24. tammikuuta 2019

Jean Giono: Mies joka istutti puita




Jean Gionon 1950-luvulla julkaistu pieni novelli tai essee on yhtä aikaa ihastuttava ja harmittavan lyhyt. Sen aiheena on mies, jonka tarinan kertoja – Jean Giono itse, kenties – tapaa patikoidessaan Provencessa Ranskassa. Mies on paimen, Elzéard Bouffier nimeltään, ja hän elää lähes täysin erakoituneena yksinkertaisissa oloissa. Mutta elämäntapansa puolesta hän on kaikkea muuta kuin suppea: hän nimittäin on istuttanut jo kymmeniä tuhansia puuntaimia ja tekee sitä koko ajan lisää. Mistään ulkoisesta välittämättä, minkään häntä lannistamatta.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kertoja palaa vanhalle seudulle ja kohtaa siellä miehen uudelleen. Sodasta piittaamatta tämä on jatkanut työtään, ja puut ovat kasvaneet entisestään. On kuin vastikään ihmisvoimin tuhotussa maailmassa olisi sittenkin jotain jatkuvuutta, jotain mihin luottaa.


"Tavallaan tämä luomisen työ näytti toimivan itsestään, ketjureaktion tavoin. Hän ei siihen kiinnittänyt sillä tavalla huomiota, hän vain jatkoi sitkeästi omaa yksinkertaista puurtamistaan. Mutta palaillessamme alaspäin aution kylän kautta näin vielä senkin ihmeen, että purot, joissa miesmuistiin ei ollut virrannut pisaraakaan vettä, pulppuilivat nyt iloisina ja elävinä. Olihan se tämän ketjureaktion varsinainen huipennus – paluu niihin hyvin varhaisiin aikoihin, jolloin uomat vielä olivat tulvineet." (s. 47)


Mies joka istutti puita on lyhyessä mitassaan jo vaikuttava tarina, mutta silti se jättää hieman tyhjän olon. Se on ohi ennen kuin alkaakaan, eikä anna lukijalle yhtään mahdollisuutta kiirehtiä tai ahmia. Lukemassani painoksessa on Sanna Pelliccionin kaunis grafiikkakuvitus, joka lisää kirjan viehätystä esineenä.

Tarinassa on vahvan uskonnollinen painotus, joka ei minua puhutellut, kuten eivät uskon asiat muutenkaan. Sen sijaan ilahduin ekologisesta näkökulmasta ja ajatuksesta, että yksittäisen ihmisen teot voivat olla kerrannaisvaikutuksiltaan suuria. Tätä mietin paljon omassa opettajantyössäni (joka toki ei sinänsä ole konkreettisesti uusien puiden istutusta, vaan pikemminkin jonkinlaista jo kasvavan taimikon huolenpitoa ja hoitoa) – siis sitä, miten ihminen voi vaikuttaa hyvässä ja pahassa moneen asiaan ja ihmiseen, jopa pitkälle vuosikymmeniä eteenpäin.

Niin ikään tuntuu hyvältä uskoa, että valtavia ilmiöitä ja massiivista pessimismiä vastaan on mahdollista jaksaa punnertaa. Että vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta, mutta jos vain silti jaksaa uskoa asiaansa, uusi elämä ja toivo ja vehreys voivat syntyä, kasvaa ja lopulta vallata alan pahalta.

Ihastuttavaa. Muistaisikohan tämän synkässä arkirealismissaan useamminkin?


Jean Giono: Mies joka istutti puita
Suomentaja: Tuukka Kangasluoma
Kansi ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Basam Books 2014
80 s.
L'homme qui plantait des arbres (1953)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjainten virrassa, Kirjojen keskellä, Ihminen välissä

Haasteet: Mennään metsään, Helmet-haasteen kohta 47. Kirjassa on alle 100 sivua.

21. tammikuuta 2019

Clark Accord: Paramaribon kuningatar



Surinamessa syntyneen, sittemmin Alankomaihin kotiutuneen Clark Accordin (1961–2011) esikoisromaani Paramaribon kuningatar on elämäkertaromaani Surinamen pääkaupungin Paramaribon kuuluisimmasta ja omaehtoisimmasta prostituoidusta Wilhelmina Rijburgista eli Maxi Linderistä (1902–1981). Se koostuu tuokiokuvien, välähdysten, muistojen, juorujen ja arkistotietojen virrasta, jossa Maxi Linder nähdään muiden katseen kautta. Itse hän ei ääneen pääse: tämä on muotokuva, jota malli ei itse näe.

