Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Ajassa matkustaminen, oman ja muiden menneisyyden muokkaaminen, tulevaisuuden tragedioiden estäminen puuttumalla niihin ennen kuin ne ovat tapahtuneetkaan – kiehtovia, kiehtovia teemoja.

Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli on huimaavan hieno romaani, sanottakoon se heti, miksi peitelläkään. Se voitti ilmestymisvuonnaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ja muistaakseni sai paljon suitsutusta lukijoilta. Tiedostin kirjan olemassaolon, mutten saanut tartuttua siihen silloin. Vasta nyt, mutta onneksi lopultakin.

Auringon pimeä puoli kertoo 16-vuotiaasta Emiliasta, joka elää isoisänsä kanssa ulkomaailmasta eristetyssä Kaivoksen kaupungissa. Emilian äiti, teininä raskaaksi tullut Alisa, on kuollut tytön syntyessä ja isoäiti tarvitsee jo hoitokotia. Isästään Emilia ei suuremmin tiedä. Emilia ja isoisä ovat hieman irrallisia muusta ympäristöstään, he eivät varsinaisesti kuulu Kaivoksen väkeen, vaan ovat omillaan.

Elämä Kaivoksessa on tarkkaan säädeltyä ja määrättyä. Kyse on yhteiskunnan muotoon muuttuneesta (tai pikemminkin muutetusta) teollisuuslaitoksesta välittömine lähiympäristöineen, jossa ihmisen elämä kulkee tarkkaan määrätyn suunnitelman ja ohjauksen mukaan. Kaivoksen johtaja on karismaattinen diktaattori, hänen valtansa ja vaikutuspiirinsä ehdoton. Järjestystä ei kyseenalaisteta – ainakaan ääneen. Vain harva on yhteydessä Kaivoksen ulkopuolelle ja ne jotka lähtevät, sille tielleen myös jäävät.

Emilian elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hän päätyy ystävänsä Mitekin kanssa Kaivoksen alapuoliseen tunneliverkostoon. Nuoret eivät ole aivan varmoja mitä etsivät, mistä ja miten, mutta jotakin merkittävää heidän on löydettävä. Onnettomuus muuttaa kaiken – ei vähiten ajan ja paikan, elämän ja kuoleman ja kohtalon.

Rakastin lukea Auringon pimeää puolta. Se on kirjoitettu taiten, se on pahaenteinen ja melankolinen, vihjaileva ja jatkuvasti omaa tietään eteenpäin puskeva. Emilia on kiinnostava, ärsyttävä ja vahvatahtoinen päähenkilö, hänelle haluaa hyvää ja kuitenkin pelkää pahinta. Hän on menettänyt paljon jo nuorena, eikä välty menetyksiltä jatkossakaan.

Romaani pohtii runsaasti aikaa, sen kulumista, sen käännöksiä ja vaikutuksia. Miten asiat etenevät, mitä olisi voinut tehdä toisin – mitä ei? Millä teoilla on vaikutuksensa, milloin on syytä jättää tekemättä? Kerronta ei ole aivan helpoimmasta päästä, se vaatii halua sukeltaa itsekin pinnan alle, niin kuin Emiliankin täytyy tehdä. Paikoin tuntuu, että tarina hieman haahuilee ja etsii itseään, mutta niin kai me ihmisetkin teemme, ärsyttää se sitten tai ei.

Auringon pimeä puoli on kiehtovan dystooppinen, aikamatkustusta ja ajan rikkomista käsittelevä romaani. Sen miljöö houkuttelee kuvittelemaan, kutkuttaa mielikuvitusta ja jättää sopivasti aukkoja. Lukiessani pohdin paljon menetyksiä, muutoksia ja suuntia, joita elämässä tulee vastaan, toisille aiemmin ja toisille myöhemmin. Miten vahvoja ihmiset kuitenkin ovat sellaistenkin taakkojen alla ja iskujen kohteena, joissa ei ole oikeudenmukaisuudesta häivääkään. Ihastelen Rasi-Koskisen kerrontaa, romaanin vahvuutta ja voimaa. Keitä olemme, millaisiksi tulemme, miten voimme siihen itse vaikuttaa? Mikä määrä kysymyksiä.



Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019
369 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Yöpöydän kirjat, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 21. teollisuusympäristö.

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

Jarkko Tontti: Haava

 

"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 

- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.

Jarkko Tontti: Haava

Ulkoasu: Tuuli Juusela

Otava 2021

238 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Amman lukuhetki, Anun ihmeelliset matkat, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Téa Obreht: Vedetön maa

 

Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.

Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Eeva on ollut poissa kotoa jo useamman vuoden, hän on lähtenyt vihaisena ja petettynä, mutta päättää palata. Autioituvassa kotikylässä on vielä hieman henkitoreissaan räpiköivää elämää, tärkeimpänä nuorempi velipuoli Alarik. Muilla ei oikeastaan ole väliä. Vai onko sittenkin? Eevaa on kohdeltu kylässä huonosti, anteeksiantamattomin tavoin. Eniten hän kaipaisi anteeksipyyntöä ja hyvitystä äidiltään, mutta se ei enää ole mahdollista. Jotenkin tilit pitää kuitenkin tasata.

Akseli Heikkilän Veteen syntyneet on vahvaa kerrontaa alusta loppuun. Romaani on jäntevä, tyyni ja pahaenteinen. Sen miljöö kietoo pauloihinsa: pohjoinen kylä joen varrella, synkkä ja eristäytynyt, omien syntiensä alle musertuva. Joesta ovat kalat kadonneet, ja se jos mikä painaa hartioita kumaraan. Kala on ollut kylän vilja, eikä sitä enää ole.

