Turkuun, Venäjän vallan aikaan, itsenäistymiseen, sotavuosiin ja jälleenrakennukseen. Historiallinen katsaus päättyy 1980-lukuun, vaikka se aivan hyvin voisi jo kattaa 1990-luvun, miksei 2000-luvun alkuakin (kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 2007).

Kieliasioita käsitellään hauskalla mainoshenkisellä aukeamalla ja lisää Tatupatu-testejä kohdennetaan ruisleipään ja juhannukseen mökillä. Merkittävien suomalaisten joukkoon on sentään selviytynyt kaksi naista, Tove Jansson ja Tarja Halonen. Joulupukin tapaamme, kun Tatu päättää pyrkiä Joulupukuksi Joulupukin paikalle ison vaalikampanjan myötä.

Sympaattisin osio kertoo suomalaisista kodeista. Tatu ja Patu pääsevät kylään Venla Virtasen luokse, ja matkalla rappukäytävässä nähdään poikkileikkaus suomalaisen kerrostalon asukkaista erilaisine asumismuotoineen. Virtaset itsessään ovat myös oikein mukavia ja tarjoavat onneksi myös kauan kaivattua mustikkapiirakkaa.

Viimeisellä aukeamalla Tatu ja Patu harjoittelevat oppimaansa saunomista vielä sangen luovien ratkaisujen siivittämänä ja toteavat Suomen olevan hieno maa.

Tatua ja Patua luki näin aikuislukijan silminkin hyvin mielellään. Piirrosjälki on ihanan raikasta, yksityiskohtaista ja uteliaisuutta herättävää ja tarina itsessään toimiva ja konstailematon. Kirja tarjoaa luettavaa ja katseltavaa monenikäiselle lukijalle pikkujunnuista isompiin lukutoukkiin. Harva kirja lopulta niin laajalle yleisölle sopiikaan.

Ei ole ihme, että Tatut ja Patut ovat kirjastojen supersuosittua aineistoa ja ymmärtääkseni myös myyvät hyvin. Tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kiitettyjä ja palkittuja lastenkirjailijoita eivätkä syyttä. Ymmärrän Tatun ja Patun viehätyksen – huippua hommaa!


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi
Otava 2007
47 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Taas uusilla vesillä: taiwanilaisia lastenkirjoja

No niin. Ihan ollaan taas vierailla mailla. Taiwanilaisia lasten kuvakirjoja, kaksin kappalein vieläpä. Todettakoon heti alkuunsa, että koska genre on totaalisen vieras, en takaa kovin laaja-alaista arviota. Toisaalta saapa olla mukavasti avoimin kortein, kun ei mitään aihepiiristä tiedä.

Miksi päädyin roudaamaan taiwanilaisten Yih-Fen Choun ja Chih-Yuan Chenin kirjat Ei sanoo Mimi ja Mimi matkii kirjastosta kotiin? No, etsiskelin Kirjasammosta luettavaa hakusanalla "Taiwan", ja nämä päätyivät haaviin. Halusin nimittäin valloittaa Taiwanin sekä Maailmanvalloituksessa että Kurjen siivellä. Kaikkeen ne lukuhaasteet vievätkin.

Ihan varsinaisesta lukemisesta ei ehkä näiden kirjojen kohdalla voida puhua. Pääosassa ovat kuvat ja lyhyet virkkeet, joista muodostuu pieni, lapsen tietynlaiseen kehitysvaiheeseen liittyvä tarina. Siihen lienee monen pikkusankarin (ja heidän vanhempiensa) helppoa samastua.

–Saako äiti auttaa?
–EI! Minä kävelen ihan itse!

Ei sanoo Mimi esittelee omapäisen pikku-Mimin, jolla on kova tahto tehdä asioita (pukea, kaataa maitoa, kävellä) itse, vaikka pehmoinen äiti olisi toki auttamassa. Luonnollisesti Mimin oma tahto johtaa erinäisiin erityisesti äitiä koetteleviin tilanteisiin, kun maidot kaatuvat ja housut menevät juntturaan.

–Saako äiti halata?
–EI!

Pidän erityisesti mojovasta EI!stä, joka kirjan sivuilla vilahtaa. Todellakin tämä typy tietää haluavansa tehdä itse.

Myös mukavia juttuja:

–Mutta minä halaan äitiä!

Toinen osa on nimeltään Mimi matkii, ja siinä Mimi ottaa mallia lähipiirinsä aikuisten tekemistä asioista: esimerkiksi äidin kotitöistä ja lukemisesta, isän trumpetinsoitosta ja mummin kokkailuista.

Äiti laittaa huulipunaa. Mimi laittaa huulipunaa niin kuin äiti.