Suriname on minulle totaalisen vieras maa, ja veikkaan, että niin on aika monelle muullekin. Paramaribon kuningatar onkin paitsi historiallinen romaani kiehtovasta ja ketään kumartamattomasta naisesta, myös kurkistus eteläamerikkalaiseen valtioon, joka on saanut tempoilla siirtomaavallan alla vuosisatoja. Vaikka romaani itsessään kuvaa "vain" 1900-luvun kahdeksaa ensimmäistä vuosikymmentä, sen sivuilla on mahdollisuus aistia Surinamen alistettua historiaa kauempaakin menneisyydestä.

Maxi Linder on nainen, jonka varhaisnuoruuden kokemukset sysivät sivuun rakastavien mutta hieman neuvottomien vanhempien viitoittamalta tieltä. Ei hänestä pitänyt prostituoitua tulla – harvasta varmaan pitää – mutta niin kuitenkin kävi. Maxi teki urastaan nousujohteisen ja kunnioitettavan: sisukkaalla ja määrätietoisella työllä ja asenteella sekä ehtymättömällä rohkeudella hän lunasti paikkansa useiden yhteiskunnan valtaapitävien verkostoissa ja sosiaalisten piirien rappusilla.

Samalla Maxi Linder kartutti omaisuuttaan ja kaikessa hiljaisuudessa myös rahoitti köyhien lasten opintoja ja mahdollisuuksia edetä yhteiskunnassa päättäviin asemiin. Paramaribon kuningatar kertoo ehkä ensisijaisesti päähenkilöstään, mutta siinä samalla aukeaa näköala kovaan ja epätasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa on osattava tismalleen oikeat tanssiaskeleet selvitäkseen eteenpäin ja omia tavoitteitaan kohti. Rahaa, kultaa ja oikeita omistuksia on oltava – mikään ei tule ilmaiseksi tai hyvällä tahdolla.

Kerronnallisesti romaani etenee Maxin elämänvirran mukana. Hänestä muodostuu ristiriitainen ja kiehtova kuva, jonka kaikista elementeistä ei kuitenkaan voi olla aivan varma. Kuinka paljon näkemykset värittyvät, kun kertojalla on vaikkapa jotain hampaankolossa, jotain syytä katkeruuteen tai jopa vihaan? Paljon, väistämättä. Niin ikään tilaa saavat ihailevat katseet, kunnioitus ja kiitollisuus   – vaikka ne joskus peitetäänkin visusti.

Aivan ongelmaton romaani ei ole. Se esimerkiksi kuvaa karua väkivaltaa useampaan otteeseen, eikä tunnu mitenkään kyseenalaistavan alistavaa voimaa ja sen käyttöä. Tuntuu melkein kuin väkivalta nähtäisiin luonnollisena ja "asiaankuuluvana" niin, ettei sitä tarvitsekaan perustella tai pohtia. Paikoin siinä on myös hieman päälleliimattuja dialogeja, joissa Maxia käsitellään alleviivaten ja rautalangasta vääntäen.

Kokonaisuutena Paramaribon kuningatar on joka tapauksessa romaani, joka kannattaa lukea. Ei vähiten siksi, että se laajentaa omaa kirjallista maailmankuvaa maantieteellisesti, mitä pidän arvona sinänsä, vaan myös siksi, että sen kuvaama maailma ei ole lainkaan niin kaukana kuin joskus haluaisimme ehkä kuvitella. Epätoivoa, vallan väärinkäyttöä ja kiinni pysyviä ovia on lähempänä kuin aina huomaakaan.

Ja silti on aina joku sisupussi, joka ylittää esteet eikä kumartele ketään.


Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentaja: Lili Ahonen
Gummerus 2000
293 s.
De koningin van Paramaribo (1999)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Maailmanvalloitus (Suriname)

17. tammikuuta 2019

Doris Lessing: Hyvä terroristi



Alice Mellings on kolmekymppinen brittinainen, jonka perhetausta olisi voinut taata tälle nousujohteisen uran ja elämän ensin huippuyliopistossa ja sitten jossain hyvässä työssä. Lapsuus suuressa talossa paksuin verhoin peitettyjen ikkunoiden takana oli turvallinen, vaikka vanhempien rakkaus toisiinsa vähitellen haipuikin, eikä Alicen äiti päässyt toteuttamaan itseään niin paljon kuin olisi halunnut. Alicelle lähes kaikki olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Mutta Alice päätti itse toisin. Hän opiskeli kyllä, mutta päätyi valkokaulusuran ja porvarillisen elämän sijaan vallatuissa taloissa erilaisissa kommuuneissa asuvaksi äärivasemmistolaiseksi, kapinalliseksi – ja väkivaltaan valmiiksi terroristiksi asti. Vai päätyikö kuitenkaan?

