Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

Kuvan laadukas pakkausviini maistuisi varmaan Irmallekin.

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa
Kansi: Jenni Saari
Teos 2013
302 s.

Kirjastosta.


"Niin että kumpi vaihtoehto on parempi?" Irma kysyi. Hän ei halunnut mennä vanhainkotiin tai dementiaosastolle, eikä Suomi voinut olla maa, jossa 92-vuotiaat rintamalotat heitettiin kadulle kerjäämään.
"Varokaa vain, saatatte löytää minut puistotien Alepan edestä, siinä minä laulan lottapuvussa sen komean romanialaisen haitaristin vieressä Aukusti-laulua tyhjä kahvimuki jalkojen juuressa." (s. 287)

Ehtoolehto on helsinkiläinen Vanhusten Hoiva ja Rakkaus Säätiön ylläpitämä palvelutalo, jossa asukkailla on viihtyisät asunnot, aikaa kortinpeluuseen sekä erilaista viriketoimintaa, kuten keppijumppaa ja muistipelejä. Samalla se on laitos, jossa suljetulle dementiaosastolle joutumista pelätään enemmän kuin mitään muuta ja paikka, jossa jokainen toimenpide lampunvaihdosta tarkastuskäyntiin laskutetaan hinnaston perusteella – pyysi sitä tai ei.

Siiri Kettunen on 94-vuotias, virkeä naisihminen, entinen konekirjoittaja ja kolmen lapsen äiti. Hänen paras ystävänsä Ehtoolehdossa on Irma, ikänsä perheelleen omistautunut äiti ja isoäiti, jolta kullanmurut ovat vaan sattuneet myymään töölöläisasunnon alta. Aikaa tulee vietettyä myös entisen suurlähettilään, Lierihatturouvan ja entisen äidinkielenopettajan Anna-Liisan kanssa. Päivät muistuttavat toisiaan, mitä nyt välillä tulee käytyä hautajaisissa ja raitiovaunuajelulla, toisinaan juotua punaviiniä pohjanmaan kautta.

Ehtoolehdossa alkaa kuitenkin tapahtua kummia. Eräs miesasiakas joutuu seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, kaikkien rakastama kokkipoika Tero kuolee oudosti ja ihan hyvin pärjääviä asukkaita aletaan toimittaa suljetulle dementiapuolelle kuin liukuhihnalla. Siiri ja Irma päättävät ottaa asioista selvää, ja huomaavatkin pian joutuneensa despoottisen osastonhoitajan Virpi Hiukkasen mustalle listalle. Naiset eivät ole kuitenkaan mitään eilisen teeren tyttöjä, ja kun apuun saapuu nahkaliivinen enkeli Mika, moni synkkä salaisuus alkaa paljastua.

Ihastuin Minna Lindgrenin Sivistyksen turhaan painolastiin tässä taannoin, joten ei ollut epäilystäkään, ettenkö lukisi myös tätä hänen ensimmäistä romaaniaan. Palvelutalomiljöö ja yhdeksänkymppiset päähenkilöt kiehtoivat, ja kun minulle alkoi selvitä, että romaanissa on humoristisen poljennon ohella terävästi kriittinen pohjavire, innostuin entisestään.

Kirja lunasti odotukseni. Sen huumori osoittautui sillä tavoin kepeämmäksi kuin luulin, että ääneen en tällä kertaa pyrskähdellyt kuin pari kertaa. Mustaakin mustempaa se paikoin kyllä on, mikä sopii useimmiten mielentilaani, niin nytkin. Kriittisyys ei ole liian osoittelevaa, vaikkei sitä toki tarvitse mitenkään erityisemmin myöskään kaivaa esiin: jo pelkkä palvelutaloarjen kuvaaminen riittää näyttämään, millaista on elää vanhan ihmisen elämää nykypäivän Suomessa. Samalla esiin nousevat julkishallinnon, byrokratian, ketjutuksen, kilpailutuksen ja yksityistämisen nurjat puolet. Ja yksinäisyys: kuinka jokainen päivää tuntuu samalta, kuinka aamulla herätessä on väistämättä pettynyt, ettei vieläkään ole kuollut pois. Ja kun kukaan ei ehdi käymään.