Henkilöt ovat haastavia. Etäisiä, kylmiäkin ja silti inhimillisyydessään heikkoja ja huteria. He eivät herätä empatiaa, heidän osakseen ei osaa toivoa mitään. Heihin kiteytyy paljon sellaista, jonka haluaisi mielummin peittää ja unohtaa: typeryyksiä, hetken mielijohteita, taikauskoa, pahuutta. Eevan kautta käsitellään ennen kaikkea surutyötä. Miten mahdotonta surusta voi joskus olla päästä yli, miten se voi muuttua katkeruudeksi, vihaksi ja lopulta kostoksi, jolle on vaikea antaa armahdusta. Ja silti, ainakin salaa, tekee mieli katsoa silmiin ja nyökätä: kyllä minä kuitenkin sinua ymmärrän. Vaikken varmastikaan saisi näin sanoa.

Veteen syntyneet on tematiikaltaan ja miljööltäänkin ajaton, vaikeasti rajattava ja määriteltävä. Se voisi tapahtua nyt, se olisi voinut tapahtua jo aikoja sitten. Taidokkaasti Heikkilä saa lukijan unohtamaan yksityiskohtien kyttäämisen ja määritelmien piirtämisen, sen sijaan tarina vie mukanaan ja antaa juuri sen, minkä siitä haluaa lukea. Teemoissa on piirteitä, jotka tuntuvat jo moneen kertaan kerrotuilta, ja silti Heikkilä saa niihin uutta virtaa ja voimaa, niiden kertominen jälleen kerran tuntuu perustellulta ja oikealta.

Oma viehätyksensä on romaanin vahvassa dialogissa, joka on meänkielinen. Meänkieli on minulle tuttua, vaikken sitä itse puhukaan, ja vaikka en aina hurraa murreromaanien äärellä, nyt kieli helisi korvissa ja sykäytti sydäntä, vaikka sen avulla kerrottiinkin synkkiä ja rajuja asioita.

Hieno romaani, karu ja hyytävä, kuin nuotion loimussa kerrottu kansantarina, jonka kuultuaan ympäristöään tarkastelee hieman uudella tavalla, kirkkaammin ja ymmärtävämmin.


Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
193 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Elämä on ihanaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Jarkko Tontti: Perintö

Keski-ikäiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole hyvissä väleissä keskenään. Heitä hiertävät lapsuuden muistot, suhteet vanhempiin ja toistensa tekemät elämänvalinnat. Kun heidän äitinsä yllättäen kuolee, joutuvat sisarukset väistämättä tekemisiin toistensa kanssa. On selvitettävä perunkirjoitus, tyhjennettävä asunto, jaettava perintö – mitä ikinä siihen lopulta kuuluukaan.

Äidin tavaroista löytyy kasa sinikantisia vihkoja. Niistä paljastuu äidin salainen elämä ja ajatukset, joista ei lasten kanssa koskaan tullut puhetta. Niissä on peiteltyä, piilotettua, paljon sellaistakin minkä olisi halunnut unohtaa.

Jarkko Tontin romaani Perintö on perhekuvaus, joka jättää jälkeensä piikikkään olon. Tontin rakentamat henkilöt eivät ole mukavia, ja heidän välisensä suhteet vasta vaikeita ovatkin. Henrik työskentelee lukiossa filosofianopettajana, vaikka haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, vaikka sen ikuisesti kesken olevan väitöskirjan. Henrik tuntee itsensä perheen mustaksi lampaaksi ja on pyrkinyt sellaiseksi myös tietoisin valinnoin. Anna-Leena on puolestaan yksityisklinikalla työskentelevä, maineikas plastiikkakirurgi, joka pitää kynsin hampain kiinni mielikuvistaan ja muistoistaan, joista hänen menneisyytensä ja siten myös nykyisyytensä koostuu. Kun ne väistämättä alkavat rapista, joutuu Anna-Leena punnitsemaan käsityksiään uudelleen.

Kertojanäkökulma on vuorotellen kummallakin sisaruksella. Heidän ajatuksensa, reaktionsa ja tunteensa löytävät yhtymäkohtia, mutta yhtä lailla muistot ja johtopäätökset voisivat olla eri maailmoista ja historioista. Äidin kuolema tulee kummallekin suhteellisen kovana kolauksena, vaikkeivät he sitä myönnä edes itselleen. Perheen isä on kuollut jo aikoja sitten, ja vaikka asia tuntui pitkään loppuunkäsitellyltä, äidin vihkomerkintöjen kautta mennyt aukeaa aivan uudella tavalla.

Perintö on tiivis, särmikäs romaani. Se esittää ihmiset paljaina, karuina ja yksin. Vaikka romaanin loppu on ehkä astetta turhan hempeä, kokonaisuus säilyttää jännitteensä. Tarinan äärellä miettii väistämättä omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Mitä niistä on valmis jättämään jälkeensä – ja mitkä niistä on syytä piilottaa jonnekin, mistä kukaan ei niitä löydä.


Jarkko Tontti: Perintö
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
251 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

Pedot metsässä ja omassa mielessä

Vuokko Sajaniemen esikoisteos Pedot kertoo tarinan lukioikäisestä Mariasta, joka elää ortodoksipappi-isänsä Lassen kanssa jossain Suomen itärajalla, pikkupaikkakunnalla metsien huomassa. Äiti on kuollut Marian ollessa aivan pieni, ja isä ja tytär ovat eläneet vuosikaudet kahdestaan. Marian alkaessa aikuistua toden teolla on vastassa monia kipukohtia, jotka ovat vielä selvittämättä. Suurimmat niistä ovat Marian omassa mielessä ja muistoissa, vartalossa ja ihmissuhteissa. Lassella puolestaan on pohdittavanaan, miten suhtautua seurakunnan uuteen viehättävän kanttoriin, jonka kanssa yhteinen sävel tuntuu olevan mutkaton.