Hyvä terroristi on Doris Lessingin Man Booker -lyhytlistalla ilmestymisvuonnaan ollut romaani, jonka keskiössä on Alice Mellings. Ristiriitainen, raivostuttava, naiivi Alice, jota tekee mieli ravistella ja herätellä moneen kertaan. Alice on kumppaninsa Jasperin kanssa kiertänyt jo vuosia erilaisissa asuinyhteisöissä. Viimeisimmäksi he ovat asuneet useamman vuoden Alicen äidin Dorothyn nurkissa Alicen lapsuudenkodissa, jonne Dorothy on jäänyt yksin asumaan avioeronsa jälkeen. Mutta kun Alice ja Jasper löytävät tyhjillään olevan talon ja yhteisön, jonka kanssa elää, he muuttavat makuupusseineen pois valmiin pöydän ääreltä.

Uudessa asuinpaikassa Alice pääsee toteuttamaan itseään paremmin: hän saa olla äidillinen, huolehtiva, aikaansaava käytännön ihminen, jonka ensisijainen tavoite on estää talon purkaminen, hankkia sinne lämminvesivaraaja ja saada putket auki. Politiikasta Alice ei nimittäin lopulta tiedä niin paljoa, vaikka aatteen palo ja vallankumouksen halu ovatkin vahvoja.

Hyvä terroristi on viiltävää ja rasittavaa luettavaa. Lessingin katse on ironinen ja terävä, hän ei kohtele henkilöitään mitenkään empaattisesti, vaan pikemminkin joka hetki avaa yhä selvemmin heidän ristiriitaisuuttaan ja ehdottomuuttaan. Voisi ajatella, että saman aatemaailman jakavat ihmiset tulisivat keskenään toimeen, mutta kaikkea muuta. Alicen talossa kukaan ei tunnu pitävän toisistaan, pariskunnat ehkä juuri ja juuri.

Tämäkään ei tosin koske Alicea ja Jasperia. Niin tyhjä ja välinpitämätön Jasperin suhtautuminen Aliceen on, että sitä sai lukea nieleskellen. Karuudessaan se saa ymmärtämään, kuinka paljon – niin käsittämätöntä kuin se onkin – samanlaisia tyhjiä suhteita maailmassa on. Sellaisia suhteita, joissa pysytään vain, koska ei muutakaan osata tai koska halutaan hyötyä toisesta.

Vasemmistoryhmittymä haluaisi tositoimiin, mutta heitä ei ota vakavasti sen enempää IRA kuin KGB:kään. Niinpä on ryhdyttävä lopulta toimintaan aivan itse. Siinä vaiheessa punnitaan, kuka on valmis mihinkin ja millä ehdoilla.

Lessingin kerronta on tempoilevaa ja jossain määrin jopa junnaavaa. Kommuunin ja etenkin Alicen arki toistaa itseään päivästä toiseen: on jälleen jokin huoltotoimenpide tehtävänä, on jälleen pohdittava, mistä saa rahaa, on jälleen tehtävä ruokaa, on jälleen suunniteltava vallankumousta. Henkilöhahmojen vastenmielisyys teki omasta lukemisestani hidasta, sillä oikeastaan en olisi edes halunnut tietää, mitä he tekevät ja miten heille käy. Alice ei herättänyt minussa mitään empatiaa, ellei lasketa sitä, että toivoin vain koko ajan hänen havahtuvan naurettavuuteensa, vaikka ymmärsin kyllä, ettei niin tule käymään.

Vaikka tämän kirjan lukeminen oli minulle haastavaa ja jopa vaikeaa (ja pirullisen hidasta se ainakin oli), Doris Lessingin armoton katse herättää kunnioitusta. Ideologian sumentama järki, oman toiminnan reflektoinnin täydellinen puute, ihmismielen heittelehtivyys ja yhteisöjen toiminnan pelisäännöt nousevat Hyvän terroristin sivuilla teemoina vahvasti esiin. Niissä riittää ammennettavaa ja edelleen mietittävää.