Omakohtaiset kokemukseni vanhustenhuollosta ovat omaisen näkökulmasta. Kohta neljä vuotta sitten kuollut mummini ei koskaan ehtinyt saada palvelutalopaikkaa, vaikka olisi todellakin sellaisen tarvinnut. Hän viettikin viimeiset elinkuukautensa sairaalassa, täyteentupatulla kroonikko-osastolla kuunnellen kaikki yöt Karjalan kannaksen kauhuja uudelleen elävän naapuripotilaan huutoa. Ironiaa tai ei, mummille tarjottiin lopulta palvelutalopaikkaa – puoli vuotta kuolemansa jälkeen.

Toinen mummini on nyt vuoden päivät asunut palvelutalossa, jonka en halua uskoa olevan aivan Ehtoolehdon kaltainen. Ilmeisesti hän viihtyy suhteellisen hyvin, vaikka omasta kodista pois muuttaminen oli raskas asia. Vaihtoehtoja ei vain ollut. Harmi tietysti, että kaikki mummin kolme lasta ja me lapsenlapset asumme monen sadan kilometrin päässä. Näemme siis liian harvoin, ja mummin asioiden hoitaminen vaatii paljon etätyötä. Mutta haluan uskoa, että parhaamme teemme, kuitenkin.

Kuolema Ehtoolehdossa sai minut ajattelemaan. Minua ahdistaa ajatus siitä, että vanhuksia kohdellaan kuin lapsia, että ihmiseltä viedään hänen persoonallisuutensa ja viisautensa, että viimeisinä vuosinaan ei saisi enää olla oma itsensä. Toki monet sairaudet vaikuttavat persoonaan ja olemiseen, ja kai ihminen hieman höperöityy vanhemmiten joka tapauksessa, mutta että periaatteessa tervettä ihmistä aletaan kohdella kuin hän ei ymmärtäisi tai kestäisi mitään, saa ihoni kananlihalle. Haluan uskoa siihen, että monet (suurin osa!) vanhustenhuollon henkilökunnasta tekevät työtään ammattitaidolla ja sydämellä, mutta valitettavasti poikkeuksiakin on. Kuten kaikkialla.

Romaanina Kuolema Ehtoolehdossa on painavasta asiastaan huolimatta helppolukuinen, sujuva ja viihdyttävä. Sen henkilöt ovat ihastuttavia ja raivostuttavia, sen juoni etenee mallikelpoisesti, se tuntuu aidolta, vaikka kärjistetty onkin. Miinuksen annan siitä, että varsinainen arvoitus ei lopulta ratkea ihan selkeästi (tai sitten en vain ollut skarppina?), vaan jää turhan avoimeksi. Muuten kirjan loppu on valoisa ja jättää hyvän mielen.

Ikääntyvän Suomen pitäisi vähitellen ihan vakavissaan havahtua tilanteeseen, jossa monin tavoin jo ollaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pidempään, ihmisiä ei voida säilöä laitoksiin vuosikausiksi, yhteisöllisyys ja yhdessä asuminen voisi antaa paljon mahdollisuuksia. Yksilö on paljon enemmän kuin aiheuttamansa yhteiskunnallisten kulujen summa, ja niin sen on oltava jatkossakin. Ihmisarvoaan ei menetä kukaan, vaikkei enää mitään tuota. Ikinä.

___

Kuolema Ehtoolehdossa on ollut suosittua luettavaa kirjablogeissa, hakukone auttaa kyllä.

Sivistyksen turha painolasti

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Kansi: Camilla Pentti
Teos 2011
341 s.

Kirjastosta.


Resignaatio


Resignaatio on meille humanisteille tyypillistä. Tyydymme kohtaloomme, ikään kuin jo Naistenklinikalla vauvat jaettaisiin humanisteihin ja muihin ihmisiin, jotka eroavat toisistaan siten, että humanistit eivät hallitse elämää ja syyttävät siitä akateemista tutkintoaan toisin kuin esimerkiksi juristit, jotka ottavat asioista selvää ja sotkevat ne vasta sitten. (s. 326)


Mitä tapahtuu, kun keski-ikäinen akateeminen nainen aloittaa matkan sivistykseen ja samalla omaan elämäänsä? 