Samaan aikaan paikkakuntaa kohta susien pelko. On varmoja havaintoja, ainakin jälkiä. Ne tulevat liian lähelle, pedot, odottavat vain hetkeä, jolloin hyökätä. Jahtiväki terhistyy, kantaaottavimmat aktivoituvat. Saadaan kaatolupa, käydään kiinni tilaisuuteen. Sudet hiertävät ja rikkovat välejä, läheisiltäkin ihmisiltä. Uhka on todellinen, on sen aiheuttanut sitten peto tai joku muu.

Pedot on runsas, kauniskielinen romaani, jonka miljöö elää tarinan mukana vahvana. Sajaniemi kuljettaa kertomustaan eteenpäin uskonnollisten viitteiden ja mielen myllerryksen kautta, susijahtia kuvataan erilaisten yleisönosastokirjoitusten ja kommenttien keinoin. Maria on päähenkilönä kuin nuoren naisen arkkityyppi: herkkä, haavoittuva, itseään etsivä, satuttavakin. Vaikka kerronta on suurimman osan aikaa Marian käsissä, hänestä on lopulta vaikeaa saada kiinni, niin eteerikseksi hän paikoin lipuu.

Kirjan aikajänne kattaa kirkkovuoden vuodenkierron ja ylikin sen. Marian elämä tuntuu vain kulkevan ohi, vaikka lukiovuosien pitäisi monella tapaa olla tärkeää ja keskeistä aikaa. Aikaa kasvaa, muodostaa oma ymmärrys itsestään ja tulevaisuudestaan, etsiä paikkaansa ja mielipiteitään. Sitä kaikkea Maria tekee, mutta paljon hän myös velloo ajatuksissaan, joihin sekoittuu surua, pelkoa, ikävää, itseinhoakin.

Pedot on lukukokemuksena itseensä upottava, mutta samalla olo tuntuu välillä siltä, kuin kaikkien tasojen ja teemojen sekaan hukkuisi. Ei ole varma, mistä juonen langasta tai tematiikan sivustasta nappaisi kiinni, mitä lähtisi itse eniten seuraamaan. Viehätyin suuresti ortodoksisen uskon elävästä kuvauksesta, sillä se on minulle sangen vieras aihepiiri. Silti sanoisin, että jokin taso olisi romaanista voitu jättää pois, niin sen ydin olisi pysynyt kirkkaampana ja selkeämpänä.

Vaikka pedot vaanivat ympärillä, suurimmat niistä ovat aina omassa mielessä.


Vuokko Sajaniemi: Pedot
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
308 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 40. Kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Glasgowlaisten sisarusten Marnien ja Nellyn elämä heittää melkoisen voltin jouluaattona. Heidän isänsä Gene on kuollut sänkyynsä ja äiti Izzy hirttäytynyt ulkovarastoon. Varsinaisen surun sijaan tytöt heräävät toimintaan. Vanhemmat on haudattava, ettei kukaan ulkopuolinen vain sotkeudu heidän elämäänsä. Huurteiseen maahan tehdään monttu ja haudan päälle istutetaan laventelia. Ongelma ratkaistu.

Marnie ja Nelly tulevat tosin huomaamaan, että vanhempien – huonojenkin – poissaolo vaikeuttaa alaikäisten lasten elämää huomattavasti. Vaikka Gene ja Izzy olivat umpisurkeita vanhempia, he sentään olivat jonkinlainen suoja yhteiskunnan koneistoa vastaan. Toisaalta he olivat myös pikkurikollisia, huumeaddikteja ja rahattomia luusereita, minkä lapset toki jo tiesivät, mutta jonka kanssa he joutuvat nyt tekemisiin enemmän kuin haluaisivatkaan, sillä vanhemmilta jäi velkoja ja täyttämättömiä lupauksia.

Samalla kun Marnie ja Nelly tempoilevat eteenpäin, naapurin ikääntynyt homomies Lennie tekee tiliä elämästään kuolleelle puolisolleen (joka puolestaan on haudattu aivan asiaankuuluvalla tavalla). Lennie on tuomittu alaikäisen seksuaalisesta ahdistelusta ja saa tuta, ettei mitään anneta anteeksi. Tyynesti hän siivoaa ja maalaa piiloon yhä uudelleen ilmaantuvat solvaukset ja uhkaukset. Lennie kiinnittää kuitenkin huomionsa naapuriperheen tapahtumiin ja ihmettelee, mihin Marnien ja Nellyn vanhemmat ovat joutuneet. Hän ottaa tytöt suojelukseensa.

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema on sirpinterävän mustan huumorin värittämä kertomus sisaruudesta ja solidaarisuudesta. Se yllättää tarkkanäköisyydellään ja karuudellaan, ilahduttaa moni-ilmeisellä kerronnallaan ja koskettaa aihepiirillään. Kolmen minäkertojan kautta näkökulma laajenee ja koetut hetket ristivalotetaan tehokkaasti.

Marnie on 15-vuotiaana pakotettu olemaan jo liian kokenut. Hän on kuin raivokas tiikeri suojellessaan jäljellä olevaa perhettään eli itseään ja pikkusiskoaan. Marnie on älykäs ja lahjakas, mutta taitojen ja tunteiden kanavoinnissa on vielä harjoiteltavaa. Kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä – ei ole ehkä edes halunnut nähdä piikkien alle. Nelly on muutamaa vuotta nuorempi ja elää toisenlaista todellisuutta, joka on hyvin organisoitu ja tarkkaan määritelty. Nellylla on sangen yksioikoinen näkemys maailmasta, vahva tarve ennustettavuuteen ja järjestelmällisyyteen. Kaaoksessa vuosikaudet ollut perhe-elämä ja nyt vanhempien kuoleman laukaisema kriisi eivät Nellyn olemista ainakaan helpota.