Doris Lessing: Hyvä terroristi
Suomentaja: Elina Hytönen
Otava 1987
451 s.
The Good Terrorist (1985)

Kirjastosta.


Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -haaste, Helmet-haasteen kohta 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi. 

13. tammikuuta 2019

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää



Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää on taas esimerkki erinomaisesti äänikirjaksi soveltuvasta romaanista. Sillä saattaisi olla pidemmän päälle jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia: minut se nimittäin sai lähtemään kävelylenkille napit korvissa sellaisenakin päivänä, kun en millään olisi halunnut ja kun ympärillä sananmukaisesti myrskysi.

Eleanor Oliphant on yksinäinen kolmekymppinen nainen. Hän arkensa Glasgowssa kietoutuu yllätyksettömän toimistotyön ympärille, viikoloppuisin seurana on votkapullo ja Tescon pizza. Seurana Eleanorilla on vain ruma sammakkotyyny, huonekasvi Polly, kerran viikossa tuleva puhelu dominoivalta äidiltä jostain kaukaa ja kaksi kertaa vuodessa vieraileva sosiaalityöntekijä. Eleanor tuntee yksinäisyyden jäytävän, mutta ei pysty tekemään asialle mitään. Toisaalta hän ei myöskään kaipaa ihan kenen tahansa seuraa: huomattava osa ihmisistä on hänen mielestään sivistymättömiä, töykeitä ja vaikeasti tulkittavia.

Eleanorin elämä saa hämmentäviä uusia käänteitä, kun hän ensinnäkin ihastuu muusikko Johnnieen ja toisekseen tutustuu töissä it-tuen Raymondiin. Totaalinen yksinäisyys kääntyy vähitellen kasvavaksi sosiaaliseksi elämäksi, ja Eleanor tulee tutuksi pubien, juhlien ja erilaisten verkostojen kanssa, jotka kaikki ovat hänelle uusia asioita. Ihastus Johnnyyn saa Eleanorin marssimaan niin sokerointiin kuin meikkitaiteilijan tuoliinkin – hän on ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdä, kun lähtee tekemään tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Lopputulos on tosin se, että Eleanoria entisestään ihmetyttää ihmissuhteisiin kuuluva pelaaminen, etenkin jos se tarkoittaa häpykarvoituksen poistattamista tai kipeää tekeviä, liian kalliita nilkkureita.

Kaiken chicklitmäisen höösäämisen alla on kuitenkin jotain huomattavasti synkempää, eikä Eleanorin tiukasti varjelema suojakuori kestä lopulta ratkaisevaa kolhua. Sen enempää juonta paljastamatta todettakoon, että paljon on käsiteltävää – ja onneksi Eleanor lopulta pääsee käymään asioitaan läpi muuallakin kuin votkapullonsa äärellä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Se oli vetävää kuunneltavaa ja Honeyman tavoittaa Eleanorin kautta terävästi ja selkeästi ihmismielen moninaisuuden. Samalla monien sosiaalisten tilanteiden, odotusten ja normien omanlaisensa tyhjyys ja feikkiys paljastuvat, kun niitä tarkastelee ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä niiden olemassaolon perusteita ja myös kertoo sen. Näennäisen kevyeen muotoon on sidottu teemoja, joita ei ole haitaksi pohtia: mistä yksinäisyys voi johtua, miten sen voi kokea, miten kokemamme ja näkemämme vaikuttaa, miten apua voi tarjota toiselle aivan pienilläkin teoilla.

Pidän ehdottoman hyvänä, että kevyemmässäkin kirjallisuudessa käsitellään aiheita, jotka oikeasti koskettavat monia, joko pinnan alla tai näkyvästi, ja joiden ymmärtäminen oikeassa elämässä ei välttämättä ole laisinkaan itsestäänselvää. Eleanorin kohtaamisen kautta voi hyvinkin käsittää hieman enemmän maailmasta oman navan ulkopuolelta. Ei huono saavutus niin sanotulle viihdekirjalle.


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn
WSOY 2018, äänikirja
12 h 41 min
Eleanor Oliphant Is Completely Fine (2017)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Oksan hyllyltäKirsin Book Club, Kirjaluotsi, Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä (a protagonist with a mental health disorder), Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa ollaan yksin

11. tammikuuta 2019

Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä




Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

8. tammikuuta 2019

Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.


Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo


Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.