Arvaahan sen, etteivät aikuisten puuhat ihan samalla taidolla luonnistu, mutta harjoitus tekee mestarin, ja saattaapa jokin Miminkin puuha aiheuttaa aikuisissa halua matkia vuorostaan häntä...

Kirjojen hahmot ovat hieman häiritsevästi jotenkin muodottomia, sillä en ihan keksi, mitä olentoa ne muistuttavat. Lapsilukijoiden reaktioista en tiedä, heille taitaa olla se ja sama, mitä lajia kirjojen hahmot ovat, kunhan ne ovat värikkäitä ja helposti seurattavia.

Tarinat ovat mukavia, ja niissä on tarpeeksi toistoa, jotta pointti menee perille. Loppuhuipennuksena molemmissa on kuvion kääntäminen nurinniskoin niin, että uhma ja matkiminen muuttuvat positiivisiksi asioiksi.

Mimin seikkailuista jää oikein mukava mieli, ja voisin uskoa niiden uppoavan lapsiyleisöön oikein kivasti, etenkin siinä vaiheessa, kun oma tahto vahvistuu ensimmäistä kertaa erityisen kovaksi ja aikuisten puuhien jäljittely on kaikin tavoin poikaa.

Ihan hauska seikkailu itselle vieraaseen kirjagenreen, mutta ehken kuitenkaan ihan heti lue mitään vastaavaa.


Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Ei sanoo Mimi

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2008

Mimi Says No (2008)

Yih-Fen Chou & Chih-Yuan Chen: Mimi matkii

Suomentaja: Riitta Oittinen

Pieni Karhu 2009

Mimi Loves to Mimic (2009)

Kirjastosta.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Alkukesästä osallistuin Tammen ja WSOY:n uuden lasten- ja nuortenkirjallisuuden esittelytilaisuuteen. Moni esitelty kirja herätti mielenkiintoni, vaikken erityisen paljon lanua luekaan. Pieni tähtitiedefani sisälläni syttyi kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun esiin tuotiin uusi lastenkirjasarja Kepler62.

Sarjasta on tulossa kuusiosainen. Sen takana ovat tekstin osalta kotimaisen lastenkirjallisuuden guru Timo Parvela ja norjalainen Bjørn Sortland. Mykistävän upean kuvituksen on tehnyt Pasi Pitkänen. Ensimmäinen osa, nyt käsillä oleva Kirja yksi: Kutsu tuli julki kesällä, Kirja kaksi: Lähtölaskenta on saatavilla ymmärtääkseni ihan näillä näppäimillä.

Kirjan pääosassa ovat veljekset Ari ja Joni. He asuvat kahdestaan ja yrittävät selvitä arjesta mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Päivät täyttävät lähinnä konsolipelit ja ravinnon hankinta. Eletään tulevaisuudessa, joka ei ole erityisen valoisa. Luonto on saastunut, kaupunkiympäristö on tunkkainen ja valvontaa on kaikkialla. Hallitus on ystävämme, todetaan.

Pojat saavat käsiinsä kohutun pelin, Kepler62:n, josta kiertää villejä huhuja. Sanotaan, että sitä ei voi päästä läpi ja jos joku onnistuisikin, lopussa odottaa jotain uskomatonta. Veljekset ryhtyvät tuumasta toimeen, eipä heillä parempaakaan tekemistä ole.

Pelit pelataan, mutta mitään erityistä ei sittenkään tapahdu. Vielä. Pojat jäävät odottavalle kannalle. Kun Joni sairastuu ja tarvitsee hoitoa, alkaa Arista tuntua, ettei kaikki ole ihan kohdillaan. Aikuiset ympärillä ovat kummallisia, ja tuntuu kuin joku seuraisi...

Kepler62 on ihan huikea kirja! Luin sen into piukassa, ja olin hurjan pettynyt, kun kirja loppui, vaikka tarina pääsi vasta alkamaan. Onneksi seuraavaa osaa ei tarvitse kauaa odottaa, mutta loput neljä ovatkin sitten pidemmän vartomisen takana.

Kirjan maailma on hieman pelottava, lähinnä ahdistavuutensa vuoksi, muttei liiaksi. Se on synkähkö, mutta silti siinä on tuttuja piirteitä. Pelaaminen, veljestä huolehtiminen ja luovuus nousevat sen keskeisiksi seikoiksi. Kirjan pojat ovat selviytyjiä mitä suurimmissa määrin, ja Ari on teräväpäinen isoveli, joka ei ole niin vain vietävissä.

Tarina ja kuvitus kulkevat käsi kädessä ja tukevat toinen toistaan. Kepler62 on vahvasti visuaalinen teos, ja hyvä niin. Kuvat houkuttelevat tarkkailemaan ja tutkimaan, mutta ovat silti hillittyjä ja ymmärrettäviä. Moni niistä sopisi vaikka julisteeksi tai tauluksi.