Mehiläisten kuolema on tarina, jonka kierrokset kovenevat vähitellen mutta väistämättä. O'Donnell heittää yhä uusia täkyjä mukaan ja vaikka mahdollisuudet olisivat suuret keittää koko soppa pohjaan, tarina kantaa loppuun asti. Se saa ajattelemaan yhteiskunnan ja yhteisön rakenteita ja oletuksia, huokaamaan syvään viranomaistoiminnan sokeuden edessä ja arvostamaan huolenpitoa, sitä pientäkin, jota joskus hyvin epätavanomaiset tahot voivat tarjota.


Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Suomentaja: Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013
304 s.
The Death of Bees (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Usva, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kartanon kruunaamaton lukija

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 51. Kirjassa on iäkäs päähenkilö.

Tomi Kontio: Saattaa, olla

- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

Lintujen siivillä

Lukumaratonillani luin kaksi kirjaa, joiden kauniit, lintuaiheiset kannet kutsuivat yhdistämään tarinat toisiinsa. Eroa teoksilla on kuin yöllä ja päivällä, molemmista pidin, kummallakin on suuret ansionsa. Yhteisenä nimittäjänä kansien tematiikan ohella on niiden muoto: pienoisromaani.

J. S. Meresmaan pienoisromaani Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanikilpailun vuonna 2016. Se on veikeänhaikea, kiehtovan koukuttava steampunk-tarina. Enni asuu palkollisena valumestari Lundanin perheessä ja työskentelee perheen verstaassa. Eletään vuotta 1900 Tampereella. Lundanin perhe ei ole erityisen ihastunut raajarikkoon huutolaiseensa, mutta työtä tämä kyllä tekee ja on siksi perheelle korvaamaton työvoima. Enni itse ikävöi vanhempiaan, joista ei muista oikein mitään. Eräänä aamuna Enni löytää ulkohuussin vierustalta loukkaantuneen naakan, jonka hän ottaa salaa hoidokikseen. Hyvästä hoidosta huolimatta naakka kuitenkin kuolee – ja katoaa.

Kun tulipalo syttyy Lundanin talossa, Enni pakenee. Hän kohtaa pakomatkallaan Jylyksi esittäytyvän nuorukaisen, jonka mukana hän päätyy salaperäiseen tehtaaseen. Siellä sekä Tampereen taivaalle kerääntyneet naakat että yhteiskunnan hyljeksimät ursiinit, luonnonuskoinen vähemmistökansa, alkavat saada selityksiä. Ennin oma rooli muodostuu ursiinien kannalta hyvin merkittäväksi, ja hän joutuu isojen valintojen eteen.

Naakkamestari on hieno pienoisromaani, jonka tarina on ehyt ja draaman kaari jäntevä. Miljöö, ajankuva ja henkilöt muodostuvat nopein, selkein vedoin, eikä asioita selitetä puhki. Tarinan seassa on ripoteltuna Aamulehden (kuvitteellisia) uutisia kirjan tapahtumavuodelta. Ne rakentavat kokonaisuudesta kiehtovan ja uskottavan vaihtoehtohistoriallisen näkymän.

Max Porterin Surulla on sulkapeite on puolestaan vuoden 2018 tuoretta käännöskirjallisuussatoa, ja melkoinen helmi onkin kyseessä. Pienoisromaanin teema on painava: kuolema ja sen aiheuttama suru. Lontoolaisperheen äiti kuolee yllättäen, ja isän ja poikien on otettava vastaan se, mitä tulossa on. Suru saapuu taloon Variksen muodossa ja aikoo viipyä niin kauan kunnes on tarpeeton. Kertojia on kolme: Varis, isä ja pojat yhdessä.


Varis

Muissa versioissa olen lääkäri tai haamu. Oivallisia keksintöjä: lääkärit, aaveet ja varikset. Osaamme sellaista mitä muut eivät, kuten syödä surua, niistää salaisuudet sammuksiin ja käydä teatraalista kamppailua kielen ja Jumalan kanssa. Minä olin ystävä, veruke, deus ex machina, vitsi, oire, mielikuvitusolento, aave, kainalosauva, lelu, kummitus, kepponen, psykoanalyytikko ja lapsenvahti.

Olinhan "keskeinen lintu... kaikessa äärimmäisessä". Olen sapluuna. Tiedän sen, ja niin tietää hänkin. Myytti, johon voi sujauttaa mitä vain. Ja johon voi sujahtaa. (s. 22)


Irmeli Ruuskan erinomainen suomennos on mannaa lukijan mielelle. Tarina keikuttelee itseään, kerronnan tasot limittyvät, kieli vie mukanaan. Porter ei päästä lukijaa aivan helpolla, sillä kirja vaatii keskittymistä ja tulkintaa.

Vaikka aihe on raskas, Surulla on sulkapeite ilahduttaa ja pitää otteessaan. Se ei paina raskaana, vaan pikemminkin nousee omiin korkeuksiinsa, leikittelee ja rakentaa yhä uusia tasoja surun tematiikalle. Kirjassa on niin konkreettisia surun käsittelyn hetkiä (itkua, ikävää, kuolemasta puhumista, tuhkien ripottelu) kuin abstraktimpaa pohdintaa siitä, mistä elementeistä ja tekijöistä suru muodostuu ja kuinka sen kanssa voi elää – jos voi.

Näiden lintujen siivillä olin mielelläni, pääsisinpä sinne takaisin.


J. S. Meresmaa: Naakkamestari
Ulkoasu: Mika Vaaranmaa
Robustos 2016
163 s.

Kirjastosta.


Max Porter: Surulla on sulkapeite
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kansi: Khius/Shutterstock
Gummerus 2018
119 s.
Grief Is the Thing with Feathers (2015)

Kirjastosta.