Minna Lindgren päättää lukea kokonaan Väinö Hämeen-Anttilan yksinään 1920-luvun lopulla kirjoittaman ja Kariston kustantaman Uuden tietosanakirjan (kaksi osaa, A–Hiawatha ja Hibbing–Öölanti). Se on vaikeasti löydettävä harvinaisuus, jonka lukemisesta tulee Lindgrenille lopulta suoranainen yhden naisen taistelu. Luovuttaa ei voi, eikä haluakaan siihen ole, vaikka tiiliskiven kokoiset hakuteokset eivät pienene, eikä niiden tarjoama hajanainen tieto tunnu aivan tavoittavan lukijaansa.

Syvän joskin hivenen harhailevan sivistyksen hankkimisen ohessa Minna Lindgren pohtii omaa asemaansa (työ)elämän markkinoilla, suvun ketjussa ja helsinkiläisen sivistysperheen vesana. Hämeen-Anttilan koostamien sanakirjasanojen kautta lukija pääsee kurkistamaan sekä toisen lukijan mielenliikkeisiin että hersyviin ja ronskisti liioiteltuihin käänteisiin, joita sanakirjan lukeminen alusta loppuun saattaa ihmisen arkielämään tuoda.

Aivan mainio kirja, tämä Sivistyksen turha painolasti! Muistan sen herättäneen kiinnostukseni ilmestymisensä aikoihin, mutta lukeminen unohtui muun jalkoihin kuin huomaamatta. Tähän väliin kirja solahti erinomaisesti, lueskelin sitä pääasiassa työmatkoilla ja jonkin verran muutenkin. 

Ja kikattelin, hörähtelin ja nyökyttelin minkä kerkisin. Lindgren on aivan mainio kirjoittaja, ja hänen huumorinsa osuu yksiin omani kanssa jetsulleen. Kirjan sivuilla päästään seuraamaan hänen fiktiolla kuorrutettua, itseironista kamppailuaan Konttoriksi nimetyn työpaikkansa (Yleisradio) käytävillä ja organisaatiouudistuksissa, hämmennystä, kun 20-vuotisen konttoriuran kunniaksi myönnetty loma muuttuukin pian palkattomaksi virkavapaaksi ja sen jälkeen konsulttien suorittamaksi ulossaneeraukseksi sekä itsetutkiskelua keski-iän syvissä vesissä. 

Toinen sanakirjan lukemisen synnyttämä erinomainen tarinalinja kertoo Lindgrenin perheestä ja suvusta, elämästä ruotsinkielisen porvarisperheen kielipuolena kuopuksena Puujalka-Mummon ja muiden persoonallisten sukulaisten ympäröimänä maailmassa, jossa syntymässä määrättyjen sivistyssukujen asema muuttuu. On hersyvän hauskaa lukea, millaista hämmennystä maailman muuttuminen pyytämättä ja yllättäen voi Munkkiniemen perintöhuonekaluilla sisustetuissa koko kerroksen kokoisissa perintöasunnoissa aiheuttaa. Minusta Lindgren kuvaa sukunsa paikoin sietämätöntä snobismia yhtä aikaa lämpimän ymmärtävästi ja piikikkään ironisesti. Upposi ainakin tähän rahvaan edustajaan kuin hopeaveitsi voihin.

Sivistyksen turha painolasti on lukemisen arvoinen kirja. Se on hauska ja lempeällä tavalla kantaaottava – ja pirullisen tarkka! – ajankuva ja samalla itseään ja muita kriittisesti tarkasteleva kokonaisuus. Miten paljon sivistystä ihminen tosiaan tarvitsee? Ja kuka sen sivistyksen määrittelee? Millainen on nykyihminen, kaikkine puolineen, millainen hänen paikkansa yhteiskunnassa ja historian ketjussa?

Parasta on, ettei kirja tuputa vastauksia, vaikka sivistyssanastoa kasvattaakin. Se on yksinkertaisesti vain oma itsensä: yhden naisen seikkailukertomus matkasta määrittelemättömän ja jatkuvasti itsensä kumoavan sivistyksen maailmaan.

___

Norkku kehuu veijarimaista sanankäyttöä,  Booksy piti tätä fantastisen hauskana ja ajatteluttavana aakkosmatkana, Arjasta vähempikin olisi riittänyt, mutta hauskaa oli kuitenkin.