Tässä ensimmäisessä osassa ollaan vielä maapallolla, mutta loppu lupaa, että pian päästään kohti avaruutta. Uusia henkilöitä tulee varmasti mukaan tarinaan, ja kokonaisuus alkanee hahmottua. Kaiken kaikkiaan hieno avaus, joka tarjoaa monenlaiseen makuun jotakin. Poikiahan tällä selvästi houkutellaan lukijoiksi, mutta ei tämä mitenkään sukupuolirajoittunut kirja ole.

Ja antaahan se kaikenlaisia ajatuksia meille vieraista universumeista haaveileville aikuisillekin...

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu

Kuvittaja: Pasi Pitkänen

WSOY 2015

121 s.

Kirjastosta.

______

Myös Lumiomenan Katja ja Kirjojen keskellä Maija ovat lukeneet tämän.

Lainaustalkoissa Naakankakkaa

Kirsi haastoi lokakuussa mukaan Lainaamattomien lainaustalkoisiin, siis lainaamaan kirjastosta jonkin sellaisen kirjan, jota kukaan muu ei ole tilastojen mukaan lainannut. Huippuidea, johon tartuin mieluusti! Listalla olevat kirjat ovat minulle aivan tuntemattomia. Suurimpana syynä lienee se, että niistä suurin osa on runoja tai lastenkirjoja, jotka molemmat ovat minulle vieraahkoja genrejä, joita ei tule oikein harrastettua.

Valitsin listalta umpimähkään Merja Metsäsen Naakankakkaa -nimisen kuvitetun lorukirjan. Tai no, mitä sitä kieltämään, valitsin sen nimenomaan hauskan nimen perusteella, en mistään muusta syystä. Kyseessä on vuonna 2009 julkaistu, joutsalaisen Taidelaitos Haihatuksen kustantama kirja.

Takakannen mukaan kyseessä on

"Lintuja loruina lapsille
Viisauksia varttumisesta vanhemmille
Kasvusta kauniisti kaikille"

"Kehittynyt keltuainen tipuna tupaan tupsahtaa."

Aukeaman kokoiset alkusoinnulliset lorut kertovat linnuista, niiden syntymästä, kasvusta, nuoruudesta ja vanhentumisesta. Siis linnun elämästä.

"Monia munia mammalla muhisee / Pesään paljon pieniä pulunpoikia putkahtaa."

Kuvitus on tehty mustetussilla (korjatkaa, jos välineen nimi on joku muu), ja jälki miellyttää oma silmääni, sillä tykkäsin itse muinoin kuvaamataidon tunneilla musteella tuhertamisesta aivan tolkuttoman paljon. Miksi en koskaan ole hankkinut sellaisia välineitä kotiinkin - älkää kysykö, en tiedä. Voisihan tuota aivan hyvin elvyttää vanhoja taitoja ja kokeilla, vieläkö muste pysyy hanskassa! Osassa kuvista on välineenä käytetty myös sormia, mikä toi hauskan lisän muuten yksinkertaiseen jälkeen.

"Pesästään pian peipot pyrkivät / Tintit taivaalle tahtovat."

Melko inhimillisen oloiset lintuhahmot ovat kyllä sympaattisia, mutta ehkä en ole aivan oikeaa kohderyhmää tälle teokselle, tai sitten jotakin vain yksinkertaisesti uupuu. Lorut eivät ole mitenkään äärimmäisen nerokkaita, vaan hyvin simppeleitä, eikä varsinaisia yllätyksiä ole luvassa. Onneksi sitä naakankakkaa kuitenkin lopulta löytyi, muuten olisin ollut todella pettynyt.

En tosiaan ole mikään lastenkirjallisuuden tai lorujen tuntija, joten siinä sarjassa on paha mennä tätä teosta arvioimaan sen kummemmin. Kyllä tätä voisi olla ihan hauskaa lukea ääneen jollekulle juniorille, ja nähdä, millaisia reaktioita nämä linnut saavat aikaan vähän toisenlaisessa lukijassa.

Ehkä jollain konstilla Naakankakkaan olisi voinut saada hieman syvemmän tai tavalla tai toisella nyrjähtäneemmän pohjavireen, jolla siitä olisi ollut minullekin enemmän iloa. Tällaisenaan se tuntuu varsin tavanomaiselta lorukirjalta, josta puuttuu se jokin. Kärki, joka tekisi siitä terävämmän.

Plussaa ehdottomasti nimestä. Naakankakka. Miettikää nyt mikä sana! On tämä rakas äidinkielemme vaan ihmeellisyyksiin saakka vääntyvä ja kääntyvä!