______

Naakkamestari toisaalla: Oksan hyllyltä, Todella vaiheessa, Evarian kirjahylly, Ofelia Outolintu 

Surulla on sulkapeite toisaalla: Nannan kirjakimara, Kosminen K, Helmi Kekkonen


Haasteet: Kuittaan Porterin kirjalla Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 54. Käännöskirja.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (Mielenterveysviikko)

Avaan tällä tekstillä Mielenterveysviikon teemapostaussarjani. Tänään 19.11. vietetään ympäri Suomen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi.


Theodore Finch ja Violet Markey. Kummallakin on oma syynsä olla koulun kellotornissa, turvakaiteen väärällä puolella. Kumpikin saa yllättävästä kohtaamisesta syyn tulla turvallisemmille vesille. Finch on lukion outolintu, friikki, jota edes muutaman läheisen ystävän on vaikeaa ymmärtää. Violet on suosittu tyttö, lahjakas kirjoittaja, joka on puoli vuotta aiemmin menettänyt isosiskonsa auto-onnettomuudessa, josta itse selvisi vähäisin vammoin. Suru on luonnollisesti läsnä perheen elämässä, mutta Violet kokee, ettei aiheesta saa puhua ja on siksikin ahdistunut.

Todennäköisyyksien vastaisesti Finch ja Violet tutustuvat ja ystävystyvät ja huomaavat pitävänsä toisistaan eroistaan huolimatta tai juuri siksi. He tekevät yhdessä maantiedon projektia, jossa on opettajan mukaan tarkoitus etsiä kotiosavaltion kiinnostavia paikkoja ennen kuin elämä kuljettaa oppilaat pois Indianasta. Niinpä Finch ja Violet tekevät vaelteluja erilaisiin lähiseudun löytöretkikohteisiin – ensin kävellen ja pyörällä, sitten myös autolla, kun Finch saa Violetin pääsemään yli onnettomuuden aiheuttamasta autokammostaan – ja löytävät esimerkiksi erään miehen takapihalla olevan itserakennetun vuoristoradan, "pohjattoman" järven ja kirjastovaunupuiston.

Samalla, kun löytöretket jatkuvat, kumpikin nuorista käy mielessään läpi omia murheitaan ja elämänsä merkityksiä. Finchin perhe on pitkälti palasina isän lähdettyä raskaiden aikojen jälkeen uuden naisen mukaan, eikä sen enempää Finchin äiti kuin kumpikaan siskoista jaksa tai osaa nähdä, kuinka kehnossa kunnossa Finch on. Koulukuraattorin tapaamisissa Finch onnistuu jotenkuten vakuuttamaan, ainakin lähes, ja koska äiti ei kuuntele vastaajan viestejä, koulun varovaisesti heräilevä huoli ei koskaan päädy hänen korviinsa saakka.

Violetia vanhemmat suojelevat turhankin voimakkaasti, mikä tiivistyy erityisen konkreettisesti, kun Violet ja Finch tulevat läheisemmiksi ja heidän suhteensa syvenee. Vanhemmilla on omakin surutyö vielä kesken, mutta he panostavat voimavaransa henkiin jääneeseen tyttäreensä, jopa siinä määrin, että tukahduttavat tämän omat tunteet. Kuinka paljon ja kuinka pitkään hoitamatta jäävää mielen sairautta voi kuitenkaan paeta?

Yksi täydellinen päivä on surumielinen, koskettava ja raikas nuorten aikuisten romaani. Se käsittelee vakavia aiheitaan otteella, joka ei sen enempää kiristy paasaamiseksi kuin silottele moniulotteista problematiikkaansa. Itsetuhoisuus on aihe, jonka kanssa ollaan helposti varpaillaan, eikä sen käsittely helppoa olekaan. Yhtäältä miettii, ruokkiiko siitä puhuminen ilmiötä itsessään, toisaalta tietää, että suun aukaiseminen on parempi asia kuin vaikeneminen. Nuorten itsemurhat ja niiden yritykset ovat Suomessa teema, josta ei aina uskalleta puhua. Pelätään, että itsemurhista puhumalla saatetaan vahingossa kannustaa itsetuhoista ihmistä toteuttamaan aikeensa.

Minä puolestani olen nuorten kanssa työskenneltyäni sitä mieltä, etteivät nuoret mene rikki vaikeiden aiheiden äärellä: jos voi millään tapaa osoittaa kiinnostusta, mahdollisuutta kuuntelevaan korvaan ja tukea avun saamiseen, ollaan aina plussan puolella. Pienetkin teot ovat merkittäviä, vaikkeivät ratkaisisi koko ongelmaa tai avaisi kaikkia solmuja. Tekeminen on aina parempi kuin tekemättä jättäminen.

Yksi täydellinen päivä on haastava romaani, jos sen käsittelemä tematiikka saa oman mielen vereslihalle. Se ei myöskään ole aivan ongelmaton kokonaisuus, sillä vaikka pääosin pidän Nivenin tekemiä kerronnallisia ratkaisuja hyvinä, en voinut lukiessa välttyä aihepiirin romantisoinnin kyseenalaistamiselta. Romaani tasapainoilee haastavalla maaperällä ja saattaa herättää hyvinkin vahvoja mielipiteitä. Toisaalta eikö se ole vaikuttavan kirjallisuuden merkki? Hienointa olisi, jos tätä kirjaa voisi lukea vaikkapa lukupiirissä ja sen jälkeen yhdessä keskustella sen esiin nostamista teemoista.


Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2017
405 s.
All the Bright Places (2015)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Hannan kirjokansi, Venlan maailma, Evarian kirjahylly, The YA Diaries

Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista

Suzy on tyttö, joka ei pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikka joidenkin mielestä hänen pitäisi. Hän on luokkakavereiden mielestä pöpipöpi, eikä mielikuvan muokkautumisessa auta Suzyn tapa kiinnostua joistakin aihealueista voimalla ja vimmalla – ja olla samalla vimmalla kiinnostumatta toisista. Esimerkiksi sosiaaliset suhteet, kaverihierarkiat ja ihmisten välinen kanssakäyminen tuottaa Suzylle päänvaivaa.

Kun Suzyn paras ystävä Franny hukkuu kesälomalla, on elämän palikat saatava järjestykseen. Miten hyvänä uimarina tunnettu Franny noin vain voi hukkua? Entä jos syynä ovatkin vaikkapa meduusat, jotka pistävät ihmistä joka sekunti jossain päin maapalloa? Ja miten voi korjata jotain peruuttamatonta, kun peruuttamaton on jo tapahtunut?

Suzy on päättänyt olla puhumatta, kun hänellä ei ole mitään erityistä sanottavaa. Vanhemmat vievät häntä tietenkin terapiaan, mutta puhumisen sijaan Suzy aikoo ottaa uuden luonnontieteiden opettajan rouva Turtonin teesit vakavasti ja tehdä tutkimuksen, jolla voi todistaa, mitä Frannylle tapahtui. Alkaa matka surutyön, tieteellisen tutkimuksen ja oman itsen tuntemisen keskelle.

Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista on haikea, melankolinen, koskettava ja kaunis kirja. Se uppoutuu syvälle suruun, menetykseen ja virheisiin, muttei ole toivoton tai synkkä. Suzy on päähenkilönä ihastuttava: erikoinen, persoonallinen, omaääninen. Hänellä on paljon työtä tehtävänä oppiessaan olemaan maailmassa, joka ei ole hänelle itsestäänselvä. Kasvaminen, muuttuminen, uuden oppiminen ja ymmärtäminen nousevat keskeiseen rooliin Suzyn käsitellessä Frannyn kuolemaa.

Kirjan rakenne keventää raskasta teemaa. Nykyhetki ja menneisyys vaihtelevat sopivassa suhteessa, ja Suzy käy läpi hänen ja Frannyn ystävyyttä ja ystävyyden kolhiintumista. Samalla Benjamin onnistuu kuin varkain ujuttamaan tieteen ja tutkimuksen maailman luontevaksi osaksi tarinaa. Suzy alkaa selvittää meduusojen taustoja ja tekee sen huolellisesti, saamiensa oppien mukaan. Tarina elää, kasvaa ja hengittää kaikkien sen rakennusosien mukana.

En silti voi olla miettimättä, onko Mitä sain tietää meduusoista kuitenkin lopulta enemmän aikuisen lukijan makuun. Se on viisas, kaunis kirja, mutta antaako se kaikille nuorille lukijoille jotakin? Aikuisen on helppoa nähdä kirjan ja tarinan merkitys: oman erityslaatuisuutensa kanssa kamppailevan varhaisnuoren kasvutarina, surutyön vaiheet ja vanhempien suhde kriisin kokeneeseen lapseen. Ja toki näin tiedeorientoituneena ihmisenä rakastin paneutunutta tutkimuksen tekoa. Mutta silti: onko aineksia tarpeeksi nuoren lukijan lukunautintoon? Ehkä ainakin vaaditaan samaistumispintaa, jonkin tarinan osion osuva kolahtaminen omaan elämään – näin veikkaan, vaan en varmaksi sano.

Ihana lukukokemus joka tapauksessa, ja saa arvostamaan hiljaisuutta, merkityksellisiä elämänkokemuksia ja uuden oppimista aivan uusin tavoin.


Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
Suomentaja: Marianna Kurtto
Otava 2017
285 s.
The Thing About Jellyfish (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Pieni kirjasto, Pauline Von Dahl, Siniset helmet, Evarian kirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Lukutoukan kulttuuriblogi   

Kuinka selviytyä nahkeasta lukufiiliksestä ja lukea (lähes) huomaamatta 1000 sivua

Kuten olen aiemminkin ohimennen maininnut, takana oleva työvuosi oli monella tapaa hyvin raskas. Se vaikutti keväällä lukemiseenikin, eikä ihme. Loman alettua huokasin helpotuksesta: kesällä ainakin ehtii ja tekee mieli lukea! Aina ennenkin on ollut niin!

Kesäkuun päivät vierivät, eikä lukeminen silti vieläkään tuntunut oikein miltään. Sitten kävin Atenan ja Kustantamo S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa jaettiin luettavaksi uunituore Cilla & Rolf Börjlindin dekkari Uinu, paju pienoinen. Päätin testata sitä. Ja koukkuun jäin.

Onnekseni sain saman tien lainattua e-kirjaston kautta Börjlindien sarjan aiemmat osat – ihmisen ei tarvitse edes kotoaan poistua, kun saa lisää ahmittavaa lukulaitteelleen, niin näppärää! 

Ja voi pojat, sitten nimittäin luettiin. Noin neljän päivän aikana selätin tuhatkunta sivua Börjlindien Rönning & Stilton -sarjaa, ja lisääkin olisi mennyt, jos sitä olisi ollut tarjolla. Lukujumista ei tietoakaan, kaikki raskaat ajatukset pyyhkiytyivät sen siliän tien. "Tätä on lukemisen ilo, todellakin", ajattelin, minkä nyt kirjojen kuvaamilta raaoilta rikoksilta ja vauhdikkailta käänteiltä ennätin.

Tämän sarjan kirjat eivät ehkä pääse esille parhaalla mahdollisella tavalla pelkän juonikuvailun kautta. Ruotsalaisdekkarien tapaan niissä on kaikissa monta juonilinjaa, jotka jollain tapaa kietoutuvat yhteen tarinan edetessä. Börjlindien sarjan päähenkilöt ovat paljolti vastakohtaiset: nuori poliisikokelas, sittemmin valmistuva Olivia Rönning ja katuojaan päätynyt mutta sieltä vähitellen ylös ponnistava entinen rikostutkija Tom Stilton. Jos olen joskus hieman nyrpistänyt nenääni dekkareiden päähenkilöiden henkilökohtaisissa ongelmissa piehtaroinnille, Börjlindit onnistuvat vetämään ongelmat jo sen verran karskisti yli, ettei niitä voi kuin pitää oivana lisämausteena tarinalle.

Ensimmäisessä osassa, Nousuvedessä, Olivia Rönning kohdataan tosiaan vasta poliisikoululaisena, joka tarttuu kurssityönään parikymmentä vuotta vanhaan, selvittämättä jääneeseen henkirikokseen. Raskaana ollut nainen haudattiin elävältä rantahiekkaan, jonne tämä hukkui nousuveteen. Juttua tutkivat yhdessä Olivian jo edesmennyt poliisi-isä ja Tom Stilton, jonka Olivia siis löytää asunnottomana kadulta. Lisäksi juonilinjoissa seurataan asunnottomien raakoja, nettiin kuvattavia pahoinpitelyjä sekä monikansallisen kaivosyhtiön toimitusjohtajaan kohdistuvaa kiristystä. Ojanpohjalta yhteiskunnan huipulle siis, sananmukaisesti.

Onneksi luin Uinu, paju pienoisen ensin, sillä tässä ensimmäisessä osassa kieli on rakenteeltaan kehnoa. Virkkeet on pätkitty rasittavana tehokeinona mahdollisimman lyhyiksi etenkin jännitystä nostattavissa kohdissa, mitä pidän laiskana ratkaisuna – ja huonona kielenkäyttönä. Seuraavissa osissa tätä tyyliä oli joko selvästi vähennetty tai sitten totuin siihen ja unohdin koko asian. 

Toinen osa, Kolmas ääni, kuljettaa tarinan yhtäältä Ranskaan, Marseillen kaduille, sirkuksen ja pornoteollisuuden maailmaan sekä Ruotsissa ratkomaan tullin virkamiehen lavastettua itsemurhaa. Olivia pohdiskelee ammatti-identiteettiään ja Stilton puolestaan kuntoutuu vähitellen löytäessään asuinpaikan proomulta, jota emännöi omat salaisuutensa piilottava Luna.

Kolmas ääni on osin hyvin karskia luettavaa. Väkivalta on paikoin raakaa ja vähitellen aukeavat juonikuviot kinkkisiä. Ihmisten ei ole helppoa olla onnellisia, vaikka puitteet olisivatkin kunnossa. Kullakin on historian painolastia harteillaan ja Börjlindit ovat saaneet ujutettua mukaan monenlaisia ilmiöitä ja kuriositeetteja.

Stiltonin entinen pomo Mette on kiehtova henkilöhahmo erikoisen perheensä kanssa. Eläkeikää lähestyvä työnarkomaani poliisi ei ole tuorein mahdollinen dekkarihenkilö, mutta jotenkin Mettestä saadaan sympaattinen ja uskottava. Hän on koko kuvion kannattelija, monellakin tapaa.

Musta aamunkoitto on sarjan kolmas osa ja kronologisesti luettuna myös tähänastisista raain, sillä sen rumat rikokset kohdistuvat lapsiin. Rikosten taustalta on nopeasti kaivettavissa rasistisia motiiveja, ja poliisin työt aloittanut Olivia joutuu monenlaiseen soppaan mukaan tutkiessaan tapahtumia. Uusnatsijärjestön lonkerot kietoutuvat yhä tiukemmalle, eikä henkilökohtaiseltakaan uhalta vältytä.

Samalla Stiltonin menneisyys alkaa aueta selkeämmäksi kokonaisuudeksi. Helppoa ei hänelläkään ole eikä ole ollut, mutta joten kuten mies saa itsensä jaloilleen. 

Mustan aamunkoiton juonenkäänteet vievät 1970-luvulle, erään lahkon puuhiin, jotka eivät ole kaunista katsottavaa nekään. Mielikuvituksellista ja ehkä kaukaa haettua, voi olla, mutta hiton koukuttavaa joka tapauksessa.

Kolmatta osaa putkeen lukiessani aloin väistämättä huomata tiettyjen maneerien toistumista. Kehnot kielelliset tehokeinot jäävät ensimmäisen osan jälkeen onneksi vähemmälle, mutta sen sijaan nopeat "leikkaukset" pysyvät edelleen mukana. Kohtauksien tunnelmaa ja jännitettä ei rakenneta ylettömän pitkällisesti, vaan nopeus on valttia. Börjlindien tausta on käsikirjoittamisessa, ja Rönning & Stilton -sarja onkin sangen elokuvamainen. Nousuvedestähän on jo tehty tv-sovitus.

Tätä tuhatsivuista seikkailua tehdessäni pääsin pitkästä aikaa todella nautinnolliseen lukuahmintamoodiin. Aika ja paikka hävisivät, vain eteenpäin sykkivä tarina kiinnosti. Vaikka Börjlindien kirjat eivät ole mitään ennennäkemätöntä tai uniikkia, niiden viehätys kolahti minuun juuri oikealla hetkellä. En miettinyt suuria kirjallisia saavutuksia, en syvällisiä sanomia tai unohtumattomia käänteitä. Sen sijaan annoin lukemisen viedä: en kritisoinut, en köhissyt, annoin vain palaa – ja viihdyin.

Mikään ei olisi toiminut minulle paremmin juuri siihen hetkeen.
Lukemisen ilo on palannut!

Cilla ja Rolf Börjlind

Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom

Nousuvesi

S&S 2013

323 s., e-kirja

Springfloden (2012)

Kolmas ääni

S&S 2014

336 s., e-kirja

Den tredje rösten (2013)

Musta aamunkoitto

S&S 2016

319 s., e-kirja

Svart gryning (2014)

Kirjastosta.

_________

76., 77. ja 78. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa.

Richard Mason: Meren huoneissa

Meren huoneissa on romaani, joka päätyi luettavakseni täysin sattumanvaraisesti. Piipahdan silloin tällöin Sörnäisten Fidassa, koska siellä on myynnissä mukava määrä kirjoja, ja olen tehnyt sieltä usein varsin hyviä löytöjä. Kerran selailin jälleen valikoimaa läpi, ja jokunen muu kirja kädessäni päädyin vilkaisemaan vielä Richard Masonin Meren huoneissa -romaanin dramaattisen kannen innoittamana sen takakantta. Se vaikutti aivan kiinnostavalta – vanha mies koleassa linnassa tunnustaa murhanneensa vaimonsa ja lavastaneensa tapahtuman itsemurhaksi – ja päätin pulittaa opuksesta pyydetyt muutamat eurot.

Lukukokemus oli sekä vetävä että tahmea. Ihastuttavan monimerkityksellistä, vai mitä? Kirjan kehyskertomuksena on iäkkään James Farrellin tunnustus lukijalle. Hän on juuri murhannut vaimonsa Sarahin, jonka kanssa on omien sanojensa mukaan elänyt vuosikymmenet onnellisessa avioliitossa. James haluaa tehdä tilit selväksi ja kerrata oman elämäntarinansa. Lukija lähtee mukaan matkalle.

Kyse on tietenkin rakkaustarinasta, ja traagisesta sellaisesta. James on nuorena miehenä rakastunut päätä pahkaa salaperäiseen Ellaan, joka on kaunis ja tavoittamaton. Ella kihlautuu toisen nuorukaisen kanssa, mutta sehän ei ole varsinaisesti mikään este. Eletään 1990-luvun Isossa-Britanniassa, pääasiassa Lontoossa mutta vieraillaan myös kolkossa Setonin linnassa, jonka Ellan ylhäinen suku omistaa, ja jonka Ella tulee erinäisten perimyskiemuroiden kautta aikanaan perimään. Muita tapahtumapaikkoja ovat Praha ja Ranskan maaseutu.

James on vanhempiensa tahdon vastaisesti viulisti, ja päätyy musiikin kautta osaksi Lontoon seurapiirejä, jotka pyörivät omien kuvioidensa ympärillä. Samassa piirissä omalla paikallaan ovat myös Ella ja tämän serkku Sarah, joka on saanut Setonin linnan perijättärelle sopivan kasvatuksen, mutta joka joutuu lain kirjaimen edessä jäämään sivuun linnan omistuksesta. Nuorten naisten suvulla on salaisuuksia vaikka muille jakaa, minkä James tulee huomaamaan.

Prahaan James lähtee eräänlaiseksi vaihto-opiskelijaksi säestäjäkseen osuneen Ericin kanssa. Miesten tie vie myös Ranskaan, jossa Ellalla on sormensa pelissä traagisissa tapahtumissa, joiden seurauksena kaikki on peruuttamattomasti toisin ja veikeä nuoruus päättynyt. Vaan ei kaikki tähän ratkea, ei toki! Vielä on luvassa erinäisiä käänteitä salongeissa ja juhlasaleissa, oikeussalissa ja vankilassa, Lontoossa ja Setonissa...

Kuten heikohkosta tiivistelmästäni on havaittavissa, neljättä sataa sivua pitkän romaanin tapahtumakulku on polveileva ja draaman kaari mittava. Siitä huolimatta, että tapahtumia on paljon, kirjan tempo on paikoin jopa laahaava. Vanha James halua selittää, se hänelle suotakoon, mutta kirjan käänteet eivät kuitenkaan ole niin yllätyksellisiä, että niitä olisi syytä pantata tähän tyyliin satoja sivuja.

Kirjan alkupuoli on selvästi vetävämpi. Myönnettäköön, että vaikka aistin ylidramaattisuuden vienon henkäyksen jo alkumetreiltä (no, okei, jo takakannesta), uteliaisuuteni heräsi ja kävin kirjan tarinan kimppuun innolla, joka sammahti vasta jossain puolivälin paikkeilla – vaikka silloin kierroksia vasta aletaankin virittää aivan uudelle tasolle!

Nurinastani huolimatta on todettava, että Meren huoneissa on aivan oivaa luettavaa, jos sille antaa vimmaisen tragediannälän ja jotakuinkin epäuskottavan vireen anteeksi. Kuvatunkaltainen elämä ei tunnu olevan juurikaan kiinni todellisuuden kahleissa siinä mielessä, että henkilöt tekevät hyvin epärationaalisia valintoja kerta toisensa perään, eivät tunnu oppivan tekemisistään mitään eivätkä kykene hallitsemaan tunteitaan ja niiden pursuilusta seuraavia tapahtumia missään määrin.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, Masonin romaani kannatti lukea loppuun asti ja kokea hänen rakentamansa maailma vimmoineen, kolhuineen ja kuoppineen. Se tarjosi lukijalle aikuisten sadun juonineen, onnettomine rakkauksineen ja traagisine kohtaloineen.


Richard Mason: Meren huoneissa
Suomentaja: Mika Tiirinen
Ulkoasu: Michael Trevillion
Gummerus 1999
343 s.
The Drowning People (1999)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Sonjan lukuhetket, Kartanon kruunaamaton lukija

Helmet-haasteen kohta 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
28. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.